Vaalityön vilinää

Pohjois-Savon sosialidemokraatit kokoontuivat ylimääräiseen piirikokoukseensa perjantaina. Asetimme 12 ehdokasta eduskuntavaaleihin. Nyt se on siis virallista ja on aika aloittaa vaalityön tekeminen julkisestikin. Eilen lauantaina starttasimme yhteistuumin työmme Siilinjärven ja Kuopion toreilla.

Vaalityön tekemisestä tehdään joskus jotenkin ihmeellistä. Onko vaalityöllä oikeasti eroa siihen, että ollaan toreilla ja turuilla ja kuunnellaan, mitä ihmisillä on kerrottavaa? Ainoa ero taitaa olla siinä, että vaalityössä ehdokkaat jakavat lippuja ja lappuja ja kestitsevät kulkijoita. Ja puhuvat siitä, mitä osaavat ja miten voisivat tästä maailmasta tehdä paremman paikan elää. Toreilla olemisesta joko nauttii tai sitten ei. Ihmisten kohtaamisessa ilo on siinä, että saa oikeasti tuntumaa ihmisten jokapäiväiseen arkeen. Omaa arkeaanhan sitä elää itsekin, mutta on monia monia asioita, joihin ei henkilökohtaisessa elämässä ole joutunut törmäämään. Elämänkohtalot eivät aina ole mairittelevia yhteiskuntamme oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Murheet ovat konkreettisia. Paljonko rahaa jää elämiseen? Saako terveyskeskuksesta aikaa lääkärille? Saako lapsi erityisopetusta tarvitessaan? Paljonko leipä maksaa? Pärjääkö palkalla, kun energian hinta nousee? Mihin pääsee tai joutuu hoitoon, kun vanhenee?

Illalla, rauhoittuessa, oli hyvä näitä asioita pohdiskella. Ja taas kerran huomasi saavansa ilon kohtaamisista. Ja muistutuksen siitä, miksi on mukana politiikassa. Tahtona omalla jalanjäljellään tehdä tästä paikasta edes hivenen paremman paikan elää ja olla.

Koskettavaa historiaa

Sain tänään olla mukana tunteita ja ajatuksia herättävässä juhlassa Heinävedellä. Kunnallislautakunnan puheenjohtaja, kunnan esimies Onni Happosen kuolemasta on tänään kulunut 80 vuotta. Lämminhenkisen puheen piti Paavo Lipponen, joka onnistuneesti kävi läpi maamme vaiheita ko. aikoina. Koskettavaa oli Onni Happosen pojanpojan, Heinäveden kunnanvaltuuston puheenjohtaja Aarno Happosen ajatus siitä, ettei katkeruutta ja kaunaa tule näissä sukupolvissa enää viljellä. Varmasti silmäkulma kostui useimmilla kuulijoilla. Niinhän se on. Elämässä pitää muutoinkin pystyä antamaan anteeksi. Varmasti Martti Issakaisen tekemän tarina Onni Happosen elämästä kuluu monen muunkin kuin minun käsissäni tulevaisuudessa.

Kävin taannoin mielenkiintoisen keskustelun vaalityön eettisistä pelisäännöistä toverin, eduskuntavaaliehdokas hänkin, kanssa. Puhuimme siitä, mikä on moraalisesti oikein ja mikä ei. Missä roolissa missäkin tilaisuudessa ollaan ja mihin paikkoihin ei vaalityötä voi mennä tekemään. Ja tärkeintähän on pystyä katsomaan itseään peiliin. Valitettavasti vaan jo nyt näyttää siltä, että asiat ja ihmiset sekoittuvat ja vaalityö näyttäytyy ikävällä tavalla. Surullista on se, että kansanedustajaksi on joillakin niin suuri hinku, että unohtuu se, mikä tässä elämässä on kaikista tärkeintä. Tai ainakin pitäisi olla.