Paljon puhetta ja investointeja

Saavuin eilisiltana kotiin yhdeltätoista, väsyneenä mutta onnellisena. Ehkä paremmalla tuulella kuin koskaan aikaisemmin valtuuston kokouksen jälkeen. Eilen valtuustomme käsitteli ensi vuoden talousarviota. Niin, ja niitä kovasti puhuttuja investointeja. Keskustelua virisi, kuten valtuustossamme on tapana. Ja mielipiteitä riitti suuntaan ja toiseen. Kunnanhallituksemme esitys lasten päivähoidon ja ikäihmisten palveluasumisen järjestämisestä kunnallisena toimintana herätti keskustelua. Yksityisiä hoitokoteja ja päivähoitoa tarvitaan varmasti tulevaisuudessakin, mutta täydentämässä kunnallisia palveluita. Jos meillä ko. asiat olisivat annettu yksityiselle, olisi sinne mennyt leijonan osa kyseisistä palveluista. Äänestettiin siis, kokoomuksen tahdosta. Kunnallisena säilyvät, hienoa minusta.

Kunnanhallituksen päätösesityksessä oli se, että ikäihmisten palveluasumisen yksikön laajennukseen varataan rahat, mutta eipä ollut rahoja investoinneissa. Niinpä meillä niitä lisäillään valtuustossa, 4 miljoonaa. Hyvä asia, mutta tuntuu vaan erikoiselta heitellä summia. Olisi luullut virkamiesten hommia olevan. Mutta ollaan taas kokemusta rikkaampia. Ja hyvää kokemusta.

Ennakoivien lehtijuttujen ja puheluiden perusteella kuumin peruna, monitoimihalli, rakennetaan suunnitellussa aikataulussa, tosin siitäkin äänestettiin. Puheenvuoroja virisi suuntaan jos toiseenkin. Jossain ehkä kahden tunnin puheiden keston tietämillä valtuutettu kertoi hirttosilmukalle tulevan hyvän paikan kiipeilyseinässä. Surullista. Ja samanlaista kieltä käytettiin näköjään lehden mukaan tänään eduskunnassa, Soini kun ehdotti harakiria Vasemmistoliitolle. Harmi, että ajatukset hukkuvat verbaliikan varjoihin.

Tähän on kuitenkin hyvä todeta, että tämänpäiväisen palautteen perusteella monitoimihalliakin tärkeämpänä ihmiset kokevat hyvien kunnallisten palvelujen jatkumisen. Vaikka se monitoimihallikin on ihan hyvä juttu.

Ensi vuotta on siis pohdittu. Ja näin joulun alla tulee pohdittua kulunutta vuotta. Tänään keskustelimme porukalla siitä, mitä on kulunut vuosi tuonut, vienyt ja opettanut. Minulle ainakin sen, että on oppinut paremmin elämään tässä hetkessä ja ymmärtänyt taas hivenen enemmän mistä tässä elämässä on kyse.

Kultalampea

Ensi viikolla moni kunta päättää ensi vuoden budjetista ja suuntaviivoista. Tehtävä ei tule olemaan luottamushenkilöille helppo. On osattava asettua monenlaisten kuntalaisten asemaan ja samalla on osattava katsoa avarakatseisesti asioita. Näinä aikoina etenkin pitää pohtia laajasti ja ennakkoluulottomasti palveluverkostoa, myös yhteistyökuvioita naapureiden kanssa. Joskus tuntuu, että ajatus "omat lapset ja muiden kakarat" käy kuntapolitiikkaankin. Kun siellä naapurissa on asiat aina huonommin, eikä niiden kanssa kannata tehdä mitään yhdessä. Ehkä vähän kärjistettyä, mutta kuitenkin.

Meillä Leppävirralla tulevaisuuden investointitarpeet ovat suuria. Ennen vaaleja monet puolueet, me mukaan lukien, julistivat kuntalaisille olevansa monitoimihallihankkeen takana. Nyt suunnitelmat on tehty ja tukea on luvassa. Kuitenkin oletettavasti valtuustomme tulee äänestämään joko hallihankkeen siirtämisestä tai unohtamisesta. Parin vuoden siirtämisellä saadaan aikaan ainakin se, ettei tukea ainakaan varmasti ole tulossa. Mikä lienee sitten viisautta? Ja kun kunnan kehittämisen kannalta on peruspalvelujen lisäksi huolehdittava myös elinvoimaisuudesta. Ja monesta muusta.

Minusta tärkeintä investoinneissa on huolehtia siitä, että sekä uusi päiväkoti että vanhusten palveluasumisen yksikkö rakennetaan. Ja molemmat säilyvät kunnallisena toimintana. Toivottavasti kyseinen esitys ja kunnanhallituksen päätösesitys tulee kestämään myös valtuustossa.

Kävin eilen Varkauden Teatterissa katsomassa Kultalammen. Erityisen loistavaa tulkintaa. Olin nähnyt kyseisen elokuvan muutama kuukausi sitten. Elokuvan hienous oli loistavasti saatu näyttämölle. Dialogeissa yhdistyivät elämänkolhut ja huumorilla höystetyt surumielisetkin pohdinnat ikääntymisestä. Koskettavaa. Lämmöllä voin suositella!

Joulun ajan odotus alkaa näkyä katukuvassa. Ihmiset ryntäilevät joululahjaostoksilla. Hyvä kuitenkin pysähtyä, rauhoittua ja olla vaan. Meillä aletaan kohta painamaan tyynyliinoja ja valamaan kynttilöitä; muistoiksi ystäville ja sukulaisille. Joita voi kiittää paljosta tässä elämän varrella.

Loukossa

Viikko vierähti monimuotoisissa merkeissä. Maanantain maakuntavaltuusto loisti keskusteluaktiivisuudellaan. Hyvä niin, sitähän politiikassa, yhteisten asioiden hoitamisessa tarvitaan. Kuntarakennekuviot, "pakot" ja erilaiset pelot kuntien rajoista pohdituttavat. Erikoisin kommentti kuntarakennekuvioon tuli viime viikolla eräältä kunnallispoliitikolta, joka ihmetteli sitä, miten uusi hallitus voi tehdä uusia kuvioita. Entinen kun oli tehnyt niin loistavan Paras-hankkeen (jonka loistavuudesta voi toki olla montaa mieltä). Nyt sitten tuli uusi hallitus, joka pohtii asioita toisin. No onpa kummallista. Sellaista se politiikka on. On vaalit, valitaan hallitus ja vedetään linjat.

Kuntarakennekeskustelu nähdään mörkönä. Kuitenkin pitäisi rajojen sijaan osata kunnassa kuin kunnassa, pohtia sitä miten ihmiset saavat palvelunsa, miten elinkeinotoiminta pyörii parhaalla mahdollisella tavalla ym. Eikä sitä, missä kukin luottamushenkilö kulloinkin istuu. Ei tässä taloudellisessa tilanteessa pitäisi kellään olla varaa moittia toisia kuntia, polttaa siltoja ja riidellä riitelemisen ilosta. Vaan pitäisi rakentaa. Sekä fyysisesti että henkisesti. Yhteisiä asioita hoitamaan kun luottamushenkilöt on valittu. Tai niin pitäisi olla.

Kävimme lauantaina nauttimassa Kuopion Kaupunginteatterin antia, Loukossa. Mielenkiintoinen kuvaelma ihmismielen syvyyksistä, loistavine monologeineen. Parhaimmillaanhan kulttuuri on ajatuksia herättävää ja syvältä kouraisevaa. Samaa tunnetta odotan Varkauden teatterin Kultalammelta, joka ainakin elokuvana nuo kouraisun kriteerit täytti monikertaisesti. Harvoin teatterista lähtee pois pettyneenä tai pahalla mielin. Aina saa jotain ajattelemisen aihetta.

Pimeää on, sekä aamulla töihin lähtiessä, että illalla palatessa. Mutta vielä se lumikin sieltä satelee. Ja pakkaset.

Kukkasia ja keskustelua

Maanantai on maanantai. Niin eilenkin. Maakuntahallitus kokousti aamulla ja kunnanvaltuusto illalla. Ja päälle vielä valtuuston iltakoulu budjetista, tulevien vuosien investoinnista ym. Täysi päivä siis; täynnä asiaa ja muutakin. Valtuustossa tein aloitteen, josta meidän kunnassamme on puhuttu vuosia joiden valtuustoryhmien taholta. Asiaa ei ole saatu muuttumaan. Yritetään siis jälleen. Aloitteen allekirjoitti 18 valtuutettua, eli yli puolet. Hyvä niin.

Selvittelin viikonloppuna muiden kuntien toimintasääntöjen mainintoja lautakuntien ja kunnanhallitusten kokoonpanoista. Yleisenä käytäntönä koko maassa on se, että lautakuntien ja kunnanhallituksen (tässä on ilmeisestikin myös pari pohjoissavolaista poikkeusta) jäsenmäärä on pariton. Meillä parillinen ja on ilmeisesti ollut vuosikausia. Helppoa. Varsinkin puheenjohtajalle, joka usein äänestyksessä joutuu tai saa olla se, joka äänestyksen ratkaisee. Kuinkahan monessa muussa kunnassa on tarkoituksellisesti kehitelty näitä samankaltaisia demokratian kukkasia? Vanhoja kaavoja on hyvä muuttaa tai ainakin yrittää. Jos se demokratiaa vaikka lisäisi.

Demareiden piirikokous pidettiin lauantaina Kuopiossa. Hienona tuossa kokouksessa pidin sitä, että keskustelua käytiin aktiivisesti. Uusia ihmisiä oli mukana ja tällä pohjalla onkin hyvä mennä. Eteenpäin. Perjantaina jatkamme porukalla poliittista keskustelua Puijonsarvessa klo 18.30, kerallemme on lupautunut puoluesihteeri Jungner. Mukaan siis. Kuuntelemaan, pohtimaan, pähkäilemään. Tai vaikka vain seuraksi istumaan. Keskustelua tarvitaan, samoin uusia ideoita, ajatuksia, kriittisyyttä ja innovaatioita. Politiikassakin.

Syksyn pimeyteen, otetaan se valo ja ilo sisältä. Itsestä ja kanssakulkijoista.

Pelottavat rajat

Syksyn poliittinen elämä on lähtenyt oikein reippaasti käyntiin. Itä-Suomen Huippukokous Savonlinnassa aloitti oman ärsytyksen. Jos sitä nyt ärsytykseksi voi kutsua. Kyseisen maakuntaliittojen yhteisen kokouksen tervetuliaissanojen (joiden arvelin olevan yhteistä voimaa ja tahtoa Itä-Suomen kehittämiseksi uhkuvia) sanoma oli hallituksen huonojen tekojen julistaminen. Niin, ja Turmiolan Tommihan se tänne Itä-Suomeen tulee. Tuskin kukaan muu ja entisetkin lähtevät. Näinkö meillä kehitetään maakuntia? Ja innostetaan siihen, että meillä oikeasti on paljon sellaista jo ihan olemassaolevaa, jolla saisimme omat maakuntamme nousuun. Siinä kun pitäisi olla se yhteinen sävel. Niin maakuntien sisällä kuin niiden välilläkin. Ehkä tämä tästä helpottuu. Toivottavasti.

Kuntapolitiikassa paikallislehdet kirjoittelevat ja ihmiset puhuvat ehkä eniten kuntarakenteesta, mikä ei ole ihme. Rajojen rikkomista pelätään ja pakkoliitoksista puhutaan. No niin. Suuri ei ole kaunista, minustakaan. Välttämättä. Kysyin valtuustossa, missä kaikissa kuntayhtymissä, liikelaitoksissa ja osakeyhtiöissä oma kotikuntamme on nyt mukana. Ja ketkähän ihmiset mistäkin puolueista niiden johtavissa elimissä toimivat. Tuskin oikeasti kukaan pystyisi luettelemaan puoliakaan. Kun puhutaan demokratiasta, puhutaan kansanvallasta. Kyllä kuntalaisten pitäisi tietää, kuka mistäkin asioista on päättämässä ja kenelle voi asiasta soittaa. Ihan nimi. Ja naama. Ja puhelinnumero. Meillä muuten kyseiset tiedot löytyvät kunnan nettisivuilta. (Tämä vaan huomioksi siksi, että Savon Sanomat pohdiskeli taannoin sitä, saako päättäjät kiinni tai onko yhteystiedot saatavilla.En usko, että suurempi kunta ainakaan tässä asiassa voi olla huonompi asia kuin nykyiset pilkotut hallintohimmelit. Ja oikeasti olen alkanut epäilemään, että kuntarajapelko on enemmän joillekin sitä omien paikkojen menettämisen pelkoa kuin muuta. Ja kun pitäisi ajatella ihmisten hyvinvointia, palveluita jne. ensisijaisesti. Ainakin minusta.

Sataa sataa ropisee. Taannoin ystäväiseni ilmoitti sateen hyväksi puoleksi sen, että nurmikko kasvaa. Sitä pääsee leikkaamaan ja kunto kasvaa kohisten. Siinäpä positiivisuutta. Näinhän se on.

Paluu arkeen

Kesä tuli ja meni. Reissaten Latviassa, seuraten junnujalista ja möyrien pihamaalla. Ja arki alkoi. Niin koululaisilla opinahjossaan, meillä monella työssä ja politiikassakin. Opettajan työn ilona olevat pitkät opetuksettomat kesäajat vaihtuvat yleensä suhteellisen työntäyteisiin syksyihin. Kuten nytkin.

Kesän uutisoinnista päällimmäiseksi jäi valitettavasti Norjan tapahtumat. Järkytys, ihmetys. Syitä ja seurauksia. Onko maailmamme oikeasti menossa suvaitsemattomaan suuntaan vai oliko kyseessä vain yksittäinen teko? Tapahtuman jälkeen luin erään saarelta selvinneen nuoren blogikirjoituksen, jossa hän totesi rakkaudella saavutettavan paljon enemmän kuin vihalla. Totta. Muuta tästä ei voi vielä sanoa. Ehkä myöhemmin.

Politiikan saralla kunnissa odotetaan kuumeisesti uuden hallituksen toimia ja niiden vaikutusta kuntatalouteen. Ennusmerkit ovat kohtalaiset vakavat ja nyörit on laitettava tiukoille monissa kunnissa. Ja laitettava asiat tärkeysjärjestykseen. Siitähän tässä politiikassa on kyse.

Kunnanhallituksemme kokoontui maanantaina ja ensi maanantaina kokoustaa valtuusto. Kuumimpana perunana olettaisin olevan laajakaistahankkeeseen liittyvän avustuksen, joka otettaisiin kunnan käyttötaloudesta. Kunnanhallituksessa yritimme saada asian pöydälle, jotta sekä asialle että tiedonsaannille olisi ollut lisäaikaa. Onnistumatta. Nyt sitten asia on maanantain valtuustossa. Monisäikeinen juttu ja paljon keskustelua aiheuttava. Yhteydenottoja on tullut suuntaan ja toiseen ja monet asiat pohdituttavat ihmisiä. Tässä otteita yhteydenotoista: "Onko totta, että yhteys maksaa pari tonnia? Onko Savon Kuitu paras ja halvin toteuttaja? Onnistuisiko osuuskuntamalli? Eikö mokkula enää riitä? Mikäs se on se satelliittiyhteyskuvio? Otetaanko rahat avustukseen Savon Kuidulle vanhusten hoitamisesta?" Kyseiset ajatukset kertovat siitä, että ihmiset ovat oikeasti kiinnostuneita, osa huolestuneita. Asioista otetaan selvää ja uutisia kuunnellaan. Näin kuntapäättäjän näkökulmasta itsekin toivoisin enemmän tietoa. Alunperin ajattelin laajakaistan toteuttamisen olevan fiksua näin, mutta aikani asiaa pengottuani alkaa vaaka kallistua muualle. Monenmoista mutkaa on ollut matkan varrella. Ja ehkä valitettavasti myös tulee olemaan. Mutta tästä lisää myöhemmin.

Flunssa iski urakalla. Peiton alla on hyvä pohtia.

Riika -aikuisen silmin

Kesä on kauneimmillaan; helteineen ja ukkosmyrskyineen. Alkukesän lomareissun tarkoituksena oli nollata kevään koitokset. Kaikenlaiset sellaiset. Suuntasimme Riikaan, kuulemma Baltian Pariisiksi tai Prahaksi kutsuttuun. Kaunis oli kaupunki, ruoka hyvää ja ihmiset mukavia. Erityisesti vanhan kaupungin kujilla sai aistia latvialaista kulttuuria. Sattumoisin samaisina päivinä oli alkamassa Riikan Oopperafestivaalit ja yhdeksän euron lipun hinnalla sai nauttia unohtumattoman elämyksen Aidasta. Suositella täytyy. Samaa olen yrittänyt muillakin reissuilla. Oopperaan, konsertteihin ja musikaaleihin pääsee kohtuullisilla hinnoilla ja elämykset ovat olleet unohtumattomia. Muutenkin Riika näytti kauniin puolensa. Ihmiset olivat ystävällisiä ja sää suosi (kuuma). Ehkä näissä matkakokemuksissa on osin kyse myös asenteesta. Mennäänkö maahan sen maan kulttuurin mukaan olemaan vai ei.

Ensi viikolla suuntaamme lasten kanssa samaiseen kaupunkiin. Lasten ehdoilla ja lasten silmin voi kaupunki näyttää vähän toisenlaiselta. Jurmalan vesipuisto ja hiekkarannat näyttelevät varmaan sillä kertaa isoa osaa reissusta.

Politiikan rintamalla hallitusneuvotteluissa viime viikolla soudettiin ja huovattiin. Toivon mukaan tähän maahan saadaan toimintakykyinen hallitus piakkoin ja venettä soudetaan yhteistyössä samaan suuntaan. Ei ole helppo homma. Myrskyjäkin on varmasti näkyvissä.

Kävimme eilen helteisellä Rompetorilla Sorsakoskella. Jälleen kerran on pakko nostaa hattua aktiivisille ja positiivisille kyläläisille hienosta tapahtumasta. Vuoden kylä-palkinto meni oikeaan osoitteeseen. Taidenäyttelyn tuoksinassa kyläläisiä puhutti edelleen Seuralan kattoremontti. Enkä ihmettele. Kattoremontin lainan takaamisen evääminen osoitti kunnastamme jotain. Jokainen meistä voi olla omaa mieltänsä siitä, mitä.

Kyläpolitiikkaa

Olipa kerran päivä. Aamu alkoi maakuntahallituksen ryhmäkokouksella, jatkui kokouksella ja Kevan tilaisuudella. Leppävirtaa kohti Chevroletin keula ja kunnnanvaltuuston seminaariin. Ja kokoukseen. Olipahan kokous. Asioita ei ollut kovinkaan runsaasti, mutta keskustelua sitäkin enemmän. Ja poliittista, niinkuin välillä kuuluukin olla. Harmi, että keskustalaiset parin muun tuella torppasivat kunnanhallituksen esityksen (joka syntyi äänestystuloksen seurauksena) Sorsakosken Seuralan kattoremonttilainan takauksesta. Surullista tässä on se, että kolmannen sektorin toimijat todellisuudessa tarvitsevat apua, edes pientä, mahdollistaakseen oman toimintansa. Näinkö heille annetaan tukea? Vaikka keskustaa on pidetty kylien puolueena, niin ei ainakaan Leppävirralla voi niin sanoa. En sitten tiedä, olisiko tukea herunut, jos kyseessä olisi ollut joku muu kylä.

Iloinen puoli tässä asiassa on se, että maakuntahallitus esittää Vuoden kyläksi Sorsakoskea. Ei olisi voinut parempaan osoitteeseen mennä. Ironista.

Sitten meinattiinpa äänestää toisenkin kerran. Ja olisi äänestetty, jos keskustalaiset eivät olisi vetäneet esitystään pois. Äänestetty olisi 500 euron tuesta vaihtoehtoiselle Itsenäisyyspäivän juhlalle. Tai siis valitettavasti sen eväämisestä. Hohhoijaa.

Välillä pitää murista toisten puolesta. Olen joskus aikaisemminkin kritisoinut tapaa, jolla joihinkin valtuutettuihin suhtaudutaan. Puhutaan päälle, naureskellaan. Toisten, ehkä hassuille tai kummallisillekin kuulostavien mielipiteiden kuuntelemisessa voi olla ajatusta. Kun se viisaus ei aina asu samoissa päissä, en ainakaan usko.

Aamulla paistoi aurinko kirkkaalta taivaalta, nyt sataa. Positiivisesti ajateltuna hyvää on se, ettei pihahommissa askarreltuja kukkapenkkejä ja kasvimaata tarvitse kastella. Josko niistä joku salaatinlehti tai lilja nousisi. Uskotaan niin.

Tartutaan hetkeen

Kesä tuoksuu jo. Päivä hurahti huomaamatta pihahommissa. Hetken mielijohteesta syntyi uusi kukkapenkki ja kivinen polku grillikatokselle. Hetkeen tarttumisessa on hyvät puolensa; joskus toki ne huonotkin. Elämä on täynnä hetkiä, joista on hyvä oppia nauttimaan. Joskus on hyvä samalla osata tehdä jotain hetken mielijohteesta. Useinkaan en ole tämän joskus varmaan huonoltakin kuulostavan aatoksen huomannut johtavan harhaan. Tartutaan hetkeen, ehkä silloin tästä elämästä saa enemmän irti.

Valtakunnan poliittista elämää leimaavat hallitusneuvottelut. Perussuomalaiset kieltäytyivät hallitusneuvotteluista ja nyt on sitten muiden hommat. Saa nähdä miten käy. Kompromisseistahan on kyse, halusi kukaan tai sitten ei. Valitettavaa näissä keskusteluissa on aina se, että joskus joku sattuu myymään sielunsa ministerinsalkkujen toivossa. Ja oppositiopuolueet taas räksyttävät entiseen malliin. Toivottavasti valtakunnan politiikka muuttuu suoraselkäisempään suuntaan. Montakohan kertaa takkia voi kääntää; olisiko helpompi hommata kääntötakki? Sellaisia collegetakkejahan oli ainakin joskus allekirjoittaneen nuoruusvuosina. Eri päivinä takki eri päin. Ja aina näytti uudelta.

Maakunnan tasolla puhelimet ovat pirisseet taannoisen Savon Sanomien mielipidekirjoituksemme pohjalta. Hyvä että pirisivät. Kuntien omistamien yhtiöiden kokousten on oltava laillisia ja kokouspalkkiot kohtuuden rajoissa. Jotain oikeudenmukaisuutta sentään. Onneksi.

Viikonloppu on suomalaisille oletettavasti oikein isänmaallinen. Tänään Euroviisut ja huomenna odotettu Suomi-Ruotsi-MM-loppuottelu. Molempia täytyy silmät ja korvat tarkkana seurata. Kotikatsomossa näin lätkähullulle onkin riittänyt seurattavaa viimeiset kaksi viikkoa. Ja hyvää seurattavaa onkin ollut, kotikommentointeineen. Tämä tekee hyvää taas kansallemme. On taas löytynyt yhteistä säveltä; ainakin yksimielisyyttä osin lätkän ja ainakin eilisen upean Granlundin maalin tiimoilta. Mutta Paradise Oscarkin pärjää. Uskoisin.

Vapaaehtoistyöntekijä

Vaalit on käyty ja kansa on puhunut. Piste. Analyysejä on varmasti Pohjois-Savossakin tehty eri konklaavien voimin ja pohdittu ja pähkäilty. Niin pitääkin. Samoin tässä vaalien jälkeisessä elämässä on huomannut hyvin erilaisia tapoja käsitellä vaaleja, tulosta, ja sitä, ettei aamulla lähdetäkään parin sadan kilometrin päähän makkaraa paistamaan tai ruusuja jakamaan. Tai luukuttamaan. Osa miettii illat pitkät, joku kiukuttelee ja joku tekee. Kukin tavallaan ja jokainenhan sitä itselleen sopivimman tavan tietää. Eteenpäin kuitenkin. Toivon sitä kanssakulkijoillekin.

Ilmoittauduin vapaaehtoistyöhön itselleni tärkeälle yhdistykselle. Kevät on tänä vuonna minulle hiljaisempaa aikaa töiden puolesta. Kuulun niihin ihmisiin, jotka toipuvat tekemällä. Nyt on sitten suunniteltu projekti yhteiseksi hyväksi. Toteutusta vailla. Tuntuu hyvälle se, että on mahdollisuus olla ainakin yrittämässä tehdä oikeasti jotain hyvää, ehkä näkyvääkin. Toisaalta kuulostaa myös siltä, että lehtikirjoitus, jossa allekirjoittanutkin oli osallisena, on saanut tänään aikaan jotakin. Aika näyttää, mitä.

Aurinko paistaa, vaikka ilta on pitkällä. On hyvä aika noukkia talven uuvuttamat roskat pihamaalta, leikellä pensaista ylijäämäoksat ja pestä ikkunat. Pihalle siis. P.S. Krookukset kukkivat. Kesä siis tulee :)

Kuuntelemisesta näkemiseen

Vaalityö on loppukirissä. Kirjaimellisesti. Huomenna on vaalityön viimeinen päivä, ainakin virallisesti tällä erää. Sunnuntain aion viettää kuskaamalla poikaa virpomaan. Ja illan vietän ihanassa seurassa. Parhaassa paikassa, mitä ihmisellä voi olla. Kotona. Toisaalta loppukiri on huomenna meneillään varmaan jokaisella ehdokkaalla. Viimeiseen asti yritetään saada toreille uskaltautuneita ihmisiä äänestämään. Ja vakuuttuneiksi.

Olen saanut sähköpostia ja puheluita paljon. Ainakin jos mittarina on aikaisempi olettamus tai viime eduskuntavaalit. Tuntuu siltä, että ihmiset aidosti etsivät ehdokasta ja kansa on aktivoitunut. Politiikkaa, vaaleja ja ehdokkaiden ajatuksia seurataan oikeasti. Hyvä homma. Demokratian toteutumisen kannalta äänestysprosentin kasvaminen, oli se kannatus sitten kenen laariin hyvänsä, on tärkeää. Kansa tietää. Niin se vaan on.

Olen saanut äärimmäisen opettavaisia ja ajatuksia herättäviä viestejä ihmisiltä. Elämäntarinoita, kysymyksiä seksuaalivähemmistöistä kotihoidontukeen, köyhyydestä tiehankkeisiin. Ja kaikkea siltä väliltä. Äärimmäisen tärkeitä kaikki. Tässä politiikan kentällä temmeltäessä on muistettava yksi juttu. Se, että jokainen pieneltäkin tuntuva asia voi jollekin ihmiselle olla henkilökohtaisesti hyvinkin suuri. Ja kun korvansa osaa asettaa oikein ja kuunnella, oppii itsekin joka ikinen päivä uutta. Elämästä. Ja oppii näkemään asioita myös toisten silmin. Päivä päivältä paremmin.

Aamukampaa

Vaalityössä mukana olevat ehdokkaat ja tukiryhmät alkavat etsiä aamukampaa. Jos ei sellaista ole jo ollut käytössä. Vaaleihin on aikaa enää tai vielä neljä yötä. Sitten tiedetään kuka ja ketkä tätä maata luotsaa. Ja mihin suuntaan.

Muutamia ajatuksia vaalikentiltä. Ihmiset ovat kiinnostuneita politiikasta. Oikeasti. Ja tuntuu siltä, että perussuomalaisten gallupmenestys on aktivoinut ihmisiä. Hyvä niin. Mitä suurempi äänestysprosentti on, sitä paremmin demokratia toteutuu. Vaalien läheisyydessä aktiivisuus on lisääntynyt ja ihan sitä oikeaa keskustelua syntyy. Ei pelkästään kommentointia suuntaan ja toiseen. Näinhän se pitää olla.

Ympäri Pohjois-Savoa ajellessa suuntaa väkisinkin katseensa tienvarsimainoksiin. Osa on rispaantuneita (liekö osallisena sitten ollut joku innokas vaalityöntekijä), osa haalistuneita, osa kumollaan. Penkat kun ovat paikoin sulaneet. Surullistahan tässä hommassa on se, että ehdokkaat tai tukiryhmät yrittävät sabotoida toisten työtä. Joko tuolla tavalla, puhumalla pahaa, kirjoittamalla lehtiin, sulkemalla facebookryhmiä ym.. Muitakin konsteja on toki havaittu. Pöljää. Toisaalta myös vähän huvittavaa.

Pitäisi aina muistaa se, että vaalit ovat vain yksi osa elämää. Tosin monelle tärkeä osa. Mutta siitä huolimatta. Vaalien jälkeen elämä jatkuu, tavalla tai toisella. Ja samojen tyyppien kanssa; sekä omien ehdokkaiden, että muiden puolueiden toimijoiden kanssa sitä tuolla maakuntatasolla toimitaan. Jatkossakin. Ja yhteistyötä pitää pystyä tekemään. Voi olla vaikeaa, jos on puukkoa selkään työntänyt vaalien aikaan. Sen irrottaminen kuitenkin kun jättää jäljen yhteistyöhaluun. Sille toiselle.

Näissä torivaalikeskusteluissa viime aikoina on ollut leimaa-antavaa positiivisuus. En tiedä mistä se johtuu. Keskustellaan vaikeista asioista ja tulevaisuuden suunnasta, mutta perusasenne on ollut kannustava, hyväntuulinen. Ihmisten kohtaamisesta sen päivänsä ilon saa. Tätä vaalityötä voisi tehdä työkseen. Vaalipäällikön kanssa illan väsyneinä tunteina tullessa jostain päin Pohjois-Savoa pohdittiin aihetta. Tosin saattaisihan se näyttää erikoiselta, kun parin viikon päästä alkaisimme luukuttamaan mainoksia. Mutta tuo ihmisten kanssa keskustelu on aina ajankohtaista. Pitäisi olla meille jokaiselle.

Kuka määrittää itsemääräämisoikeuden?

Tämä päivä täyttyi sekä Demarinaisten piirihallituksesta että Pohjois-Savon sosialidemokraattien kevätkokouksesta. Noista saa aina voimaa. Varsinkin tänään, kun kokouksen lopuksi kailautettiin ilmoille Työväen marssi. Aatteen paloa. Sitä tsemppiä ja jaksamista, iloa ja intoa tarvitaan vielä viimeisen viikon vaalityön puristukseen. Sitten kaikki mahdollinen näillä resursseilla; niin henkisillä, jalallisilla kuin taloudellisillakin on tehty. Se, mitä ollaan osattu ja pystytty. Sunnuntai on sitten jännä päivä. Itketään ja nauretaan joka tapauksessa.

Tänään Sunnuntaisuomalaisessa oli juttu siitä, että omaiset ja hoitohenkilökunta rajoittavat kehitysvammaisten ihmissuhteita. Inhimillisestä näkökulmasta tuota on tullut pohdittua monenkin asiakasryhmän näkökulmasta. Dementoituneiden, mielenterveysongelmaisten, kehitysvammaisten. Ihmissuhteet ovat tärkeitä meille kaikille. Joskus aikanaan, nuorena kouluttamattomana tyttönä sain kokea kehitysvammatyön mielekkyyden. Muistan ensimmäisen työpäiväni kuin eilisen. Hoitoalasta mitään tietämättömänä juuri lukiosta päässeenä pääsin hoitoapulaisen hommiin Vaalijalaan. Puoleen päivään mennessä ihmettelyni ja kummasteluni häipyi. Tuo työ nuorten ja aikuisten kehitysvammaisten parissa teki tosi hyvää. Elämän hyvä oppikoulu.

Ihmissuhteiden merkitystä ei pidä unohtaa, ollaan sitten hoitamassa tai auttamassa ketä tahansa. Kehitysvammaiset, dementiaa sairastavat ja mielenterveysongelmaiset ovat oikeutettuja hyvään oloon. Johon väistämättä kuuluvat läheiset ihmissuhteet. En tiedä, johtuuko tuo rajoittaminen enemmän pelosta hyväksikäytetyksi tulemisesta vai siitä, että pelätään asioista puhumista. Tuo hyväksikäyttö on vaikea asia ja sen poissulkeminen on tietenkin näissä asioissa vahvasti varmistettava.

Ovatko yhteiskuntamme ja hoito-organisaatiomme niin rajoittuneita, että ihmissuhteisiin puututaan? Vai ollaanko suvaitsemattomia? Itsemääräämisoikeus tulee olla jokaisella, sairaudesta huolimatta. Minun mielestäni yksi hyvä esimerkki ihmisen toiveiden kunnioittamisesta tässä asiassa oli erään psykiatrisen sairaalan potilaan toiveen täyttäminen. Hän oli kihloissa erään toisen vakavasta mielenterveysongelmasta kärsivän potilaan kanssa. Pariskunnalle järjestettiin aika ajoin mahdollisuus viettää yö yhdessä. Olivat onnellisia tuosta mahdollisuudesta.

Elämä on ihmeellinen asia. Meidät ihmiset on monessa suhteessa luotu elämään toisten kanssa, enemmän tai vähemmän. Oikeus ihmissuhteisiin tulee olla kaikilla, samoin mahdollisuudet.

Riittävästi ollakseen onnellinen

Muutama ilta sitten minulle soitti eräs rouva, joka oli tutkaillut vaalikonevastauksia. Ilmeisesti puhelujen ja yhteydenottojen perusteella vaalikoneet, joita on ihan hirvittävän paljon, keskusteluttavat ihmisiä. Oikeasti voi olla niin, että moni etsii sieltä ehdokkaansa, tai ainakin etsii tukea mahdolliselle valinnalleen. Mutta saamaani puheluun. Kyseinen rouva halusi tietää mielipiteitäni moneen hänelle tärkeään asiaan. Hän mm. kysyi, mikä minulle on tärkeintä. Pysähdytti. Se, että läheiset ovat onnellisia. Usein silloin on itsekin.

Tässä pari päivää kyseisen pysähdyksen jälkeen mietin vieläkin kysymystä. Mutta milloin ihminen on onnellinen? Määritelmä on hyvin henkilökohtainen. Ja hyvä niin. Onko ihminen onnellinen silloin, kun on riittävästi välittäviä ihmisiä, perusasiat on ok ja on riittävästi tavalliseen toimeentuloon tarvittavia rahkeita? Niitä henkisiä ja taloudellisia. Ja mikä kenellekin on riittävästi? Vai onko onnellisuus asenteesta kiinni? Uskoisin, että sekä että. Molemmilla määritelmillä tätä blogia kirjoittaa onnellinen ihminen. Ainakin oman mittapuun mukaan.

Eilen tapasin torilla miehen, joka kertoi pohtineensa ahneutta. Hän mietti ääneen sitä, onko maailmamme menossa suuntaan, jossa hyvin rikkaat haluavat aina vain lisää ja rikkaus kerääntyy pienelle kansanosalle. Eikö siitä olisi antaa köyhille? Samalla hän pohti sitä, miten materialismi on tullut jäädäkseen ja rahan ja vallan palvonta ohittaa inhimillisyyden. Olisiko tästä aika kääntää kelkkaa?

Äsken lukaisin uutisen Savon Sanomista siitä, että eduskuntavaalien teemaksi on nousemassa euroalueen rahoituskriisi ja sosiaali- ja terveyspalvelut ovat talloutuneet sen jalkoihin. Totta. Kuitenkin palveluistakin, etenkin niiden saatavuudesta, laadusta ja vaikuttavuudesta on pidettävä ääntä. Joka päivä. Huoli ei ole mihinkään hävinnyt. Eikä saa hävitä.

Vaaleihin on aikaa reilu viikko. Kävin täyttämässä kansalaisvelvollisuuteni (jonka katson olevan enemmänkin oikeus) eilen Nilsiässä. Ensimmäistä kertaa siellä. Äänestämisen olen aina kokenut kunniatehtäväksi. Sillä tavoin olla vaikuttamassa demokratian toteutumiseen. Vaikka se yksi ääni kerrallaan. Yhtenä tärkeänä muiden joukossa.

Oman elämänsä sankareita

Vaalityön yksi suurimmista iloista on ihmisten kohtaaminen. Oikeasti. Toreilla ja turuilla ihmiset tulevat keskustelemaan itselleen tärkeistä asioista. Puhelin on pirissyt ja sähköpostia tullut. Joku rouva soitti anteeksipyydellen ja samalla kysellen mielipiteitäni häntä askarruttaviin asioihin. Anteeksipyytelyä ei ikinä tarvitse tehdä. Minusta jokaikisen, joka luottamustehtävien parissa touhuaa, on oltava käytettävissä. Ja mistä ihmeestä sitä päätöksenteon eväänsä saisi muualta, kuin ihmisiltä? Niiltä, joilla oikeasti sitä käytännön elämän tietoa ja kokemuksia on.

Tänään ajelimme pitkin Iisalmen ja Siilinjärven raitteja, ruusuja jaellen. Tarkoituksena oli luukutella mainoksia, mutta joustavuutta tarvittiin. Jalka ei nimittäin eilen rappusissa joustanut, vaan nivelside muljahti. Puolustukseksi itselle; puhuin samalla puhelimessa minulle ennestään tuntemattoman rouvan kanssa. Mutta kaikki hyvin. Nilkka teipattu (toiveeni mukaan punaisella teipillä) ja kepit mukana. Ja yhdelläkin kepillä pärjää, jotta toinen käsi jää ruusujen jakamiseen.

Vaalityön aikana on kokenut jo nyt haikeutta. Saati sitten reilun viikon päästä, kun tämänkertainen homma siinä suhteessa on ohi. Olen saanut keralleni äärimmäisen hienon porukan. Vanhoja tovereita, työkavereita, minulle aikaisemmin tuntemattomia kavereiden kavereita jne. Ja olen tutustunut ihmisinä niin moneen hienoon persoonaan, että elämälle saa paljon. Moni minulle tuntematon ihminen on tullut juttelemaan, auttamaan ja kannustamaan. Oman elämänsä sankareita kaikki. Tänään tuli tippa silmään. Eräs oman elämänsä sankari kertoi jakaneensa 1400 esitettäni 12 tuntia. Ja toinen oman elämänsä sankari kertoi elämäntarinansa ja halusi jakaa palapelejäni eläkeläistuttavilleen iltapuhteiksi. Sankareita kaikki. Lämmin kiitos. Sanattomaksi vetää.

Vaalipaneeleiden aatelia

Näiden vaalien alla olen osallistunut neljään vaalipaneeliin. Ja totta tosiaan, vaihteleviin. Ajattelin taannoin ennen tätä vaalihässäkkää, että paneelit ovat kärsineet inflaation. Niitä on liikaa, eivätkä ne tavoita yleisöä. Niitä, joille paneelit on tarkoitettu. Tuo ensimmäinen ajatus toteutui, niitä on tälläkin seudulla ihan riittävästi. Tuon jälkimmäisen ajatuksen olen joutunut toteamaan vääräksi. Sekä Rautalammilla että Leppävirralla. En ihan ensi ajatuksella, vaikka Soisalon Seudun toteuttamana paneelin uskoinkin olevan hyvän, olisi kuitenkaan ajatellut siellä olevan sata kuulijaa. Laskin.

Paneelit vaihtelevat vähän sen mukaan, mikä taho minkäkin järjestää. On saanut vastata kysymyksiin Natokannasta, luonnonkatastrofeista, Turkin EU-jäsenyydestä, ydinvoimasta, rukoilemisesta, eläkkeiden riittävyydestä, pääsiäisvirpojista, vaalirahoituksesta, kampanjoinnista, romanikerjäläisiin suhtautumisesta, energiantuotannosta, perusterveydenhuollon järjestämisestä ja paljosta muusta. Mielenkiintoista. Osa noista on pitkälti puolueiden linjauksiin liittyviä, tosin omia mielipiteitä. Ja osa hyvin henkilökohtaisia. Nuo henkilökohtaisemmat kysymykset kertovat ihmisestä. Ainakin niistä, jotka uskaltavat niihin oikeasti vastata totta.

Olemmeko me oikeasti sitä, mitä vaalikentillä esitämme? Taannoin eräs tuttavani kertoi viime vaalien aikaan seuranneensa erään eteläsuomalaisen ehdokkaan kampanjointia. Ei ollut kuulemma tunnistanut ehdokasta ehdokkaan omilta nettisivuilta. Just.

Eräs juankoskelainen toveri taannoin huomautti leikillään vaaliautoni kyljessä olevasta kuvasta. On kuulemma ryppyjä. No niin on, oikeasti. Ja saa olla. Onpahan ainakin näköinen. Kampanjan pitää olla ehdokkaan näköinen, samoin mainonnan ja kaiken tekemisen. Muutenhan huijaamme äänestäjiä. Kuka haluaisi ostaa sikaa säkissä? Tai edustajaansa?

Kuka on köyhä?

Ihmisten köyhyys on suhteellista. Onko köyhä se, joka joutuu etsimään toimeentulonsa sosiaalitoimiston luukulta? Vai se, jonka ansiotulo alittaa esimerkiksi 1300 euroa? Vai se, joka velkaloukussaan maksaa kohtuullisistakin tuloista suurimman osan pankille, tai perintätoimistolle?

Pari vuotta sitten tästä puhuttiin. Ja vertailtiin eri ihmisten käsityksiä asiasta. Minusta köyhyyttä ei voida mitata pelkästään ansiotulojen perusteella. Vaan sillä, miten paljon ihmisellä oikeasti jää rahaa elämiseen. Vai jääkö ollenkaan? Toki meistä jokainen pyrkii elämään tulojensa mukaan. Kaikilla siitä huolimatta meidänkään hyvinvointivaltiossa ei jää rahaa välttämättömiin tarpeisiin. Siksi yhteiskunnan tehtävänä on auttaa.

Köyhyyttä voi olla muutakin, ei vain taloudellista. Sydämen sivistyksen köyhyyttä, esimerkiksi. Suuri osa tuosta muusta köyhyydestä tai rikkaudesta lähtee kotoa, elämänpiiristä, ympärillä olevista ihmisistä. Eikä sillä ole mitään tekemistä taloudellisen köyhyyden kanssa. Joskus jopa päinvastoin.

On tämä elo mennyt erikoiseksi. Muutama päivä sitten minulle soitti eräs vanhempi herrasmies, joka oli omaishoitajana huolissaan vaimonsa tulevasta hoitopaikasta. Hoitaako julkinen sektori, kun ei ole varaa 3500 euron kuukausimaksuun yksityisessä hoitokodissa? Tähänkö on tultu? Rahalla saa ja hevosella pääsee. Kuinkahan monella eläkeläisellä oikeasti tuohon on varaa?

Taas tuli muistutuksia siitä, miksi olen sosialidemokraatti. Tosin eipä sitä ole tarvinnut epäillä.

Työväen lauluja kajautettiin Korhosen Kaisan kanssa ilmoille Sorsakoskella. Ihanaa, kuten aina. Joka kerta herkistää ja saa kylmät väreet aikaiseksi se, kun porukka kajauttaa ensitahdit. Korkealta ja kovaa. Siinä soittaessani monen laulun kohdalla ennätti ajattelemaan sitä, miten oikeasti monet jo vuosisadan vaihteessa syntyneiden laulujen sanat ovat monelle arkipäivää. Valitettavasti. Vaikkei pitäisi olla.

Hyvä päivä

Mistä on eduskuntavaaliehdokkaan hyvä päivä tehty? Auringosta, antoisista keskusteluista, mukavasta tukiporukasta, huumorista, ruusujen jakamisesta, luukuttamisesta, hyvin organisoidusta paneelikeskustelusta. Ilosta, niinkuin tämä elämä muutenkin. Vieläkin mielessä soi eilinen. Työväenlauluilta marssikajahduksineen Iisalmen Työväentalolla. Kylmät väreet tulevat joka kerta, kun pianon ääressä kuulen takaani kyseisten marssien ensi tahdit. Korkealta ja kovaa.

Tänäänkin oli juuri tuollainen päivä. Positiivinen. Iloa, vaikkakin paljon toreilla käydään keskustelua vaikeista, surullisistakin ja vakavista asioista. Kuitenkin moni ihminen löytää sen ilon kipinän. Kuka pienestä, kuka isosta asiasta.

Illalla olin mukana Sisä-Savo-lehden ja Sisä-Savon kansalaisopiston järjestämässä vaalipaneelissa. Pitää myöntää, etten koskaan ole ollut noin hyvin järjestetyssä ja organisoidussa paneelissa. Ehdokkaille annettiin minuutti aikaa vastata. Kysymykset olivat hyvin pohdittuja, monipuolisia ja aiheeseen sopivia. Niinkuin hyvin tiedetään, monesti poliitikko puhuu mielellään ainakin kymmenen minuuttia, asiasta kuin asiasta. Osittain varmaan rajaamisen vuoksi yleisö (jota olikin mukavan paljon) tuntui jaksavan hyvin istua ja innostua. Loistavaa. Ja muutenkin mukavaa.

Olen jäänyt tässä viime päivinä miettimään moneen kertaan eläkeläisjärjestöjä. Tai oikeastaan siellä kohtaamiani ihmisiä. Järjestöönsä, yhteisen hyvän tekemiseen sitoutuneita, pitkän tien kulkijoita. Voi kunpa yhteiskunnassamme tajuttaisiin noiden järjestöjen merkitys. Mielenterveyden ylläpitäjänä, yksinäisyyden poistajana ja varmasti monen sortin ennaltaehkäisijänä. Puolestapuhujia tarvitaan.

Sari sairaanhoitaja

Kävin illalla vaalipaneelissa, jossa pohdittiin sairaanhoitajien katoa. Ja sitä, että sairaanhoitajista iso osa on työssä muulla alalla. Totta. Ja että se johtuu liian pienestä palkasta. Osittain totta. Minusta. Totta se, että palkka ei vastaa työn vaativuutta ja rasittavuutta, mutta uskon katoon olevan muitakin syitä. Metsä pitäisi nähdä puilta.

Sairaanhoitajien ja muidenkin hoitajien työajat ovat epäsäännölliset. Haluaisin nähdä sen virka-aikana työtä tekemään tottuneen ihmisen, joka kokee epäsäännöllisen vuorotyön mielekkääksi. Aamu, ilta, ilta, aamu, pätkäaamu ja yö, vapaa, vapaa, ilta, aamu ym. Jatkossa jotain muuta. Monesti olen kuullut ihmetystä esim. teollisuudessa vuorotyötä tekeviltä siitä, miten kummallisia vuoroja sekaisin hoitajilla onkaan. Ja epäsäännöllisesti. Ja hoitaja jaksaa, jaksaa. Työvuorosuunnittelulla toki voidaan tehdä paljon aikaan, hyvässä ja pahassakin.

Työ meille ihmisille on tärkeää, monessa suhteessa. Onnekkaat, jotka saavat tehdä työtä, viettävät ison osan elämänsä ajastaan työpaikalla. Ei siellä nyt ihan viihtyä välttämättä tarvitse, mutta hyvä pitää olla. Ja palkka sen mukainen, että työn tekeminen on mielekästä. Työkavereiden ja esimiesten kanssa pitää pystyä tulemaan toimeen ja työolot saatava inhimillisiksi. Tässä jälleen on hyvä toivoa sitä, että hoitajien työpanosta kyseenalaistavat, ja muutkin päättäjät tekisivät edes sen yhden työvuoron hoitajan vaatteissa. Ei pelkästään vaatteissa, vaan ihan oikeissa töissä. Sillä sitä se on.

Silmät auki

Mielenkiintoisia nuo vaalikoneet. Kysymyksiä sieltä ja täältä. Linjanvetoja ja puhtaasti henkilökohtaiseen mielipiteeseen perustuvia. Kuten se, pitäisikö sukupuolineutraali avioliitto sallia. Pitäisi minusta. Ja ihan omaan tuntemukseeni ja ajatusmaailmaani tämän perustan. Ihmisoikeuskysymys.
Toinen asia, pitäisikö kasvisruokapäivä olla pakollinen joka viikko. Ei tarvitse. Mutta kasvisruokavaihtoehto pitää olla. Tähänkään en oikeasti ole edes pohtinut tieteellistä perustetta. Haluaisin vain asian olevan noin. Piste.

En tiedä, miten muut tuon kaltaisia, oikeasti mielipideasioita pohtivat. Tuota ensimmäistä toki olen monessakin yhteydessä pohtinut suuntaan ja toiseen, muuttamatta koskaan kantaani. Jälkimmäistä en ole juurikaan pohtinut. En tiedä, pitäisikö.

Joskus tuntuu siltä, että poliitikko on kaiken asiantuntija. Joko kansa ajattelee niin tai sitten itse poliitikot. Veikkaan enemmän tuota jälkimmäistä. Ei perustu faktoihin. Kaikista asioista voi ottaa selvää. Haluaisin nähdä sen ihmisen, jolla on oikeasti silmääräpäyttämättä faktatietoa Oulun terveyskeskuksen vuodeosaston hoitajien jaksamisesta, Lapinlahden juna-aseman käyttöasteesta ja energia-alan innovaatioista Pohjois-Karjalassa. Kärjistettyä. Pitää kuitenkin osata sanoa, että en tiedä, mutta otan selvää.

Niin se vaan on. Maailma on täynnä mitä mielenkiintoisimpia asioita ja joka päivä oppii uutta. Tänäänkin. Ja koin. Siilisetin toiminnasta, palapaistin maukkaudesta, ihmisten hyvyydestä (toki vähän myös siitä toisesta), ennakkoluuloisuudesta, liukkaasta pihasta (johon asuntoauto voi jäädä jumiin), tukiryhmäni rouvien sormien näppäryydestä jne. Kyse on kaiketi asenteesta. Kulkeeko tässä elämässä silmät avoimina uusille ajatuksille, kauneudelle, hyvyydelle. Vai sulkeeko ne silmät. Ja jurputtaa.

Äänellä on väliä

Demokratian toteutumiseen kuuluu äänestäminen. Niinkuin hyvin tiedämme. Tulevissa vaaleissa ratkaistaan maamme suunta. Sinne vai tänne. Olen aina äänestänyt, myös vaaleissa, joissa en ole tuntenut, hyvä jos edes tietänyt ensimmäistäkään ehdokasta. Äänestäminen on kunnia-asia. Olin jo nuorena sitä mieltä, että jos en äänestä, en voi jurputtaa.

Eräs tuntemani nuori tuli kysymään, että miten sitä äänestetään ja mistä paikkakunnalta olevaa voi äänestää. Siis näissä vaaleissa. Äänestyslapun kanssa vaan ennakkoäänestykseen 6.4 alkaen tai äänestyspaikkaan 17.4. Henkkarit mukaan. Ja henkkarit riittävät ilman sitä lappua.

Vaalikentillä ystäväni toisen puolueen ehdokas kertoi heille tulleen kommentteja siitä, että ihmiset jättävät äänestämättä. Ilmeisesti protestiksi politiikalle. Äänestämättä jättämisessä on vaan se harmillinen puoli, että silloin joku muu päättää, kuka siellä päättäjänä istuu. Joka tapauksessa joku.

Joka ikisen ihmisen äänellä on merkitystä. Menipä se mihinpä laariin hyvänsä. Korkea äänestysaktiivisuus kertoo parhaasta mahdollisesta demokratian toteutumisesta ja sitä on syytä toivoa. Vaaleissa käy niinkuin äänestäjät toivovat. Sillä siisti. Eduskunta tulee olemaan kansalaistensa näköinen. Toivottavasti hyvä sellainen.

Gallupit on merkillisiä. Ne joko lamaannuttavat puolueet ja ehdokkaat. Tai sitten tsemppaavat entistä parempaan työhön. Valitsen tuon jälkimmäisen. Ja suuntaan tässä porukoineni Kuopioon Terve Aikuinen -messuille. Keskustelemaan ihmisten kanssa, nauttimaan ilmapiiristä, olemaan läsnä. Myös henkisesti.

Kirjoja ja kiipeämistä

Käväisin taannoin kirjastossa lainaamassa dekkareita. Dekkareita, joita luen aina silloin, kun haluan laittaa aivoni narikkaan. Ja olla ajattelematta. Noihin kyseisten kirjojen maailmaan todennäköisesti pääsen syventymään vasta joskus kuukauden päästä. Mutta yölukemiseksi aloitan.

Kirjasto hymyilevine virkailijoineen, tietokoneilla näpertävine nuorineen, kaunokirjallisuutta etsivine ikäihmisineen ja lastenkirjojen parissa ahertavine lapsineen herätti muistoja. Niitä kun pienenä ala-asteikäisenä reppu selässä paineli kirjastoon. Etsimään ensin Tiina-kirjoja, sitten Neiti Etsiviä ja muita nuorten salapoliisiromaaneja. Samoilla linjoilla lukunautinnot ovat edelleen. Lieneekö vaikutusta sillä, että halusin pienenä salapoliisiksi. Sitä halua ja uteliaisuutta on kyllä näissä tämänkin päivän hommissa, etenkin luottamustehtävissä saanut mielin määrin toteuttaa.

Kirjaston maksullisuudesta puhutaan. Kirjasto on niitä harvoja palveluita, jotka ovat saatavilla kaikille, eikä maksuttomuutta missään nimessä tule poistaa. Kirjastoautokulttuurikin onneksi muutamassa kunnassa vielä kukoistaa. Kirjat, oli ne sitten kuinka sivistäviä tahansa tuovat elämään suurta sisältöä. Tietoa, ajattelun aiheita, näkökulmia.

Päivän ilona harrastimme ystäväni kanssa sitä vaalityöhön kuuluvaa luukuttamista. Toisin sanoen pohkeet kipeinä rappujen ravaamista. Huomasi jälleen kerran kunnioittavansa postinkantajienkin työtä. Mutta hauskaa oli. Asenteesta kiinni varmaan.

Asenteesta kiinni on myös suhtautuminen toisiin ihmisiin. Sain tänään puhelun, jossa ihminen kertoi meidän oman ehdokkaan kommentoineen allekirjoittanutta. Kauniisti oli kommentoinut ja kannustanut äänestämään. Kaunis kiitos kyseiselle ehdokkaalle. Onneksi näinkin on. Tässä vaalikentän tiimellyksessä kun törmää toisenlaiseenkin. Siksi onkin pidettävä huolta siitä, että osaa itseään katsoa peiliin aamuin ja illoin. Ja sulkea silmät ja korvat epäasiallisuuksilta, kuunnellen omaa sydäntä. Ja kuunnellen niitä ihmisiä, joita kentillä kohtaa. Mennä ja porskuttaa. Ilolla ja ihmetyksellä.

Juuret näillä kaduilla

Mistä ihmisen identiteetti syntyy? Perimästä? Elinympäristöstä? Kavereista? Elämän taipaleesta? Ja onko sillä merkitystä, missä elää, asuu ja temmeltää?

Olen syntynyt Lohjalla. Siis vain käynyt syntymässä. Raahessa asuin pari lapsuusvuottani; muistijälkenä vain talon pihalla hiekkalaatikko. Pyhäkummusta muistan rivitalon pihapiirin ja kiikut. Varkaudessa elin liki koko lapsuuteni ja nuoruuteni ja sieltä varmaan identiteettini, olemiseni ja ajatteluni on pitkälti kummunnut. Ammattikoulun oppilasasuntolasta kerrostalomiljööseen; elämää iloineen ja suruineen. Keskellä elämää, muita lapsia, muita nuoria.

Viime aikoina asuinpaikkakeskustelua on käyty lehtien palstoilla. Tulevien kansanedustajien kotipaikkakuntien merkitystä on pohdittu. Ja lehdet ovat haastatteluissaan kysyneet sitä, onko kansanedustajan ajettava ensisijaisesti Pohjois-Savon etua.

Tietysti on. Koska meillä on olemassa piirijako, joka huomioi eduskunnan alueellisen tasapainon. Kuitenkin tässä on muistettava se, että eduskunta päättää hyvin paljon sellaisista asioista, jotka koskettavat koko maan kansaa, asuinpaikasta riippumatta. Siinä astuvat puolueet peliin. Arvomaailma; mitä asioita koemme tärkeiksi.

Mutta meillä ei ole kuntakohtaisia kansanedustajakiintiöitä, ja hyvä niin. Vaikka nykyinen kotikuntani Leppävirta onkin loistava paikka asua ja elää, on nähtävä kauemmaskin. Surukseni olen monesti maakunnallisissa tehtävissä huomannut sen, että vaikka siellä ollaan kehittämässä maakuntaa, valitettavan usein edustajat muistavat vain oman kunnan. On pakko nähdä kokonaisuuksia. On otettava huomioon muutkin alueet kuin oma kylä, vaikka se lähinnä sydäntä olisikin. Sain ilokseni olla mukana Paavo Lipposen johtamassa Itä-Suomi-työryhmässä, jossa katsoimme koko Itä-Suomea; sen kehittymisen ja tulevaisuuteen katsomisen näkökulmasta. Ja hyvää teki. Itselle muutenkin.

Voiko olla väärässä?

Väärässä oleminen on taito. Ainakin sen myöntäminen. Joskus toki käy niin, että toivoisi olevansa väärässä. On tai sitten ei. Ja onko oikeasti edes olemassa paljonkaan asioita, joissa on joko oikea tai väärä? Joskus kuvittelin että on. Tämän aikoinaan kasvatustiedettä opiskellessani kumosi eräs filosofi, joka aloitti luennon sanomalla että tässä on pöytä. Vai onko? Onko se niin, että on vain erilaisia havaintoja, näkemyksiä ja katsantokantoja? Tuo filosofointi meni sitten kyllä hivenen monimutkaiseksi ja abstraktiksi. Ainakin tällaiselle tavan tallaajalle.

Väärässä olen ollut monta kertaa. Varmaan monta kertaa päivässä. Tänään olin sitä mieltä, että meillä oli kahvia. Ei ollut. Puhuin puhelimessa ihmisen kanssa, jota kuvittelin jäykäksi ja tiukkapipoiseksi ihmiseksi. Olin ihan väärässä. Olin varma, että kirpparilta hankkimani taulu näyttäisi hyvältä suunnittelemassani kohdassa. Ei näyttänyt.

Hauskuutin tänään itseäni omilla ennakkoluuloillani ja oletuksillani. Minkälaisina sitä alunperin on pitänyt ihmisiä, tuntematta ja tietämättä oikeasti? Ja minkälaisen käsityksen ihmisistä oikein saa? Ja miksi?

Samasta asiasta on kyse äänestämisessä. Meistä itse kukin valitsee ehdokkaansa omien kriteeriensä mukaan. Itse olen äänestänyt ihmistä, joka oli tuttavani kertoman mukaan hyvä jätkä. Olen äänestänyt hyvää ystävääni. Kerran äänestin ehdokasta lehtimainoksen perusteella, koska kyseinen herra vaikutti uskottavalta. Ja nykyisin kyseisen herran tuntien on tuosta pakko olla samaa mieltä. Olen äänestänyt naista, joka ajoi tasa-arvoisuutta. Syitä on varmasti yhtä monta kuin äänestäjiäkin. Ja yhtä hyviä kaikki.

Einstein on joskus sanonut, että on helpompi purkaa atomeja kuin ennakkoluuloja. Lienee ollut oikeassa.

Asennetta

Sain ilon tavata tänään onnellisia ihmisiä. Elämisen ja tekemisen ilo loisti tapaamani eläkeläisjoukon kasvoilta. Tyytyväisyys ikäihmisenä olemiseen, yhdessä tekemiseen kumpusi. Todennäköisesti on tarttuvaa.

Jäin miettimään sitä, onko tämä elämä ja siitä nauttiminen oikeasti ainakin jossakin määrin asenteesta kiinni. Toki meistä itse kukin pyrkii tekemään elämästään hyvän ja kauniin, ainakin siedettävän. Ja kaikin mahdollisin tavoin tekemään tästä maailmasta paremman paikan elää. Mutta silti. Eräs tapaamani rouva kertoi elämänsä iloksi sen, että näin kevään tullen saa ripustaa pyykit pihalle, ja ottaa ne raikkaina sisään. Ihailtavaa. Kuinka moni meistä oikeasti muistaa nauttia elämän pienistä iloista? Vai jäävätkö ne muka isompien murheiden alle?

Toinen tapaamani ikääntynyt rouva pohti sitä, miten ihmeessä ikäihmiset (joihin hän vahvasti itsekin lukeutuu) eivät muista elää vanhana. Miksi ei voisi käyttää rahansa kauniisiin vaatteisiin? Tai teatteriin? Ja oikeasti tehdä niitä asioita, joista nauttii?

Elämä, miten sitä elämme, mistä ilomme otamme, on asenteesta kiinni. Siitä, miten haluamme nähdä itsemme ja toiset ihmiset. Ja mitä olemme valmiit antamaan tässä elon taipaleella toisillemme. Ja mitä sallimme itsellemme.

Kuka vaippasi vaihtaa?

Haluan ikäihmisenä hyvää hoitoa. Haluan pitää villasukkia, ettei jalkoja palella. Niitä ei saa laittaa paljaisiin jalkoihin, koska ne kutittavat. Haluan joka aamu lukea Warkauden lehden ja Savon Sanomat; tai että joku lukisi ne minulle, jos en itse näe. Haluan valvoa ainakin puoleen yöhön. Ja katsoa kaikki poliisisarjat; etenkin ruotsalaiset. Aamulla minua ei saa herättää (tai olen äkäinen) ennenkuin itse kömmin ylös. Aamulla en halua mennä saunaan enkä suihkuun, vaan haluaisin käydä saunassa joka ilta. Puurooni (mielellään kaurapuuroa) haluan voisilmän, ei sokeria. Ennen kuin minua viedään aamulla mihinkään, haluan juoda kaksi mukillista kavia. Maidon kanssa. Kun siivoan huonettani, haluan kuunnella samalla reipasta musiikkia (Coldplayn Viva la Vida). Silloin siivoaminen tuntuu keveämmältä. Huoneeni on ihan siisti, mutta jos haluan sotkea, antakaa minun sotkea. Se ei haittaa.

Haluan huoneeseeni punaiset verhot. Ja kynttilöitä, vaikkei niitä varmaan saisi hoitokodissa polttaakaan. En suostu askartelemaan pääsiäiskortteja, mutta minut saa laulamaan karaokea. Tai lukemaan dekkareita ja runoja ja pelaamaan korttia. Minut saa nauramaan tilannekomiikalla ja haluan että minua hoidetaan huumorilla. Olen yleensä hyvällä tuulella, paitsi jos näen toisia ihmisiä kohdeltavan huonosti. Kiukkuisena olen sietämätön. Lepyn helposti.

En halua syödä maksalaatikkoa, ainakaan puolukkahillon kanssa. Enkä kaalikääryleitä. Iltaisin haluaisin elokuvaa katsellessa syödä popcornia, minut voisi opettaa käyttämään mikroa poppareiden tekemiseen. Jos se taito on unohtunut.

En tykkää sinisistä paidoista ja haluan pitää hametta tai mekkoa. Mutta sukkahousut eivät saa olla kutittavat. Villapaitoja en halua, kun niissä tulee kuuma. Sänkyyni haluan kaksi tyynyä; toisen otan kainaloon, mikäli mieheni ei ole vieressäni. Juhlapäivinä haluaisin lahjaksi kauniin punaisen ruusun. Ja halauksen. En tarvitse muuta.

Monen ikäihmisen huolena on palvelujen saatavuus. Silloin kun niitä tarvitsee. Pelko siitä, ettei hoitoa saa tai siihen ole varaa, kalvaa mieliä. Toisaalta mietitään sitä, onko hoito sellaista, kun itse toivoisi. Elämänlaatutestamentti pitäisi tehdä meistä jokaisen, jotta hoito olisi toiveidemme mukaista. Pieniä asioita, vähän aikaa vieviä. Eikä kovin kalliitakaan.

Keskivertokansalainen

Kuka on keskivertokansalainen? Aikaa sitten kävimme tiukkaa kädenvääntöä ystäväni kanssa siitä, millainen on keskivertokansalainen. Tutkimuksissa kerrotaan, miten keskivertokansalainen toimii. Kuinka paljon katsoo televisiota, paljonko syö vuosittain lihaa ja kaikkea siltä väliltä.

Omasta mielestäni olen ollut aina keskivertokansalainen. Tehnyt keskivertokansalaisen duunia; mansikanpoiminnasta kauppojen siivoamiseen, hoitamisesta opettamiseen. Ajellut keskivertoautolla, ottanut keskivertokansalaisen tavoin opintolainaa, harrastanut yleisurheilua pärjäten siinä keskiverrosti ym. Toisaalta olen aina ollut keskivertoa huonompi piirtämään (lue:surkea), keskivertoa huonompi leipomaan pullaa ja varmaan luonteeltani keskivertoa uteliaampi; asioille ja elämälle. Keskivertonaista lyhyempi,keskivertosuomalaista vähemmän päivässä telkkaria katsova, keskivertokansalaista enemmän kahvia juova.

Aikuisten oikeasti. Ei keskivertokansalaista ole olemassakaan. Jokainen on oman elämänsä kansalainen, olipa sitten jossain hommassa muita lahjakkaampi ja toisissa taas muita heikompi. Mitä sitten? Tärkeintä kuitenkin tässä elämässä varmasti on se, että on onnellinen. Omassa kropassaan, omassa elinympäristössään, omien ihmistensä ympäröimänä. Keskivertoisesti tai mielellään sitä enemmän.

Liaaneja lomakeviidakkoon

Palvelut ja niiden saatavuus, tai ennemminkin pelko niiden saatavuuden ongelmista puhuttavat ihmisiä. Kaikenikäisiä, paikkakunnasta riippumatta. Usean erityisesti ikäihmisen kanssa puheenaiheeksi on noussut tietämättömyys eri tukimuodoista ja niiden hakemisesta. Myös viranomaisten tietämättömyys.

Tukia on olemassa moneen tarkoitukseen ja ne muuttuvat aika ajoin. Samoin nimet ja termit. Sairaan lapsen hoitotuesta on tullut alle 16-vuotiaan vammaistuki jne. Juttelin tänään ikääntyneen rouvan kanssa, joka oli saanut tietoa tukimahdollisuuksista oman kansalaisjärjestönsä työntekijältä. Hyvä niin. Oikeastihan tieto pitäisi saada tuen myöntävältä taholta; Kelalta, sosiaalitoimistosta tms. Kuka tässä lomakeviidakossa oikeasti enää pysyy kärryillä? Ja oletetaanko 85-vuotiaan ikäihmisen surffailevan illat netissä etsien tukimuotoja eri tahoilta? Vai menevän aukioloaikaan luukulta toiselle; pahimmissa tapauksissa eri paikkakunnalle kyselemään?

Olen täyttänyt lapseni osalta lomakkeita puolen vuoden välein kuusi vuotta. Kuvittelin olevani siinä jo aika ammattilainen; lomake ja kriteerit kun olivat aina pysyneet samoina. Mutta kuinkas kävikään. Hylätty päätös tuli. Niinpä soitin Kelalle ja sain parilla puhelulla tarkan tiedon siitä, millainen lääkärin lausunnon olisi pitänyt olla. Soitin lääkärille ja kerroin tuon saman. Ja oikaisuvaatimus hyväksyttiin uuden lääkärinlausunnon perusteella. Aikaa tuohon meni noin päivä kaikkineen, vaikka palvelu oli hyvää.

Liaanina tähän lomakeviidakkoon voisi tarjota yhteispalvelupistettä. Yksinkertaisesti niin, että olisi eri tukimuotoihin ja niiden hakemiseen perehtynyt työntekijä, joka ohjaa hakemaan tukia ja auttaa hakupapereiden täytössä. Muutoin käy niin, että verbaaliakrobaatit ja ne, jotka jaksavat pitää puolensa, osaavat täyttää monimutkaiset lomakkeet oikein ja saavat tuet. Ja ne jotka eivät jaksa, pysty tai osaa, jäävät ilman tukia. Eihän tämä näin voi mennä.

Kymmenen tikkua laudalla

Laskiaiseenkin kuuluu leikki; tuota aikuisten kesken harrastettiin eilen potkukelkkakisassa Leppävirralla. Sekajoukkueemme Vastavoima (mille?) pääsi hopealle. Ja kivaa oli; kiitos Kaisalle ja Markulle!

Laskiainen makkaranpaistoineen ja pulkkamäkineen läheisten kanssa herätti muistoja. Kuten aina. Viime viikolla mietimme ystäväni kanssa samoja menneitä tarinoita. Pienenä tyttönä asuimme molemmat samalla kerrostaloalueella. Pihapiiri oli aina täynnä lapsia; ei ollut kännyköitä, joilla kutsua kaverit leikkimään. Eikä tarvinnut. Toinen vaihtoehto oli huutaa pihalta kaveri parvekkeelle, ja sitten ulos. Omasta talosta tunsi joka ikisen asukkaan, ja liki kaikissa kodeissa käytiin. Joko kaverin luona leikkimässä, virpomassa tai muuten vaan jutustelemassa. Pihaleikeissä kirkonrotta, purkkis, kymmenen tikkua laudalla, kiikkupolttopallo, tuikkunen ja pesis olivat ylivertoja; porukasta riippuen. Ja kerrostalon alakerran kuivaushuoneella pidettiin ihan omia kerhoja ja juhlia.

Ajelin yhtenä päivänä vanhalla kotiseudulla. Matontamppaustelineet, joissa oli kiva kiipeillä ja johon piti se kieli talvipakkasella kiinni juututtaa, olivat kadonneet. Leikkipuisto oli muuttunut nykyaikaisemmaksi. Kotitaloni päädystä oli hävinnyt tutun talonmiehen pannuhuone. Mutta edelleen se sama seinävalo, jonka aikanaan tennispallolla kumautin alas, oli paikallaan. Todennäköisesti näinä vuosina joku muukin vekara on tehnyt saman.

Näin aikuisen silmin on kuullut ja ymmärtänyt jotain sellaista, mitä lapsena ei nähnyt. Onneksi. Asuimme alueella, joka tuohon maailman aikaan on ollut Varkauden "huonointa" aluetta. Paljon kaupungin vuokrataloja. Tuota pieni tyttö ei koskaan ajatellut. En myöskään ikinä kokenut olevani huonommassa joukossa; päinvastoin. Tuossa kerrostalomiljöössä oppi varmasti paljon yhteisöllisyyttä, joka tänä päivänä jossain määrin tuntuu olevan kateissa.

Monet tuosta pihaporukasta horjuvat elämänsä raiteilla. Joku on jo Taivaan kodissa, joku istuu linnassa. Mutta moni on myös ihan tavallinen elämänsä tallaaja. Ja onnellinen.

Jäin miettimään. Sitä, että me aikuisetko oikeasti jaamme ihmiset hyviin ja huonoihin? Ja me aikuisetko teemme kastijakoa sen mukaan, missä kukin asuu? Lapset eivät sitä osaa tehdä vaan arvot ja asenteet ovat pitkälti kotoa opittuja. Ja onko sillä asuinpaikalla oikeasti merkitystä siihen, elääkö ihminen onnellisen elämän? Jos kotona on arvot ja asiat kohdallaan.

Kymmenen tikkua laudalla. Osa jää maahan ja katoaa. Toiset pääsevät takaisin laudalle, helposti tai vaikeimman kautta. Toiset taas ovat ja pysyvät. Vankkoina, turvallisessa perheessä. Omannäköisen elämänsä tallaajina. Näin toivoisi jokaiselle.

Lasten asiaa

Päivä täyttyi vaalihumusta Iisalmen torilla. Kaunis kiitos paikallisille tovereille jälleen niin lämpimästä vastaanotosta! Torikansaa riitti; keskusteluja aiheesta jos toisestakin. Tunnelma oli hyvin erilainen kuin Varkauden markkinoilla. Enemmän kritiikin kertojia, enemmän tungosta paikkapaikoin. Ja enemmän meteliä. Kuuluu toki markkinameininkiin. Tosin enemmän henkilökohtaisesti nautin siitä seesteisyydestä ja toisten kunnioittamisesta, joka eri puolueiden välillä tuntui Varkaudessa vallitsevan.

Huomenna puolueemme kampanjoi lapsiperheiden puolesta. Yhä useammin lapsiperheet elävät taloudellisessa ahdingossa. Erityisen huolissani olen syrjäytymiskehityksestä, jossa sosiaalinen eriarvoisuus periytyy. Eriarvoistumisesta ja kansan kahtiajaosta puhui eräs poliittisista idoleistani Erkki Tuomioja vastikään SDP:n vaalivaltiopäivillä. Nämä asiathan ovat juuri niitä arvokysymyksiä, joista on uskallettava puhua. Ja joihin eduskunta ottaa kantaa.

Nyt eduskuntavaalien alla jälleen joillakin foorumeilla on noussut esiin se, tuleeko lapsella olla subjektiivinen oikeus päivähoitoon. En ymmärrä, miksi vuodesta toiseen halutaan tätä hyvinvointivaltion erästä peruspilaria olla murtamassa. Meillä on hyvä ja toimiva päivähoitojärjestelmä. Joillakin lapsilla päivähoito on se ainoa paikka, jossa on turvallinen aikuinen läsnä ja jossa saa harjoitella, aikuisenakin niin tärkeitä vuorovaikutustaitoja. En jaksa uskoa, että "harrastustensa" vuoksi päivähoitoon lapsiansa laittavia vanhempia on kovinkaan monta, kuten joissakin foorumeissa väitetään. Tukemalla perheitä taloudellisesti ja henkisesti ja luomalla työelämä joustavammaksi voimme tehdä tästä yhteiskunnasta paremman. Lapsiperheille ja samalla muillekin.

Ystäväni perhe kasvoi eilen potralla, kuulemma isänsä näköisellä pojalla. Läheisten lämmöllä tuostakin pienestä miehenalusta kasvaa itseensä luottava, elämässään pärjäävä ja toiset huomioonottava aikuinen. Uskon niin.

Koskettavia kohtaamisia

Tapasin eilen pienen lapsen äidin torilla. Siinä jutustellessamme äiti alkoi kertoa tarinaansa. Äidin oli pakko mennä töihin. Toki hän oli erityisen kiitollinen siitä, että sai tehdä töitä. Kuitenkin hän poti huonoa omaatuntoa jo etukäteen siitä, ettei voi olla pienen lapsensa kanssa kotona. Lapsi kun jo alle vuoden ikäisenä menee vieraiden ihmisten hoitoon. Kotihoidon tuella ei tavallisissa töissä käyvällä perheellä ole mahdollisuutta tulla toimeen. Hoitaa vuokrat tai asuntolainat, ostaa ruuat, vaatteet jne. Tuttu tarina. Myös itselle aikanaan. Kovasti meilläkin mediat ja erilaiset toinen toistaan fiksummilta vaikuttavat tahot korostavat äidin tai isän kotonaolemisen merkitystä silloin kun lapsi on ihan pieni. Tämän kaiken keskustelun taustalla monet vanhemmat kokevat huonommuuttaan siitä, ettei taloudelliset resurssit riitä. Töihin on mentävä. Joku varmaan kommentoi tähän, että oma valinta tai että aina on mahdollisuus. Tonni sinne tai tänne ei monelle perheelle ole sitä arkea. Josko lopetettaisiin toisten syyllistäminen? Ainakin siihen saakka kunnes kotihoidon tuet ovat sillä tasolla että oikeasti äideillä tai isillä on mahdollisuus jäädä kotiin. Valitettavasti näyttää siltä, että tuohon kuluu aikaa. Liikaa.

Toinen mieleenjäävä kohtaaminen oli juuri eläköityvän rouvan kanssa. Hän pohti jo nyt sitä, kuka hänet aikanaan hoitaa. Ja missä. Hän oli erityisen huolissaan siitä, että julkisen sektorin paikat ajetaan alas. Pienellä eläkkeellä olevana hän ei uskonut aikanaan saavansa hoitoa. "Kun ei ole niitä isoja rahoja". Tältäkö meidän maailmamme näyttää? Rahalla saa ja hevosella pääsee. Emme kai oikeasti halua mennä suuntaan, jossa köyhät köyhtyvät ja jäävät ilman laadukasta hoitoa? Mikä ihmeen hyvinvointivaltio se sellainen oikein on?

Ihmiset Varkauden markkinoilla eilen ja tänään halusivat puhua. Puhua ja puhua. Pohtia tulevaa, nähdä hyvää ja kaunistakin. Usko tulevaan ei vaikeista asioista huolimatta ole hävinnyt. Ennenkin on selvitty. Ja niin nytkin. Tarvitaan vain tahtoa, tekemistä ja rohkeutta. Tehdä tästä maastamme vieläkin parempi paikka elää. Meille jokaiselle.

Ilosta pysähtymiseen

Kaunis lauantai takana. Kaunis sekä sään, ihmisten että tunnelman puolesta. Saimme Europarlamentaarikko Mitro Revon vieraaksemme Leppävirralle ja Varkauteen. Niinkuin muutama päivä sitten tällä samaisella foorumilla kirjoitinkin, suurin anti on ihmisiin tutustuminen. Samaa voi sanoa eilisestä. Vierailut hiihtoputkeen ja paperitehtaalle, autokyydit ja ruokailut olivat sitä aikaa, jossa ihmiseen oli aikaa tutustua. Ihmisenä. Loistava ja ihmisläheinen parlamentaarikko.

Tunnelma niin torilla kuin iltatapahtumassamme olivat positiiviset, iloiset ja kannustavat, vaikka vaikeista asioista puhuttiinkin. Nuo hetket, pienetkin tovit ihmisten keskellä olemisessa ovat juuri niitä pisaroita, jotka kannustavat ja potkivat eteenpäin. Vaikka parlamentaarikon potkurikyyti hiihtoputkessakin toki vauhtia antoi. Mieleen jäi kannustavia lauseita, kinkkisiä kysymyksiä ja yhdessä pohtimista. Sydämeen painuvimpana erään paikkakuntalaisen ikäihmisen kertomus kaivosteollisuuden vaiheista. Ennen viime eduskuntavaaleja kyseinen ikäihminen antoi minulle luettavaksi kirjan. Nyt hän halusi ojentaa kaksi kullanväristä kiveä. Hänen sanojaan lainatakseni; "parasta, mitä maan sisältä voi saada". Seisauttavaa.

Seisauttavaa oli tutustumisemme museoon, johon oli koottu tietoa, lehtiartikkeleita ja kuvia vuoden 1918 tapahtumista. Huoneessa oli seinä, johon kyseisessä huoneessa tuona olleet olivat raapustaneet tekstiä; nimiä, päivämääriä. Kyseinen sota on jättänyt arvet Varkauteen ja lähiseudulle. Arvet, joita vielä tänäkin päivänä lapset ja lapsenlapset kantavat mukanaan.

Toverihenkeä ja kouluruokaa

Sain ilon viettää viikonlopun SDP:n vaalivaltiopäivillä Vantaalla, yhdessä 450 muun demarin kanssa. Henki oli hyvä ja uusiakin aatoksia sai takataskuun. Yksi tärkeimmistä jutuista yhteisissä päivissä on keskustelun ja ajatusten jakamisen ohella se, että tutustutaan ihmisiin. Sekä muualla vaikuttaviin, että meidän oman piirimme väkeen. Politiikassa, kuten muussakin elämässä on loppujen lopuksi kyse paljolti vuorovaikutuksesta ja yhteistyötaidoista. On usein helpompi tehdä yhteistyötä ihmisten kanssa, jotka tuntee. Ihmisinä.

Viikonlopun lehtien lueskelussa katse kiinnittyi Warkauden lehden päätoimittajan kirjoitukseen käynnistään Leppävirralla. Toimittajalla oli ollut tarkoitus tehdä juttu. Ja aiheena viime viikolla yläkoululaisten protesti kouluruokaa vastaan. Eivät olleet päässeet juttua tekemään. Ihmettelen. Koulu on kuitenkin julkinen paikka. Ja nuoria pitää kuulla. Skandaalia tuskin kukaan haluaa, mutta näistäkin jutuista on tärkeää puhua avoimesti ja reilusti. Kieltämällä ei saada hyvää aikaan. Valitettavasti vain kielteistä julkisuutta. Kouluruoka voisi sitä paitsi maistua paremmalta, kun yläkoululaisille ja lukiolaisille mahdollistettaisiin mausteiden käyttö. Purkit pöytään. Eikä edes maksaisi paljon. Ja asiakkaita, eli nuoria olisi kuultu.

Rajoja, rakkautta ja pikkunoitia

Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä, laulaa Ultra Bra. Me äidit haluaisimme suojella lapsiamme kaikelta pahalta. Lastensuojelumenoista keskustellaan vähän väliä eri medioissa. Aikaisemmin monissa kunnissa lasten huostaanottojen syynä saattoi olla enemmän ja vähemmän vanhempien kyvyttömyys hoitaa lastaan ja luoda turvalliset olosuhteet. Nykyään yhä enemmän huostaanotetaan nuoria, rajattomia nuoria, joille vanhemmat eivät pysty asettamaan rajoja. Oli syynä sitten ympäristö, koti tai muu tekijä, niin huolestuttavalta näyttää. Onko niin, että rajojen asettaminen ajatellaan jotenkin epätrendikkääksi, lapsille ja nuorille? Vai onko vapaan kasvatuksen ihannointi edelleen vallalla? Vaikea sanoa. Rajoja ja rakkautta, ajattelisin. Sairaanhoitajakoulusta parhaiten mieleen jäänyt lause oli se, että äidin tehtävä on olla "riittävän hyvä äiti". Siinä meille haastetta.

Eksyin tänään, sairaslomapäivällä vällyjen välissä netin maailmaan. Ja Esa Pakarisen elämän käänteisiin. Esa Pakarisen syntymästähän tuli juuri 100 vuotta. Mieleeni tuosta miehestä tulevat ne lapsuusvuodet, jolloin joka ikinen pääsiäinen me pikkunoidat suunnistimme virpomaan kahvipannut kourassa. Ensiksi tietysti paikallisen julkkiksen luokse. Ja joka ikinen vuosi meidät otettiin ilolla vastaan. Palkkana useimmiten karkkia; eräänä vuonna karkkilaatikoita, joiden takakantta koristi Pekka Puupää. Tuollaisia monitaitureita meillä ei enää juurikaan ole. Vauhdikas maailma tuntuu menevän eteenpäin niin kovalla vauhdilla, että monet Esa Pakarisen kaltaiset monitaiturit eivät pääse oikeuksiinsa. Tai syntyykö enää sellaisia rallatuksia kuin "Lentävä kalakukko", jotka pyörivät mielessä vuosikymmenten ajan? Kauniita muistoja miehestä. Pienen noidan silmin.

Demokratian kukkasia

Facebookissa suositellaan nykyisin kaikenlaista, linkkejä sinne ja tänne. Tänään kunnanhallituksemme kokouksen jälkeen teki mieli suositella (toki kaikille kunnallisissa luottamustehtävissä oleville) linkkiä osoitteeseen www.finlex.fi. Sieltä löytyvät Suomen lait; Kuntalakikin.

Päivän polttavana puheenaiheena meillä, ja parin viikon sisällä seitsemässä muussa pohjoissavolaisessa kunnassa on Kysteri; sairaanhoitopiirin yhteyteen perustettava liikelaitos. Tällä kertaa Kysteriin oltiin nimeämässä ihmisiä tilaajatoimikuntaan. Paikat oli poliittisten piirijärjestöjen toimesta jyvitetty suhteellisuuden mukaan poliittisesti ja jaettu kuntien mukaan. Huomioitu oli myös nais/mieskiintiöt. Politiikka vaan on tällaista. On huomioitava myös se, että vaikka pohjoissavolainen valtapuolue keskusta oletettavasti kaikki paikat haluaisikin, on myös äänestäjien tahtoa kunnioitettava. Ja poliittisten piirijärjestöjen. Kaikki viisaus ei asu meidän kunnassamme, eikä pelkästään valtapuolueessa. Onneksi tällä kertaa demokratian toteutumiseen sulauduttiin meilläkin. Vaikka se etukäteen jo närää aiheuttikin.

Demokratian puolesta on taisteltava, joskus vähän tapeltavakin. On se sen arvoista. Ja meidän kaikkien politiikan saralla on ymmärrettävä demokratian merkitys paikkavalinnoissakin. Äänestäjien tahtoa on kunnioitettava, vaikka se joskus vähän kipeältä tuntuisikin. Äänestäjien mandaateilla me itse kukin olemme paikkamme saaneet. Sitä ei pitäisi unohtaa. Kenenkään.

Tänään on Ystävänpäivä. On ollut oikein kaunis sellainen. Toivottavasti muillakin. Oikein hyvää Ystävänpäivää; toki ystävänpäivää pitää viettää joka päivä. Ystävät ovat sen ansainneet.

Poliittinen koti

Poliittinen kotini on SDP. On ollut siitä lähtien, kun nuorena tyttönä perehdyin eri puolueiden ohjelmiin. Pelkästään jo siitä syystä, että vaikka lapsuuteni olenkin elänyt demariperheessä, halusin löytää itseni kodista, siitä poliittisesta. Ja löysin. Jokaisen politiikassa mukana olevan pitäisi aika ajoin katsoa peiliin. Pohtia omia arvojaan ja suhteuttaa niitä puolueensa arvoihin. Niistä pitää löytää itsensä ja arvomaailmansa, vaikkakin eri mieltäkin pitää olla.

En ymmärrä loikkareita, muutoin kuin kahdessa tapauksessa. Ensiksikin silloin, kun ihminen on "vahingossa" hypännyt politiikan syövereihin ja pian sen jälkeen huomaa, ettei voi edustamansa puolueen arvoja allekirjoittaa. Ja toisekseen silloin, kun puolue muuttaa linjaansa ja arvomaailmaansa niin paljon, ettei uutta arvopohjaa voi enää tunnistaa omakseen. Jälkimmäistä tapahtuu harvemmin. Tässä asiassa myönnän olevani jokseenkin yksinkertainen.

Tänään Savon Sanomien nettisivuilla uutisoitiin istuvan kansanedustajan halusta näinkin lähellä vaaleja, loikata. Halu oli syksyllä keskustaan, nyt kokoomukseen. Surullista. Voisiko joku nyt lahjoittaa istuvalle kansanedustajalle poliittisen kodin, ettei jäisi ihan heitteille? On varmaan vaikea tunnistaa arvopohjaansa, jos tänään ollaan loikkaamassa sinne ja huomenna tänne. Muitakin johtopäätöksiä tästä toki voisi tehdä. Arvot kuitenkin ainakin isojen puolueiden taustalta löytyvät, on sitten niistä kuka mitä mieltä hyvänsä.

Fiktiivistä vaalityötä

Olipa kerran eduskuntavaalit. Vaaleihin huimalla innostuksella lähti ehdolle myös ehdokas A, joka paikallisten tukijoidensa kanssa laati vaalityön suunnitelman. Suunnitelma toimi näin:
a) aina, kun autoja liikkuu parkkipaikoilla, tuulilasin pyyhkimet täytetään mainoksilla; tarvittaessa voidaan käyttää tehosteina myös autotarroja
b) haukutaan kaikki oman puolueen ehdokkaat ja ehdottomasti myös muut. Ja lisäksi vaalitoreilla väitellään kaikkien ohikulkevien ihmisten kanssa, jos eivät satu olemaan samaa mieltä
c) luukutetaan kaikkiin mahdollisiin postilaatikkoihin, myös niihin, jossa lukee "Ei mainoksia". Ja otetaan kilpailijoiden esitteet pois laatikoista, jos toiset ovat niitä uskaltaneet sinne jakaa. Tämän voi toteuttaa myös niin, että kilpailijan mainokset laitetaan tuohon "Ei mainoksia"-laatikkoon.
d) nettisivuilla ja valokuvissa käytetään käsiteltyjä kuvia; rypyt häivytettyinä, vartalo muokattuna.
e) mielipidekirjoitukset kirjoittaa joku muu kuin ehdokas. Tosin tässä ehdokkaan on hyvä ainakin lukaista "kirjoituksensa"
f) mikäli joku muu ehdokas tai ehdokkaan tukiryhmäläinen on uskaltautunut laittamaan mainoksen ilmoitustaululle, otetaan se heti pois. Oma laitetaan tilalle.
g) kopioidaan kaikki vaalityön ideat muilta. Mitä sitä omia keksimään? Ei pyörääkään kannata uudestaan keksiä.
h) puhutaan virkamieskieltä. Se kuulostaa älykkäältä. Tosin tässä kannattaa muistaa se, että hienot sivistyssanat pitää muistaa laittaa oikeisiin paikkoihin. Muuten saattaa tulla hassuja lauseita.
i) vaalipaneelissa pidetään huolta siitä, että ollaan aina äänessä. Olipa asia mikä tahansa. Mielellään joku tukiryhmän jäsen voisi olla yleisössä huutelemassa hurraahuutoja ja moittimassa muita ehdokkaita.
j) vaalitoreilla käydään haukkumassa henkilökohtaisesti sekä oman että muun puolueen ehdokkaat. Tietävätpähän, että nyt on tosi kyseessä.
k) kytätään toisten facebook-ryhmiä. Jos joku uskaltaa ryhmän perustaa, ilmiannetaan se loukkaavana. Meneepähän ainakin toisilla aikaa uuden tekemiseen.
l) käydään kaatamassa toisten tienvarsimainokset. Toisaalta voi myös leikata narut toisten banderolleista.
m) tehdään "yhteistyötä" toisten kanssa. Luvataan jakaa molempien mainoksia, mutta laitetaan toisen ehdokkaan mainokset paperinkeräykseen.
n) jos joku ei suostu ottamaan loistavaa vaalimainosta, kävellään perässä ja jankutetaan niin kauan että ottaa.
Näin siis täysin fiktiivisessä maailmassa, ainakin tuo autotarrojen liimaaminen.

Aurinkoa ja iloa päiviinne. Aikuisten oikeasti vaalityö on mukavaa, innostavaa ja palkitsevaa. Joskus jopa hauskaa.

Kenen joukossa seisot?

Kenen joukossa seisot, ja miksi? Viime aikoina on ollut erilaisissa medioissa keskustelua arvoista, suoraan ja välillisesti. Arvokeskustelua tulee politiikassa olla, pitäisi olla paljon nykyistä enemmänkin.

Olen sosialidemokraatti ja ylpeä siitä. Demarivaikuttajan tyttärenä olen jo lapsesta lähtien tottunut kuulemaan olevani huonompien ihmisten porukassa, sossu. Lehtijuttujen mukaan kyseistä termiä viljellään edelleen. Sitä tunnetta, joka syntyy puoluekokouksessa Työväen marssin kajahtaessa korkealta ja kovaa tai Vappumarssilla airueessa kulkien kohti Leppävirran toria, ei voi sanoin kuvata. Jokaisen, joka jotakin aatetta tunnustaa, pitäisi pystyä olemaan siitä ylpeä, vähättelemättä kuitenkaan toisten arvomaailmaa. Sosialidemokratiassa löytyvät ne vapauden, veljeyden ja tasa-arvon periaatteet, jotka jo muinoin puolueohjelmaan kirjoitettiin. Eivätkä nuo periaatteet tässä maailman ajassa ole mihinkään muuttuneet; sieltä samoista periaatteista heikoimmista huolehtiminen, tämän päivän solidaarisuus, työn merkitys ja oikeudenmukaisuus kumpuavat. Yhteiskuntamme vaan on ympärillämme muuttunut.

Arvoja tulee pohdittua joka ikinen päivä. Onneksi. Jokaisen politiikassa mukana olevan tulisi niin tehdä. Jokaisella meillä puolueesta riippumatta pitää olla omia arvoja ja omia ajatuksia. Puolueiden suuret linjanvedot on pystyttävä allekirjoittamaan ainakin pääosin, mutta on myös osattava olla kriittinen. Surullisena esimerkkinä päinvastaisesta toimii tapaamani poliitikko, joka kertoi oman puolueensa kaikkien puheiden olevan aina loistavia. Tällaiseen voisi varmaan yhtyä ihminen, joka laatii puolueohjelmat ja puheet. Tai sitten yksinkertaisesti kyseinen puolue on täysin erehtymätön ja täydellinen. Olisikin varmaan ensimmäinen maailmassa.

Arvokeskustelua värittää aina tunnelataus. Omat arvomme tuntuvat niin läheisiltä, että joskus tekee kipeää yrittää ymmärtää toisten ajatuksia. Viimeksi toissapäivänä. Mutta silti toisten ihmisten ajatusmaailman ymmärtämisen edes yrittäminen avartaa maailmankatsomusta. Voihan se olla, että joku kaunis päivä toinen puolue osaakin oivaltaa jotain sellaista, joka on hyvä allekirjoittaa. Viisaus kun ei aina asu samojen hattujen alla. Onneksi.

Leimasin

Kenellä on oikeus leimata toisia? Leimasin-lempinimeä voisi viime päivien kirjoittelun perusteella käyttää maakunnassamme useammastakin tahosta.
Aloitetaan ehkä ärsyttävimmästä.

Paikallinen Soisalon Seutu julkaisi eilen uutisen Kokoomuksen tilaisuudesta. Juttu oli hyvä, mutta asia ei. Tähän lehdellä ei ole osaa eikä arpaa. Ainoastaan kyseisessä tilaisuudessa äänessä olleilla. Pakko myöntää, että meinasi mennä aamupala väärään kurkkuun. Sosiaalietuuksien hyväksikäyttö ja velttoilu olivat puhututtaneet kokoomuslaisia. Nuorten asenneilmapiiriä kuvattiin työtä vieroksuvaksi. Lehden mukaan ääni yleisöstä puhui näin: "Se on tosi vaarallista meidän tulevaisuuden kannalta, että nuoret pyrkii suoraan koulusta tuille. He valvovat yöt, seilaavat netissä, tekevät kaduilla pahaa ja nukkuvat päivät. Minun mielestäni vaaliohjelmassa tulisi tehdä julkilausuma, jossa Kokoomus kertoisi, mikä on oikea hyvinvointiyhteiskunta. Se ei ole se, mitä sossut sanovat, että nuorten pitää päästä käymään luukulla eikä tarvitse tehdä töitä." Ja tuon jälkeen lehtijutun mukaan koko sali on yhtynyt taputuksiin.

En voisi olla enempää eri mieltä. Enemmistö nuorista on kuitenkin ihan tavallisia, valveutuneita kansalaisia, joilla on aito halu ja tahto oppia, elää, tehdä työtä ja antaa panoksensa tämän hyvinvointivaltion hyväksi. Tai ainakin kyseisenlaisia nuoria tapaan omassa työssäni joka ikinen päivä. Ja niille, jotka syystä tai toisesta eivät pysty pitämään huolta itsestään, on meidän velvollisuutemme tarjota apua ja tukea. Hyvinvointivaltion kriteerinä pitäisikin olla se, miten huolehdimme heikoimmistamme. Enempää tähän ei voi nyt kommentoida. Ehkä sitten, kun ärsytykseni on hieman laantunut. Onhan tässäkin taas hyvää se, että huomaa itse olevansa itselleen oikeassa porukassa. Joskin sen muistaa ihan ilman tämänkaltaisia karuja muistutuksiakin.

Toinen leimaava juttu eiliseltä oli Savon Sanomien juttu, jossa Itä-Suomen yliopiston lehtori Vesa Puuronen epäilee Jutta Urpilaisen maahanmuuttoa koskevan retoriikan olevan flirttailua maahanmuuttokriitikoiden kanssa. Tällä hän viittaa erityisesti lauseeseen ”Maassa maan tavalla”. Tällaisissa leimaavissa tai edes epäilyissä luulisi sanojan ottavan ensin selvää esimerkiksi siitä, miten lause jatkuu. Lause, jonka loppu (suora lainaus SDP:n Reilu ja hallittu maahanmuuttopolitiikka –raportista) kuuluu: -kaikkien on noudatettava Suomen lakeja ja työehtoja. Miten tämän voi leimata rasistiseksi? Tai edes epäillä flirttailuksi maahanmuuttokriitikoiden kanssa?

Mutta hyvääkin on. Aurinko paistaa ja lunta on kinokset kukkurallaan. Kansanterveyden näkökulmasta raitis ulkoilma vaikka sen kolan varressa tekee hyvää. Pakko yrittää ajatella noin, koska kohta kola kutsuu.

Lapsilisäkeskustelua ja vaalikonekompia

Miten kahvipöytäkeskustelusta voi tulla ajateltua suurempi? Viime viikolla kävi niin. Kahvipöytäkeskustelu lähti jostakin ihmiseen anatomiaan liittyvästä. Ja päättyi lopulta vakavaan keskusteluun adoptio-oikeudesta ja huoleen lasten huostaanottojen lisääntymisestä. Lasten huostaanotot ovat edelleen kasvussa. Valitettavasti. Näköjään suunta on siihen, että yhä enemmän huostaanotettujen lasten joukossa on nuoria. Niitä nuoria, joihin vanhemmilla tai muilla aikuisilla ei ole otetta. Rajatonta elämää. Tässä maassa edelleen on ongelmana se, ettei sijaisperheitä ole saatavilla. Yksi syy on varmasti raha. Perheille maksettava korvaus on suhteettoman pieni Ja toinen syy puute niistä ihmisistä, jotka hyvyyttään tuota työtä tekevät. Monet huostaanotetut lapset ja nuoret ovat huostaanoton aikaan jo siinä voinnissa, ettei perheeseen sijoittaminen onnistu, vaan tarvitaan ammatillista perhehoitokoti. Tai psykiatrista sairaalahoitoa. Ei näin voi olla. Ennaltaehkäisyyn on satsattava, jo inhimillisestäkin näkökulmasta. Ja rahankin vuoksi. Ammatillisen perhehoitokodin vuorokausihinta voi olla n. 200 euroa / lapsi. Luulisi kunnan kukkaroilta löytyvät entistä paremmin löytyvän rahaa ennaltaehkäisyyn, kun jokainen kuntapoliitikko kertoisi tuon 200 euroa 365 vuorokaudella.

Eilinen päivä täyttyi vaalityön ilosta Sonkajärvellä. Pienestä räntäsateen ropinasta ja aikaisesta aamuherätyksestä huolimatta tunnelma oli leppoisa. Varmasti kaikilla. Taas löytyi yksi hyvä syy siihen, miksi tässä hommassa on niin intohimolla mukana. Ihmisiä jututtamassa ja ennen kaikkea kuuntelemassa, mitä ihmisillä on mielen päällä. Huolimatta siitä, missä päin kaunista Pohjois-Savoa ollaan, huolen aiheet ovat kutakuinkin samanlaiset. Vanhustenhuollon tulevaisuus, pienten kuntien elinvoimaisuus ja -kelpoisuus, kulutuksen verottamisen kiristyminen ja nyt päivän polttavana toimeentulotuki ja siihen liittyvä lapsilisäkeskustelu. Hyvä on, että tuo kyseinen, jo pitkään olemassaollut epäkohta on otettu nyt keskusteluun. Lapsilisän pitää olla kaikkien saatavilla, eikä sitä tule voida vähentää laskettaessa toimeentulotukea. Ei yksinkertaisesti voi olla niin, että tätä kautta köyhiltä viedään välillisesti lapsilisä. Lapsihan ei voi määrätä sitä, millaiseen perheeseen syntyy ja lapsilisän tarkoituksena on olla turvaamassa lapsen elämää. Piste.

Tämän iloisen iltapäivän olen käyttänyt vaalikoneisiin vastaamiseen. Ja mielenkiintoista onkin ollut. On saanut esittää mielipiteensä kaikenlaisiin väittämiin mm. kannabiksen laillistamisesta, verotuksesta, jääkiekon MM-kisojen televisioinnista, maahanmuuttopolitiikasta, markasta, maataloustuista, poliisien vallasta, presidentin valtaoikeuksista, kasvisruuasta, "paskaduunien" (näin oli asia vaalikoneessa ilmaistu) pakollisuudesta, Natosta, sukupuolineutraalista avioliittolaista, palvelujen ulkoistamisesta, kuntaliitoksista ja paljon monesta muusta. Väittämät on asetettu kielteisesti tai myönteisesti. On luettava moneen kertaan ja vielä kun joidenkin koneiden pallukat pomppivat sinnetänne, voi joidenkin vastaukset olla muuta kuin mitä on tarkoitus. Toivottavasti media on armollinen, kun vastauksia tulkitsevat. Hyvää vaalikoneissa on paljon. Esimerkiksi se, että joutuu oikeasti asiaa miettimään ja perustelemaan asiat itselle. Asiathan eivät useinkaan ole kovin yksiselitteisiä ja vaalikonevastaukset saattavatkin vaikuttaa poliitikon vastauksilta. Ei ollut vastausvaihtoehtoa savolaisille: suattaapiollajottasuattaapiollajotteiou. Ja hyvä niin.

Vakavaa asiaa ja vaalityön huumaa

Kuopion tori täyttyi tänään torimyyjistä ja tietysti vaalien läheisyydessä myös kampanjatyöntekijöistä. Enemmän ja vähemmän topatut ehdokkaat tukijoukkoineen soljuivat sulassa sovussa. Ainakin vielä. Toivottavasti vielä huhtikuun puolen välin tienoillakin. Nyt se sitten alkaa, vaalikamppailu. Tosin taustatyötä varmaan suunnalla ja toisella on tehty pitkin vuotta. Nyt tehdään se näkyvä työ ja tulokset siitä näkyvät vaalipäivänä 17.4. Tuskin olen ainoa ehdokas, joka joskus heikkona hetkenä miettii miksi tähän rumbaan on lähtenyt. Aina vaan löytyy hyviä syitä. Monia. Tänäänkin. Äärimmäisen palkitsevaa on se, kun joku, monesti itselle tuntematon torikulkija tulee juttelemaan. Kyselemään mielipiteitä ja usein kertomaan omakohtaisen elämänkokemuksen. Tänään kohtasin ikääntyneen miehen, joka kertoi koskettavan tarinan omaishoitajuudesta. Valittamatta. Omaishoitajat ovat unohdettu ihmisryhmä. Unohdettu siinä, että omaishoitajan tuella ei pärjää. Saa ehkä hieman helpotusta arkeen, jos sitäkään. Joskus herää ajatus siitä, että entä jos jokainen omaishoitaja lopettaisi omaishoitajuuden. Mitä kävisi sairaille omaisille? Ja kuka laskisi, paljonko yhteiskunta oikeasti säästää sillä, että edelleen tässä maassa on paljon läheisiään hoitavia. Rakkaudellaan.

Kävimme tänään antoisaa ja ajatuksia herättävää keskustelua eläkeläisten tilaisuudessa. Suuri huoli vanhustenhuollon tilasta nousi päällimmäisenä puheenaiheena keskusteluun. Suurimpana huolena oli kohtelu, niin yhteiskunnan tasolla kuin hoitotyössäkin. Miten ikäihmisiä arvostetaan? Onko ikäihmisistä tullut yhteiskunnassamme vain ongelma, joka on pakko jollain tavalla ratkaista? Meidän kun pitäisi pitää kunnia-asianamme sitä, että saamme hoitaa ikäihmisiämme. Maamme rakentajia.

Olipa kerran kunta vol. 2

Kunnanvaltuustomme kokoontui siis tänään erään valtuutetun sanoin "kertausharjoituksiin". Uusiksi meni puheenjohtajiston valinta. Kuntalakia tulkittiin suuntaan ja toiseen ja äänestyksen saloihinkin päästiin kahteen otteeseen. On toki surullista, että kaikki 35 valtuutettua eivät voi olla lain asiantuntijoita. Asioista pitää ottaa selvää ja luotettava lakimiesten sanaan. Ja jätettäköön sitten tarkemmat tulkinnat niille, jotka siitä leipänsä saavat. Puheenjohtajisto siis valittiin. Tosin jatkokertomusta seuraa kunnallisvalituksen muodossa, kuulemma.

Valtuutetut on valittu edustamaan kuntaa, siis kuntalaisten puolestapuhujiksi. Valtuuston pitäisi ideaalisti olla otos kuntalaisista, ihan tavallisia ihmisiä siis. Taas kerran täytyy toki ihmetellä sitä, miten paljon valtuustossa puhutaan ilkeämielisesti, ihmisiä henkilökohtaisesti moittien. Politiikassa ollaan eri mieltä, sanaillaan ja sutkautellaan. Äänestetään, perustellaan ja pähkäillään. Siitä huolimatta valtuuston, kuten muunkin elämän pelisääntöihin pitää kuulua toisten ihmisten arvostaminen. Ja mielipiteiden kunnioittaminen. En jotenkin jaksa uskoa, että satunnainen otos kuntalaisista keskustelisi kuten valtuustomme. Toisten ihmisten tekemisen arvosteleminen, mielipiteiden kyseenalaistaminenkin kuuluvat asiaan. Samoin joskus herneiden vetäminen nenään. Mutta silti. Henkilökohtaisuuksiin meneminen ei ainakaan yhteistyötä rakenna. Suuntaan eikä toiseen.

Valtuuston kokouksen toivoisi olevan tilaisuus, jonne kuntalaisten olisi helppo tulla ja kokousten seuraaminen koettaisiin mielekkääksi ja antoisaksi. Tänään lehteri ammotti tyhjyyttään, vaikka aihe oli mitä mielenkiintoisin. Miksiköhän näin?

Eräs koillissavolainen toveri lohdutti taannoin kertoessani valtuustomme pieleen menneestä vaalista todeten, että Kaavi sentään takavarikoi oman röntgenlaitteensa. Näin meillä Pohjois-Savossa.

Aikuisten askartelua

Vaalityö on mukavaa. Tässä taannoin vaalityössä mukana olleiden kanssa pysähdyttiin pohtimaan, mitä ollaan tekemässä. Aikuiset ihmiset liimaamassa palapeliin ohjeita. Ja silti naurattaa. Ehkä viimeksi (viime vaaleja lukuunottamatta) meistä jokainen on ala-asteikäisenä moista liimaustyötä tehnyt. Ja seuraavan kerran (vaaleja taas lukuunottamatta) liimailemme pääsiäiskortteja ollessamme ikäihmisinä hoitokodissa. Toivottavasti silloin virkistystuokioita meille järjestetään. Mutta näin se menee. Vaalityön yksi suurimmista iloista on tehdä asioita yhdessä. Pähkäillä tekemistä. Luukuttaa mainoksia kerrostalojen rappukäytävissä pohkeet jumissa. Miettiä, mitä ihmettä kirjoitetaan mainokseen. Työntää asuntoautoa lumipenkasta. Laulaa Työväenlauluja koillissavolaisella metsätaipaleella. Täyttää ilmapalloja sormet kohmeessa. Niin, ja liimailla niitä ohjeita palapeleihin.

Politiikassa mukana oleminen on haasteellista, asioiden selvittämistä, pohtimista ja puntaroimista. Politiikkaan kuuluu aina tietynlaista sumplimista ja yhteistyötä. Muuten ei asioita saada eteenpäin. Eräs vanhempi herrasmies tuli taannoin torilla kysymään, että mitä yksi ihminen voi muka tehdä. Kävimme oikein antoisan keskustelun aiheesta ja tottahan se on, ettei yksin kukaan tätä maailmaa paranna. Yhteistyöllä, vuorovaikutustaidoilla ja toisten ihmisten kuuntelemisella kylläkin. Kivi kerrallaan.

Vaalityöhön liittyy tuon politiikan lisäksi paljon muutakin. Iloa, mutta valitettavasti sitä toistakin. Uskallan ennustaa, että meilläkin peli on viime vaaleja kovempaa, ainakin se näyttäytyy jo nyt ikävämpänä. Jos reilulla ja avoimella pelillä ei eduskuntaan pääse, niin sitten ei. Niin yksinkertaista se on ja pitää ollakin. Ei eduskuntaan pääseminen voi olla niin tärkeää, että menettää arvonsa ja myy sielunsa. Toivottavasti ei kenellekään. Vaikka hyvinkin vakavista asioista vaalikentilläkin puhutaan, ei tekemisen tarvitse olla kurttuotsaista. Ja sitä paitsi vaalityö on mukavaa. Oikeasti.

Niin, ja huomenna jatkuu kertomus Olipa kerran kunta vol.2. Kunnanvaltuustomme kokoontuu päättämään valtuuston puheenjohtajistosta. Saa nähdä, mitä äänestämme, kenestä ja millä tavalla. Ja onnistuuko se tällä kertaa ilman menettelytapavirheitä ja muita mielenkiintoisia sivujuonteita.

Olipa kerran kunta

Olipa kerran kunta, jonka kunnanvaltuustossa oli valtuuston puheenjohtajien valinta. Valtuutettu 1 esitti henkilön a puheenjohtajaksi, henkilön b 1.varapuheenjohtajaksi ja henkilön c 2.varapuheenjohtajaksi. Sen jälkeen valtuutettu 2 esitti enemmistövaalia sanoen, että kirjoitetaan kolme nimeä paperiin. Valtuutettu 3 kannatti valtuutettu 2:n esitystä enemmistövaalista. Puheenjohtaja totesi, että on tullut vain kolme henkilöesitystä. Sitten valtuutettu 4 esitti henkilöä d 2. varapuheenjohtajaksi. Eli esityksiä oli niin, että puheenjohtajaksi 1 esitys, 1. varapuheenjohtajaksi 1 esitys ja 2. varapuheenjohtajaksi 2 esitystä.

Sitten mentiin vaaliin. Vaaleissa eniten ääniä sai henkilö b, jota oltiin esitetty 1. varapuheenjohtajaksi. Toiseksi eniten sai ääniä henkilö a, jota oli esitetty puheenjohtajaksi. Kolmenneksi eniten sai ääniä henkilö c, jota oltiin esitetty 2. varapuheenjohtajaksi. Päätökseksi tuli se, että puheenjohtajaksi valittiin a, 1.varapuheenjohtajaksi b ja 2. varapuheenjohtajaksi c. Olipa kerran kunta, jossa toiselta sijalta valittiin puheenjohtajaksi.

Politiikka on iloinen asia, moni on sanonut. Aidosti voin tähän yhtyä. Tosin kunnanvaltuuston tulee olla paikka, jossa asiat menevät lakien mukaan, demokratiaa kunnioittaen. Vahinkoja tosin sattuu sielläkin, kun ihmiset temmeltävät. Hyvää tässä pähkinässä on se, että varmasti moni kyseisen kunnan valtuutettu ja virkamieskin on kuluttanut viime päivinä Kuntalain lehtisiä ja käyttänyt lakimiesten asiantuntemusta. Jatkokertomus oletettavasti seuraa myöhemmin.

Vuosi elämästäni

Vuosi on taas vaihtunut. Rauhallisissa, seesteisissä ja hyvän mielen aatoksissa. Viime vuosi oli vähintäänkin vaiherikas, niin hyvässä kuin siinä pahassakin. Mutta kaikesta on selvitty, kiitollisena läheisten ja ystävien kanssaelämisestä.

Mitä sitten viime vuodesta jäi käteen. Omassa elämässä vuosi oli työntäyteinen, tosin tavalliseen tapaan. Opettajan työn hyvänä ja vähän huononakin puolena on se, että opetus kasautuu tiettyihin ajanjaksoihin, toisinaan taas on enemmän aikaa suunnitteluun ja pähkäilyyn. Ihanaa työtä. Entistä enemmän nautin tuosta työstä ja siitä, että vuosi vuoden jälkeen meiltä valmistuu ihania lähihoitajia, jotka tulevassa työssään oikeasti tekevät työtä sydämellään. Parasta työn antia on se, kun opiskelun alussa liki hoitotyöstä tietämätön nuori valmistuu omasta ammatistaan ylpeänä lähihoitajana. Oman ammatin arvostus lähtee monesti itsestä. Eikä lähihoitajia vieläkään arvosteta riittävästi.

Politiikan saralla mieleenpainuvinta oli Joensuun puoluekokouksemme toukokuun lopulla.

Puoluekokouksen seuraaminen uudesta katsantokannasta, ryhmän puheenjohtajana, oli erittäin antoisa ja ajatuksia herättävä kokemus. Kun näkee sermien taakse, on aina hivenen tietoisempi kaikesta. Lisää ymmärrystä. Sen hurmoksen, jonka vastavalittu puoluesihteeri Jungner aikaansai Joensuussa, toivoisi kantavan hedelmää eduskuntavaalityössä. Koko puolueen osalta.

Maakunnassamme ei valitettavasti kuntakentän muutoksista voi paljon mainita. Karttula liittyi juuri Kuopioon. Valitettavasti vaikuttaa edelleen siltä, että Pohjois-Savossa olemme Paras-hankkeen pilottimaakunta. Ei hyvässä, vaan siinä, että olemme aikaansaaneet mitä kummallisimpia häkkyröitä, yhteistyökuvioita ja palveluorganisaatioita. Tästä puuttuisi enää se, että kaikki menisi uusiksi. Vai olisiko se hyvä se?

Leppävirran kunta porskuttaa entiseen malliin. Talous on kohtuullisella mallillaan. Asioista keskustellaan valtuustossa hyvinkin vauhdikkain sanankääntein. Sitten äänestellään. Ja hups. Demokratia toimii. Keskusta päättää ja muut vikisee. Ei siis uutta tälläkään rintamalla. Tosin joskus toivoisi asioiden ratkaisevan. En usko suuren viisauden asuvan koskaan yhdessä päässä. Ei edes yhden puolueen edustajissa. Muillakin voisi olla sanottavaa. Joskus sitä hyvääkin. Ja rakentavaa.

Tänä vuonna on eduskuntavaalit. Kovasti tohinaa on jo eri suunnilla menossa. Tuntuu hyvältä se, että aktivoidutaan ja ollaan tosissaan liikkeellä. Toivottavasti ainakin suurimmalla osalla ehdokkaista pysyy reilun pelin aatos mielessään. Yleensä niin käy. Aina ei. Tapahtumarikas ja mielenkiintoinen, varmasti myös antoisa kevät siis tulossa. Tässä vaiheessa on hyvä lausua lämpimät kiitokset jo nyt vaalityössä ja hengessä mukana olleille kannustuksesta, panoksesta ja yhdessäelämisestä. Ilolla tätä työtä tehdään. Vaikka vakavista asioista puhutaankin. Joku viisas totesi joskus suhteellisen kiivaan ja kiukkuakin aiheuttaneen kunnanvaltuuston kokouksen jälkeen, että pitää muistaa, että "politiikka on iloinen asia". Onneksi.