Savon Sanomien Sunnuntaisuomalaisessa oli eilen artikkeli mielenterveysongelmaisten ihmisten vaikeuksista saada hoitoa. ”Mielenterveysongelmaiset jaetaan Suomessa kahteen ryhmään. Niihin, joita hoidetaan ja niihin, joita ei.” Suomen Lääkärilehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan 147 mielenterveysongelmista kärsivistä ihmisistä yksikään ei ollut saanut hoitosuositusten mukaista hoitoa. Karmivaa. Onko niin, että palvelua saavat ne, jotka osaavat ja kykenevät palvelua vaatimaan? Samalla hoitamatta jäävät ne masentuneet asiakkaat, joilla ei ole jaksamista juosta luukulta toiselle tai pitkäjänteisyyttä odottaa apua useita viikkoja. Useiden viikkojen odotus on masentuneelle liian pitkä aika. Joskus avun tarjoaminen on valitettavasti silloin myöhäistä. Riittääkö palvelua niille, joiden ”tuottavuus” yhteiskunnassa on heikkoa ja jotka eivät tulevaisuudessakaan pysty olemaan mukana työelämän pyörteissä?
Päivittäistä pohdintaa siis riittää. Tänäänkin. Maakuntahallitus sai viimein aikaiseksi lausuntonsa Paras-hankkeesta. Pohdintaa ja vääntämistä asiasta riittää, varsinkin kun Paras-hankkeeseen liittyvät palvelujen tuottamiseen, palvelualueisiin, kuntarakenteisiin jne. liittyvät asiat ovat poliittisesti kysymyksiä herättäviä. Ja ajatuksia.
Ilta jatkui kunnanhallituksen kokouksella. Tärkeänä aiheena vesimaksujen korotukset. Olisin ennemmin ansioverojen korotuksen kannalla kuin vesimaksujen. Vesimaksujen korotukset koskevat luonnollisesti eniten monilapsisia perheitä, kun veden kulutus on kovaa. Nyt ehdotetut korotukset olivat käyttöveden ja perusmaksujen osalta 6 % ja viemäriveden 10 %. Kohtuutonta. Varsinkin kun samaan aikaan monet muut perheiden elinkustannukset hipovat pilviä. Ehdotimme korotusten puolittamista ja äänestimme. Yllätystä ei voi sanoa olleen tuloksessa 4-4 kunnanhallituksessa, jossa istuu 4 keskustalaista, puheenjohtaja mukaanlukien. Että niin demokratia meillä toimii. Jälleen. Joku vuosi sitten keskustelimme siitä, että kunnanhallituksessa ja lautakunnissa olisi 9 jäsentä, mutta ei. Mutta keskustelu oikeudenmukaisuuden ja heikompiosaisten puolesta jatkuu. Pala kerrallaan.
maanantai 22. marraskuuta 2010
lauantai 20. marraskuuta 2010
Lasten oikeuksia
Tänään on Lasten oikeuksien päivä. Aika ajoin mieleeni muistuu eräs kohtaaminen Lontoon aamuhämyisellä kadulla viime vuosituhannen loppupuolella. Olin menossa aamuvuoroon töihin ja matkan varrella kohtasin aamukuuden jälkeen kaksi pientä, varmaankin 10-vuotiasta poikaa nyssäköitä kantaen. Aamu oli aikainen, ilma kolea, eikä siinä maassa ainakaan ilman koulupukuja siihen aikaan pienten lasten kuulunut kulkea. Yritin jututtaa pieniä, mutta pojat lähtivät saman tien karkuun. Monta kertaa olen poikia miettinyt. Minne lie olivat menossa ja mistä tulossa? Ovatko vanhemmat kaivanneet heitä vai eikö kukaan välittänyt? Kuinka paljon tällaisia pieniä, suojattomia ihmisiä maa päällään kantaa? Ja kuka heidän puoliaan pitää?
Meillä Suomessa asiat ovat tuohon verrattuna hyvin. Järjestelmämme ovat ainakin virallisesti kunnossa. Siitä huolimatta väitän olevan paljon lapsia, jotka elävät turvattomissa olosuhteissa, ilman läheisten pyyteetöntä rakkautta ja turvaa. Lähisuhdeväkivallasta onneksi puhutaan. Puhe ei riitä, vaan entistä paremmin lastensuojeluasioihin on uskallettava puuttua. Päiväkodeissa, kouluissa, naapurustossa. Lastensuojelumenot kunnissa hipovat pilviä. Lastensuojeluilmoituksia on monissa kunnissa tehty aikaisempia vuosia enemmän. Johtuneeko siitä, että lapset ja nuoret elävät entistä turvattomammissa olosuhteissa vai siitä, että lastensuojeluilmoituksia uskalletaan tehdä entistä paremmin? Toivon todella, että kyse on jälkimmäisestä.
Lapsilla on oikeuksia ja meillä aikuisilla velvollisuuksia. Olla riittävän hyviä vanhempia, aikuisia ja läheisiä omille, tuttavien ja läheistemme lapsille. Ja ammatti-ihmisinä turvallisia, ymmärtäväisiä ja tarpeen tullen uskaliaita puuttumaan lastensuojelutarpeen ilmetessä.
Nyky-yhteiskuntamme leimaa yksilökeskeisyys. Yhteisöllisyys, yhdessä tekeminen ja toisista välittäminen tuntuu unohtuneen monessa suhteessa. Emme enää edes tiedä, kuka naapurissamme asuu. Toisten asioihin ei uskalleta puuttua, vaikka joskus lapsen edun nimissä se on välttämätöntä. Lapsen etu tulee olla kaiken edellä. Sillä kuka pieniä ihmisiä puolustaa, jos emme me aikuiset.
Meillä Suomessa asiat ovat tuohon verrattuna hyvin. Järjestelmämme ovat ainakin virallisesti kunnossa. Siitä huolimatta väitän olevan paljon lapsia, jotka elävät turvattomissa olosuhteissa, ilman läheisten pyyteetöntä rakkautta ja turvaa. Lähisuhdeväkivallasta onneksi puhutaan. Puhe ei riitä, vaan entistä paremmin lastensuojeluasioihin on uskallettava puuttua. Päiväkodeissa, kouluissa, naapurustossa. Lastensuojelumenot kunnissa hipovat pilviä. Lastensuojeluilmoituksia on monissa kunnissa tehty aikaisempia vuosia enemmän. Johtuneeko siitä, että lapset ja nuoret elävät entistä turvattomammissa olosuhteissa vai siitä, että lastensuojeluilmoituksia uskalletaan tehdä entistä paremmin? Toivon todella, että kyse on jälkimmäisestä.
Lapsilla on oikeuksia ja meillä aikuisilla velvollisuuksia. Olla riittävän hyviä vanhempia, aikuisia ja läheisiä omille, tuttavien ja läheistemme lapsille. Ja ammatti-ihmisinä turvallisia, ymmärtäväisiä ja tarpeen tullen uskaliaita puuttumaan lastensuojelutarpeen ilmetessä.
Nyky-yhteiskuntamme leimaa yksilökeskeisyys. Yhteisöllisyys, yhdessä tekeminen ja toisista välittäminen tuntuu unohtuneen monessa suhteessa. Emme enää edes tiedä, kuka naapurissamme asuu. Toisten asioihin ei uskalleta puuttua, vaikka joskus lapsen edun nimissä se on välttämätöntä. Lapsen etu tulee olla kaiken edellä. Sillä kuka pieniä ihmisiä puolustaa, jos emme me aikuiset.
perjantai 19. marraskuuta 2010
Muistivirheitä
Törmäsin tänään kaupan kassalla tutunnäköiseen vanhempaan rouvaan. Parissa minuutissa ennätin kelata elämäni liki kaikki vaiheet läpi saamatta kyseisen rouvan nimeä mieleen. Tai sitä, missä yhteydessä olimme olleen luulisin, että liki 30 vuotta sitten. Rouva toivotti onnea vaalityöhön ja kertoi tunteneensa vanhempani ja minutkin ollessani pieni. Muisti onneksi löytää pieniä hitusia pikkuhiljaa.
Alkuviikon vietin työmatkalla upeassa Sloveniassa. Maa vuorineen ja uskomattoman ystävällisine ihmisineen teki vaikutuksen. Elämässä ei ihan joka päivä tule eteen hetkeä, joka vetää hiljaiseksi. Nyt tuli. Kävimme tutustumassa silmiähivelevän kauniiseen tippukiviluolaan Postojnassa. Uskomattoman kaunista. Luonto on saanut ihmeitä aikaan. Vetää pienen ihmisen nöyräksi. Paluulennoilla luin loppuun Outi Pakkasen dekkarin "Muistivirhe". Kertomuksen sisarten erilaisista muistikuvista lapsuudesta. Mielenkiintoista, miten me ihmiset ihan oikeassakin elämässä muistamme asioita eri tavoilla. Kuitenkin on tärkeintä se, miltä asiat ovat tuntuneet. Ja millaisia muistoja asioilla on. Niillä tärkeillä.
Muistivirheitä sattuu, politiikassakin. Luvataan yhtä ja tehdään toista. Lupaukset unohtuvat. Tai tänään puhutaan yhtä ja huomenna toista. Syytetään huonoa muistia. Muistivirheitä sattuu. Valitettavasti välillä tahallisestikin.
Kuitenkin niin politiikassa kuin elämässä yleensäkin on hyvä aina välillä pysähtyä miettimään muistikuvia. Muistoja menneisyydestä, lapsuudesta, nuoruudesta. Siitä me olemme rakentuneet, toiset hataralta pohjalta vahvoiksi kasvaen, toiset taas tukevalta pohjalta hataraan aikuisuuteen. Ja kaikkea siltä väliltä. Kuka mitenkin. Itselläni on ollut onni kasvaa perheessä, jossa on riittänyt rakkautta. Ja riittää edelleen, niin meille vanhempiemme lapsille, että heidän lapsenlapsilleen. 8-vuotias poikani kysäisi äsken: "Äiti, mitä me tehdään, kun on lasten oikeuksien päivä? Ei ainakaan siivota." Ei niin. Rakkautta ja pieniä ilon hetkiä jokaiseen päiväänne.
Alkuviikon vietin työmatkalla upeassa Sloveniassa. Maa vuorineen ja uskomattoman ystävällisine ihmisineen teki vaikutuksen. Elämässä ei ihan joka päivä tule eteen hetkeä, joka vetää hiljaiseksi. Nyt tuli. Kävimme tutustumassa silmiähivelevän kauniiseen tippukiviluolaan Postojnassa. Uskomattoman kaunista. Luonto on saanut ihmeitä aikaan. Vetää pienen ihmisen nöyräksi. Paluulennoilla luin loppuun Outi Pakkasen dekkarin "Muistivirhe". Kertomuksen sisarten erilaisista muistikuvista lapsuudesta. Mielenkiintoista, miten me ihmiset ihan oikeassakin elämässä muistamme asioita eri tavoilla. Kuitenkin on tärkeintä se, miltä asiat ovat tuntuneet. Ja millaisia muistoja asioilla on. Niillä tärkeillä.
Muistivirheitä sattuu, politiikassakin. Luvataan yhtä ja tehdään toista. Lupaukset unohtuvat. Tai tänään puhutaan yhtä ja huomenna toista. Syytetään huonoa muistia. Muistivirheitä sattuu. Valitettavasti välillä tahallisestikin.
Kuitenkin niin politiikassa kuin elämässä yleensäkin on hyvä aina välillä pysähtyä miettimään muistikuvia. Muistoja menneisyydestä, lapsuudesta, nuoruudesta. Siitä me olemme rakentuneet, toiset hataralta pohjalta vahvoiksi kasvaen, toiset taas tukevalta pohjalta hataraan aikuisuuteen. Ja kaikkea siltä väliltä. Kuka mitenkin. Itselläni on ollut onni kasvaa perheessä, jossa on riittänyt rakkautta. Ja riittää edelleen, niin meille vanhempiemme lapsille, että heidän lapsenlapsilleen. 8-vuotias poikani kysäisi äsken: "Äiti, mitä me tehdään, kun on lasten oikeuksien päivä? Ei ainakaan siivota." Ei niin. Rakkautta ja pieniä ilon hetkiä jokaiseen päiväänne.
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
Oikeassa paikassa
Ihmisen pitäisi kokea olevansa oikeassa paikassa. Niin politiikassa kuin elämässä yleensäkin. Tälläkin viikolla se on tullut huomattua useaan otteeseen. Välillä löytää itsensä oikeasta paikasta ja toisinaan ei.
Maanantaina maakuntavaltuusto hyväksyi kauan valmistellun maakuntakaavan. Maakuntakaavan mahdollistavat asiat, suuntaviivat ja tulevaisuuden näkymät tuovat maakunnallemma hyvää oikein käytettyinä. Se, miten maakuntakaavan avulla kehitämme sekä omaa maakuntaamme kokonaisuutena että osana Itä-Suomea, on riippuvainen luottamushenkilöistä. Mihin suuntaan viemme maakuntaamme? Olemmeko ennakkoluulottomia, mutta samalla realisteja? Vai käännymmekö jälleen katsomaan vain omaa hiekkalaatikkoamme ja pidämme kiinni omista paikoistamme ja jakkaroistamme?
Maanantain Leppävirran kunnanvaltuusto osoitti jälleen erikoisuutensa. En ainakaan muita kunnanvaltuuston kokouksia joskus seuranneena muista, että jokaisessa kokouksessa huudellaan toisten valtuutettujen sanomisten väliin. Tai loukataan toisia ja vedetään henkilökohtaisuuksia, entisiä ammatteja ym. keskustelun väliin. Tai sanotaan, ettei valtuutettu näytä asioita ymmärtävän. Käyttäytymissääntöjen pitää olla osana elämää ja toisten ihmisten kohtaamista valtuustosalissakin. Sekä puheenjohtajalla että muillakin valtuutetuilla. Sitähän me odotamme hiljaa istuvalta lehteriyleisöltäkin. Ja virkamiehiltä. Vaikken itse tuossa keskustelussa osallisena ollutkaan, tuntui toisen puolesta pahalle. Valtuutetut ovat kuntalaisten demokraattisesti valitsemia ja kaikkien mielipiteillä on merkitystä. Ainakin ne pitäisi saada sanoa julkisesti. Välillä tästä syystä tuntui, etten ollut oikeassa paikassa. Minne on hävinnyt toisten kunnioittaminen?
Eilen lauantaina olimme porukalla Juankosken torilla. Olin oikeassa paikassa. Tosin aasinsiltana on pakko todeta, että väistämättä maakuntakaavan tiekuviot tulivat moneen kertaan mieleen loskakelin runtelemalla koillissavolaisella tiellä. Juankosken demareille kiitos jälleen siitä, että meidät otettiin ilolla vastaan ja oli hyvä olla. Markkinaväen kanssa keskustelut antoivat jälleen paljon ajattelemisen aihetta. Huoli huomisesta, työstä, toimeentulosta ja hoivasta näkyi monen koillissavolaisen katseista. Mutta onneksi myös positiivisuutta, taistelutahtoa ja elämäniloa.
Ihmisen pitäisi olla kotonaankin oikeassa paikassa. Minä olen. Tässä elämän varrella on oppinut sen, että elämässä pitää olla mukana niissä asioissa, jotka kokee itselleen omimmiksi. Ja minkä asioiden kanssa haluaa temmeltää. Ja olla niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa kokee olevansa oikeassa paikassa. Niin politiikassa kuin muussakin elämässä. On onni olla.
Tästä suuntaan alkuviikoksi Sloveniaan työmatkalle suhteellisen vilkkaalla aikataululla. Palailen keskiviikkoyönä kokemusta rikkaampana. Elämäniloa, Mia
Niin ja lopuksi. Kaikista tärkeimpänä. Lämpimät Isänpäiväonnittelut Isille!
Maanantaina maakuntavaltuusto hyväksyi kauan valmistellun maakuntakaavan. Maakuntakaavan mahdollistavat asiat, suuntaviivat ja tulevaisuuden näkymät tuovat maakunnallemma hyvää oikein käytettyinä. Se, miten maakuntakaavan avulla kehitämme sekä omaa maakuntaamme kokonaisuutena että osana Itä-Suomea, on riippuvainen luottamushenkilöistä. Mihin suuntaan viemme maakuntaamme? Olemmeko ennakkoluulottomia, mutta samalla realisteja? Vai käännymmekö jälleen katsomaan vain omaa hiekkalaatikkoamme ja pidämme kiinni omista paikoistamme ja jakkaroistamme?
Maanantain Leppävirran kunnanvaltuusto osoitti jälleen erikoisuutensa. En ainakaan muita kunnanvaltuuston kokouksia joskus seuranneena muista, että jokaisessa kokouksessa huudellaan toisten valtuutettujen sanomisten väliin. Tai loukataan toisia ja vedetään henkilökohtaisuuksia, entisiä ammatteja ym. keskustelun väliin. Tai sanotaan, ettei valtuutettu näytä asioita ymmärtävän. Käyttäytymissääntöjen pitää olla osana elämää ja toisten ihmisten kohtaamista valtuustosalissakin. Sekä puheenjohtajalla että muillakin valtuutetuilla. Sitähän me odotamme hiljaa istuvalta lehteriyleisöltäkin. Ja virkamiehiltä. Vaikken itse tuossa keskustelussa osallisena ollutkaan, tuntui toisen puolesta pahalle. Valtuutetut ovat kuntalaisten demokraattisesti valitsemia ja kaikkien mielipiteillä on merkitystä. Ainakin ne pitäisi saada sanoa julkisesti. Välillä tästä syystä tuntui, etten ollut oikeassa paikassa. Minne on hävinnyt toisten kunnioittaminen?
Eilen lauantaina olimme porukalla Juankosken torilla. Olin oikeassa paikassa. Tosin aasinsiltana on pakko todeta, että väistämättä maakuntakaavan tiekuviot tulivat moneen kertaan mieleen loskakelin runtelemalla koillissavolaisella tiellä. Juankosken demareille kiitos jälleen siitä, että meidät otettiin ilolla vastaan ja oli hyvä olla. Markkinaväen kanssa keskustelut antoivat jälleen paljon ajattelemisen aihetta. Huoli huomisesta, työstä, toimeentulosta ja hoivasta näkyi monen koillissavolaisen katseista. Mutta onneksi myös positiivisuutta, taistelutahtoa ja elämäniloa.
Ihmisen pitäisi olla kotonaankin oikeassa paikassa. Minä olen. Tässä elämän varrella on oppinut sen, että elämässä pitää olla mukana niissä asioissa, jotka kokee itselleen omimmiksi. Ja minkä asioiden kanssa haluaa temmeltää. Ja olla niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa kokee olevansa oikeassa paikassa. Niin politiikassa kuin muussakin elämässä. On onni olla.
Tästä suuntaan alkuviikoksi Sloveniaan työmatkalle suhteellisen vilkkaalla aikataululla. Palailen keskiviikkoyönä kokemusta rikkaampana. Elämäniloa, Mia
Niin ja lopuksi. Kaikista tärkeimpänä. Lämpimät Isänpäiväonnittelut Isille!
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Mihin häviää mielenterveysasiakas?
Taannoin juttelin erään tuttavani kanssa mielenterveydestä. Sen kestämisestä ja kestämättömyydestä. Sain kuulla tuttavani päässeen pitkän masennuksen jälkeen kiinni elämästä, pienin askelin. Päivä kerrallaan. Ilo nähdä ihmisen toipumisen ja eteenpäin näkemisen. Kukaan meistä ei varmaan koskaan oikeasti pysty ymmärtämän masennuksen perustaa, syvää toivottomuutta ja omaisten keinottomuuden tunteita.
Valitettavasti monien mielenterveysongelmista kärsivien ihmisten tarina on toisenlainen. Ja joidenkin tarina loppuu lyhyeen. Meillä Suomessa mielenterveyspalveluissa on laatua, näin uskallan väittää. Henkilökunta on koulutettua ja työhönsä sitoutunutta. Se, miten jatkossa palvelut tuotetaan, missä ja millä resursseilla, on luottamushenkilöistä kiinni.
Huolestuttavaa on ollut lukea Sisä-Savo-lehdestä aikeista lakkauttaa hyvä ja toimiva Suonenjoen psykiatrinen osasto. Surullista. Osasto on ollut lähellä hoitoa tarvitsevia ja osasto kaikessa kodinomaisuudessaan ammattitaitoisine hoitohenkilökuntineen on ollut oiva esimerkki toimivasta lähipalvelusta. Monet mielenterveysasiakkaat sinnittelevät viimeiseen asti kotonaan ennekuin hakeutuvat hoitoon. Tuttuun ja turvalliseen, lähellä sijaitsevaan hoitopaikkaan on ollut helppo mennä. Ja päivystysaikanakin hoitoon on päässyt. Nyt tätä lähipalvelua ollaan vapaaehtoisesti lakkauttamassa ja hoito siirtämässä Julkulaan. Miten omaiset pystyvät olemaan mukana hoitoprosessissa? Miten helposti mielenterveysongelmista kärsivä asiakas hakeutuu hoitoon tulevaisuudessa?
Mielenterveysongelmista kärsivät asiakkaat ovat yhteiskunnassamme väliinputoajia. Monella ei ole voimaa ja jaksamista huolehtia oikeuksistaan, kun sairauden myötä ei pysty huolehtimaan itsestäänkään. Kuka näiden ihmisten puolesta puhuu? Entä pitää huolta päätöksenteossa? Muistetaanhan, että eniten niiden puolesta täytyy puhua, jotka itse vähiten siihen pystyvät.
Valitettavasti monien mielenterveysongelmista kärsivien ihmisten tarina on toisenlainen. Ja joidenkin tarina loppuu lyhyeen. Meillä Suomessa mielenterveyspalveluissa on laatua, näin uskallan väittää. Henkilökunta on koulutettua ja työhönsä sitoutunutta. Se, miten jatkossa palvelut tuotetaan, missä ja millä resursseilla, on luottamushenkilöistä kiinni.
Huolestuttavaa on ollut lukea Sisä-Savo-lehdestä aikeista lakkauttaa hyvä ja toimiva Suonenjoen psykiatrinen osasto. Surullista. Osasto on ollut lähellä hoitoa tarvitsevia ja osasto kaikessa kodinomaisuudessaan ammattitaitoisine hoitohenkilökuntineen on ollut oiva esimerkki toimivasta lähipalvelusta. Monet mielenterveysasiakkaat sinnittelevät viimeiseen asti kotonaan ennekuin hakeutuvat hoitoon. Tuttuun ja turvalliseen, lähellä sijaitsevaan hoitopaikkaan on ollut helppo mennä. Ja päivystysaikanakin hoitoon on päässyt. Nyt tätä lähipalvelua ollaan vapaaehtoisesti lakkauttamassa ja hoito siirtämässä Julkulaan. Miten omaiset pystyvät olemaan mukana hoitoprosessissa? Miten helposti mielenterveysongelmista kärsivä asiakas hakeutuu hoitoon tulevaisuudessa?
Mielenterveysongelmista kärsivät asiakkaat ovat yhteiskunnassamme väliinputoajia. Monella ei ole voimaa ja jaksamista huolehtia oikeuksistaan, kun sairauden myötä ei pysty huolehtimaan itsestäänkään. Kuka näiden ihmisten puolesta puhuu? Entä pitää huolta päätöksenteossa? Muistetaanhan, että eniten niiden puolesta täytyy puhua, jotka itse vähiten siihen pystyvät.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
