Sanaton

Maailma on tullut lähelle. Vanhojen aikojen uutiskuvat ovat vaihtuneet reaaliajan somemaailmaan ja nopeasti päivittyviin verkkolehtiuutisointeihin. Pakolaisten ahdistus, pelon ja pahan ilmapiiri koskettaa syvälle.

En ymmärrä ollenkaan, että meidän hyvinvointivaltiossamme edes joudutaan äänestelemään kuntien hallituksissa ja valtuustoissa siitä, voisiko pakolaisten vastaanottokeskus sijaita oman kunnan alueella. Enkä sitä, että suurimmassa hädässä olevien ihmisten motiiveita täällä yltäkylläisinä, turvallisessa elämässä, lintukodossa asuvina edes arvuuttelemme. Tai kuvittelemme tietävämme. En myöskään sitä, että tällaisessa tilanteessa peräänkuulutetaan Dublin-asetusta (ulkoasiainministeri Soini), jotta ne Eu-maat, joihin pakolaiset ensin tulevat, ovat velvollisia käsittelemään turvapaikkahakemukset. Ai Kreikka ja Italia vai? Kuka tahansa vähänkään maailman menoa seurannut tietää, ettei noilla mailla rahkeet riitä. Hätä on nyt liian järisyttävä tällaiseen keskusteluun.

En kyseenalaista sitä, etteikö pakolaisten vastaanottaminen maksa paljon. Juu, varmasti. Ja voi olla pois jostain muusta. Tai etteikö joukkoon mahdu joku, joka olisi voinut pärjätä omassa maassaankin. Tai etteikö olisi hyvä juttu auttaa ihmisiä siellä omassa maassaan. Mutta niin pitkään, kun meistä jokaikinen (minä mukaanlukien) ei ole kokenut eikä oikeasti pysty edes kuvittelemaan sodan kauhuja, elämää pelon ja kuoleman keskellä, en yhtään ymmärrä sitä ala-arvoista kommentointia, jota facebookissa tulvii. Välillä tulee tunne, että ihmisyys on kadonnut. Että oma napa ja raha estävät ajattelemasta ja ennen kaikkea tuntemasta. En halua uskoa, että tämä maailma on näin julma paikka. Haluan uskoa hyvään. Ja siihen, että tässä maassa löytyy riittävästi tahtoa, yhteisvastuuta ja hyvyyttä auttaa kaikin mahdollisin keinoin.

Meillä oikeasti on asiat tässä maassa hyvin. Kaikista säästötoimenpiteistä ja talouden taantumasta huolimatta. Lapset saavat käydä koulua, terveydenhuolto on kaikille saatavilla. Meillä on kodit ja vaatteet päällä. Nälässä ei tarvitse mennä joka ilta nukkumaan. Ja on turvallista. Turhista asioista nariseminen iskee kasvoille. Ei vaan voi verrata.

Soitin tänään SPR:lle. Ihan vaan kysyäkseni, miten voin omalta osaltani olla mukana. Nyt sivuille olikin tullut keräys huonekaluista, tekstiileistä ja kodinkoneista Kontiolahden tulevaan vastaanottokeskukseen. Sähköpostilla voi ilmoittautua vapaaehtoiseksi ja kertoa, miten voi olla mukana. Ilmoittauduthan sinäkin.

Tänäkin iltana olen onnellinen. Onnellinen siitä, että olen saanut katsella pikkumiehen iltapuuron syöntiä ja peitellä nukkumaan pehmolelujen keskelle, komentaa isompia poikia läksyjen tekoon ja halata kotiin palaavaa miestäni. Ihan arkea. Ilman pelkoa.

Pelottavaa

Olen ollut lomalla. Aivot myös. Ja vaikka olenkin päivittänyt aika ajoin uutistietämystäni, olen silti pyrkinyt ajattelemaan ihan muuta. Tai vaan olla. Tarpeeseen on huili tullut.

Mutta nyt pysäytti. Perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen julisti facebookissa englanniksi haaveilevansa "vahvasta ja urheasta kansakunnasta, joka kukistaa painajaisen nimeltä monikulttuurisuus". Kirjoitus jatkuu " tämä inhottava kupla, jossa vihollisemme elävät, tulee rikkoutumaan miljoonaksi pieneksi palaseksi" ja että "me tulemme taistelemaan loppuun saakka kotimaamme ja yhden aidon suomalaisen kansakunnan puolesta".

Keskustelu Immosen kirjoituksesta on ryöpsähtänyt sosiaalisessa mediassa. Puoleen ja toiseen. Osa kokee, että ihmisellä on oikeus mielipiteeseen, osa on sitä mieltä, että kirjoitus on rasistinen. Ja osa hehkuttaa Immosen oikeanlaisia ajatuksia. Kiihkeästi.

Pelottavaa. Ei lainkaan huvittavaa minusta. Immosen kirjoituksen kaltaisia manifesteja löytyy valitettavasti ympäri maailmaa. Niiden ihmisten kirjoittamina, jotka ovat päätyneet omassa erinomaisuuden ajatuksessaan riistämään hengen väärinuskovilta, väärän värisiltä tai muuten vain väärällä tavalla ajattelevilta. En tiedä, oliko Immosen kirjoituksen julkaiseminen Uton saaren tapahtumien muistopäivänä sattumaa. Pelottaa, ettei ollut.

Meillä Suomessa on onneksi sananvapaus ja mielipiteen vapaus. Mutta jossain on mentävä raja. Lietsominen näkemykseen oman kansan erinomaisuudesta ja sen puolesta taistelemiseen muita vähempiarvoisia kohtaan on pelottavaa. Suvaitsemattomuus tuossa mittakaavassa kenen tahansa kynästä, saati sitten valtaa käyttävän hallituspuolueen kansanedustajan, joka lietsonnallaan valitettavasti saattaa onnistua roihauttamaan tulen on järkyttävää. En vaan pysty käsittämään tuota vihaa.

Mikä tähän maailmaan on mennyt? Siis ihmisiin? Ihmisyys on kadonnut. Miksi emme voisi vaan säilyttää pienen lapsen ajattelua siitä, että kaikkien kanssa voi leikkiä. Ihonväristä riippumatta.

Kaunista ja lämminhenkistä

Lomalla. Kulunut kevät oli kutakuinkin kohtuullisen vilkasta aikaa. Kesällä on nyt hyvä hengähtää, nähdä ja kokea iloa ja rauhaa. Ja kaikkea kaunista. Suuntasimme tuttuun, minusta ehkä kaikista kauneimpaan käymistäni kaupungeista, Prahaan. Olen aina harrastanut nettisurffailua matkoja varatessani ja tälläkin kertaa löysin sopivat hotellit ja lennot, n. 325€/aikuinen koko viikko. Viisi yötä Prahassa ja kaksi Bratislavassa. Matkaan siis.
Prahassa vietetyn parin yön jälkeen reissasimme junalla neljä tuntia kauniiseen Bratislavaan pariksi yöksi. Ja siitä bussilla päiväksi Wieniin ja junalla takaisin Prahaan. Hyvin onnistui alle kaksivuotiaan kanssa.

Muutamia huomioita (perustuvat siis vain omaan tunteeseen;):
a) Paikalliset ihmiset sekä Prahassa että Bratislavassa ovat lämpimiä ja ystävällisiä. Seniori-ikäisille tarjotaan istumapaikkaa metrossa, pienet lapset huomioidaan ravintoloissa ja muualla. Tuntemattomille lapsille jutellaan ja leikitellään. Palvelua tarjotaan ja ohikulkijat neuvovat mielellään   eksyneitä turisteja.
b) Vaipat ja vauvaruuat ovat meidän hinnoissamme. Muutoin ruoka edullisempaa, sekä kaupoissa että ravintoloissa.
c) Puolikkaan ankan syömiseen kannattaa varata aikaa. Tsekkiläiseen annokseen kuuluivat lisäksi perunakakkuset, hapankaali ja vaaleaa leipää. Hyvää. Hinta Prahan keskustassa n. 10€.
d) Junien hinnat (Praha-Bratislava), (Wien-Praha) taisivat olla riippuvaisia junan laadusta. Junamatkustaminen onnistuu hyvin lapsen kanssa. Leikkivaunussa.
e) Metromatkustaminen sopii meille. Pääsee helposti paikasta toiseen ja rattaiden kanssakin onnistuu (rullaporrastekniikan harjoittelun jälkeen).
f) Praha on kaunein kaupunki, jossa olen koskaan käynyt. Kaarlen silta yövalaistuksessa henkeäsalpaavan kaunis. Vanhan kaupungin keskusta kaikkineen on täynnä nähtävää ja vaikka turisteja onkin paljon, ei olo tule tukalaksi. Meno on leppoisaa. Bratislava on hyvin samankaltainen kaupunki tunnelmaltaan.

Pieni ja lämminhenkinen. Pikkukadut täynnä mukavia ravintoloita, markkinameininkiä ja paikallisia katusoittajia. Wien kuudessa tunnissa; hienoja vanhoja rakennuksia, puhdasta ja siistiä, mutta jäi etäiseksi ja kylmäksi.

Elämä on. Reissamisessa kaiken ilon ja näkemisen lisäksi on hyvä pysähtyä pohtimaan, miten toisia ihmisiä tuolla, etenkin tsekkiläisessä ja slovakialaisessa kulttuurissa kohdataan. Ihmisinä, toisia huomioiden. Olisi meillä opittavaa.

Puh pah Pisasta pois

Vaalit olivat ja menivät ja arkikin on ollut ihan tavanomaista arkea jo kotvan aikaa. Open työtä, kuntapolitiikkaa ja mukavaa iltojen kotitouhuja.

Arkeen on palattu politiikassakin. Hallitus on muodostettu. Porvarihallitus, jonka ohjelma on minusta ihan tekijöidensä näköinen. Tähän on todettava sekin, että ihan aikuisten oikeasti sosialidemokraattien paikka on olla nyt oppositiossa. Siitä yksinkertaisesta syystä, että koimme sellaisen vaalitappion, ettei kansa meitä ole hallitukseen halunnut. Yksinkertaista minusta. Kansa on puhunut ja siihen on nöyrryttävä.

Hallitusohjelma. Olen muutaman hetken vetänyt henkeä, ennenkuin kommentoin. Yhden asian kerrallaan. Koulutuksesta leikkaaminen on järisyttävää. Etenkin kun sekä keskustan että kokoomuksen kärkipoliitikot julistivat ennen vaaleja yksi toisensa jälkeen vastustavansa koulutuksesta leikkaamista. Onpa tuo facebook täyttynyt kuvista, joissa molempien puolueiden puheenjohtajat poseeravat lukiolaisten tempauksista tuttujen Koulutuslupaus-kylttien kanssa. Mitähän merkitystä on lupauksilla, jos niitä ei ole edes aikomusta pitää?

Kärkihankkeissakin koulutus mainitaan. Oppimistapojen hyödyntäminen digitaalisia oppimisympäristöjä käyttöönottamalla vaikuttaa ihan hyvältä ajatukselta. Jos digitaalisista oppimisympäristöistä ei tule se itsetarkoitus, tai ope. Samoin pedagogiikan uudistaminen, koululiikunnan lisääminen, koulurauhan parantaminen ja kielten opiskelun lisääminen. Hyviä asioita, kunhan erilaiset oppilaat huomioidaan eikä lisätä eriarvoistumista. Ja pakkoa esim. kielten opiskeluun. Ihan kaikki kun eivät pärjää noissa kielissä.

Mutta. Koulutuksesta on ilmoitettu säästettäväksi 600 miljoonaa. "Kannustetaan koulutuksen järjestäjiä toiminnan tehostamiseen." Siis keppiä vai porkkanaa?  "Päivitetään kelpoisuusvaatimuksia julkisella sektorilla." Ei ehkä tarkoita sitä, että niitä tiukennetaan.

Hallitus aikoo säästää luokkakokojen pienentämiseen liittyvistä avustuksista. Harmi. Kunnatkin kun ovat taloudellisesti haasteellisessa tilanteessa ja pelkäänpä, että luokkakokoja suurennetaan tuon päätöksen vuoksi monessa kunnassa. Ja ketkä siitä kärsivät eniten? Ne lapset ja nuoret, joilla on vaikeaa ja tarvitsevat enemmän tukea ja apua.

Koulutuksesta leikkaaminen on leikkaamista juuri sieltä, missä on yksi hyvinvointiyhteiskuntamme peruskivistä ja missä me suomalaiset olemme hyviä. Koulutusjärjestelmämme on ollut kohtalaisen tasapuolinen. Opiskelu on ollut mahdollista myös niille, joiden vanhempien kukkaron paksuus ei ole tietosanakirjan luokkaa. Kouluruoka on ollut maksutonta. Tähän aina muistan tuttavani kertomuksen siitä, miten kouluaikanaan oli joutunut eri penkille syömään eväitään. Kun ei ollut vanhemmilla varaa maksaa sitä kouluruokaa. Pelkäänpä, että koulutuksen leikkauksilla murennetaan hyvinvointivaltiomme perustaa ja eriarvoistetaan lapsiamme ja nuoriamme. Toivottavasti olen väärässä.

Savo-Karjala 30 päivässä

Eduskuntavaaliehdokkaiden vaalikiertueet ovat näissä vaaleissa edenneet aikaisempaa laajemmalle alueelle. Koko Savo-Karjalaan. Niin meilläkin. Kohtaamisia, ajattelemisen aiheita, iloja, suruja, uutta näkemistä ja silmien avautumista.

Saavumme Kuopion torille tuulen tuiverruksessa. Muutamia rakeita kolisee telttakatoksen metalliosiin ja ikäihmisiä tulee teltan seinien suojaan.  Kaksi, pari vuotta sitten eläkkeelle jäänyttä rouvaa pysähtyy keskustelemaan. Ovat menossa kaupan kautta kotiin. Kertovat olevansa pieneläkeläisiä. Raha riittää ruokaan, vuokraan ja sähköön. Ei juuri muuhun. Toivoisivat eläkkeiden nostoa sen verran, että voisivat joskus käydä ulkona syömässä tai kerran vuodessa teatterissa.

Saavumme Iisalmen markkinoille, tuulta tuivertaa jälleen. Lapsiperhe pysähtyy juttelemaan ja ottaa samalla pienokaisille ilmapallot. Vanhemmat ovat huolissaan lapsiperheiden jaksamisesta. Perheen äiti kertoo tuttavastaan, joka olisi aikanaan tarvinnut apua, muttei sitä löytänyt. Kyseinen tuttava on yksinhuoltajaäiti, jolla ei omalla paikkakunnallaan ole tukiverkostoa eikä läheisiä. Äiti olisi tarvinnut uupumukseensa tukea, lapsille hoitajaa, jotta saisi hetken levähtää. Äiti oli soittanut usealle eri taholle, muttei ollut löytänyt sitä tahoa, joka olisi toiveesta ottanut kopin ja auttanut.

Saavumme Kiteelle. Aamuaurinko pilkahtaa. Lähihoitaja kertoo hymyssä suin, miten viihtyy työpaikassaan ikäihmisten hoitokodissa. Hoitokodissa juhlapäiviä juhlitaan, tarjotaan pienet konjakkisnapsit, ei lääkelaseista vaan ihan oikeista kristallilaseista. Ja suihkussa saa käydä silloin kun haluaa. Ja ulkoillaan joka päivä.

Saavumme Rääkkylään. Tie Tohmajärveltä asuntoauton kyydissä tuntuu kuoppaiselta. Tiestön kunto niin Savon kuin Karjalankin puolella vaatii korjausta.  Tälläkin kertaa tuuli tuivertaa, mutta kevätaurinko paistaa. Kotihoidon työntekijä kertoo, miten työnkuva on muuttunut kotihoidossa kolmenkymmenen vuoden aikana. Nyt on kiire, asiakkaita on enemmän ja yhä heikommassa kunnossa olevat ikäihmiset asuvat kotonaan. Tuntuu, ettei aikaa ole antaa niin paljon kuin haluaisi.

Saavumme Leppävirralle. Illansuussa torille on tullut paljon porukkaa ja kelikin on keväisen oloinen. Ämpäreiden jaon lomassa puhutaan kunnan palveluista ja uuden monitoimihallin mahdollisuuksista. Rollaattorilla kulkeva eläkeläisrouva kehuu seniorikortin mahdollistavan Vesileppiksen käytön myös vähän tienaaville eläkeläisille. Vesijumpassa kertoo usein käyvänsä.

Saavumme Joensuun kävelykadulle. Soppatykistä tarjoillaan keittoa pakkassäässä paleleville karjalaisille. Karvahattupäinen mies käy leikkimielisesti vitsailemassa jätteenpolttolaitoksen rakentamisesta Leppävirralle Kiteen sijaan. Syylliseksi hän epäilee Joensuuta. Ja onnittelee Keski-Savoa.

Saavumme Varkauteen. Tapaan ala-asteen opettajani, jolle teen tunnustuksen. Jouduin ala-asteella koulupäivän jälkeen istumaan kyseisen opettajan luokkaan, koska olin kai omasta mielestäni nokkelasti vitsaillut opettajalle. Äitini, joka oli tuolloin keittäjänä koululla, tuli luokkaan kertomaan minulla alkavan soittotunnin ja pääsin lähtemään pois. Tunnustan nyt jo eläkkeellä olevalle opettajalle, etten ole vieläkään kyseistä istumista istunut loppuun. Vanhentunut juttu jo, kuulemma. Hymy pilkahtaa opettajan huulilla.

Saavumme Juankoskelle. Matkalla mielessä soi ”Juankoski here I come” ja Juicen patsaalla otamme turistikuvan. Juicen torilla mies kertoo työttömyydestään ja halustaan saada työtä. Pitäisi uudelleenkouluttautua ja ikääkin on päälle viidenkymmenen.

Saavumme vaalipaneeleiden ja messujen jälkeen kotikonnuille. Saan puhelun. Illan pimeydessä, tuulen tuiverruksessa käymme niittaamassa uudet puoluemainokset revittyjen tilalle Varkauteen. Saan avukseni vasemmistoliiton ehdokkaan. Yhteistyötä parhaimmillaan.

Ja monta muuta kohtaamista, elämäntarinaa, paikkakuntaa. Opettavaista. Moni asia on hyvin, mutta paljon on tässä maassa vielä tehtävää.

On the road

Vaalien ennakkoäänestys alkoi eilen ja vaalityö on vauhdikkaimmillaan. Ehdokkaat kiertävät kenttää, omilla porukoillaan ja yhteistapahtumissa. Niin meilläkin täällä Savo-Karjalassa. Vaalibussimme kiertää tällä viikolla Pohjois-Karjalassa ja ensi viikolla Pohjois-Savossa. Toreilla puheenaiheet ovat yhteisiä niin Savossa kuin Karjalassakin. Eläkeläisten toimeentulo, lapsiperheiden ahdinko, verotus, vanhusten hoiva ja tulevaisuuden talousnäkymät puhuttavat. Huolta on, mutta toisaalta myös uskoa huomiseen ja maamme kasvuun ja kehitykseen.

Tällä reissulla on nähnyt paljon. Kuullut pysäyttäviä elämäntarinoita, saanut kannustusta ja päässyt keskustelemaan ja pohdiskelemaan asioita monelta eri näkökulmalta. Saanut olla samaa mieltä ja eri mieltäkin. Politiikan suola on se, että jokaisella meillä on oikeus omiin mielipiteisiinsä. Olen aina arvostanut ihmisiä, jotka uskaltavat kertoa mielipiteensä ja seisovat sanojensa takana. Eivät käännä nuttuansa heti ensimmäisestä vastoinkäymisestä.

Reissulla näkee ja tuntee tiestön kurjan kunnon, tätä kirjoittaessa välillä Tohmajärvi-Rääkkylä. Näkee monta sellaistakin paikkaa, jossa ei ole aiemmin käynyt. Avartavaa. Ajattelemisen aiheita.

Kansalaisuusko määrittää hyvän ja huonon ihmisen?

Perussuomalaiset ovat julkistaneet maahanmuuttopoliittisen ohjelmansa. Kyseisenkaltaisista linjanvedoista on jo näidenkin vaalien alla kuulunut erilaisissa paneelikeskusteluissa. Joskus sitä vaan pysähtyy ihmettelemään. Perussuomalaiset haluavat perheenyhdistämisen kuriin. No, miltäpä tuntuisi itsestä, jos olisi päässyt pois epäinhimillisistä oloista. Yksin. Ja perhe, lähimmäiset noissa karmeissa oloissa edelleen. Olisiko ikävä?

Ohjelmassa sanotaan myös, että "Suomen kansalaisuus ei saa olla itsestäänselvyys, vaan se tulee nähdä palkintona jo tapahtuneesta kotoutumisesta". Siis palkintona. Tiedän sen, että on lottovoitto syntyä Suomeen, mutta se, että ihminen hädässään hakee turvaa ei voi olla mikään kilpailu. Eriarvoistamista pahimmillaan minusta.

Perussuomalaiset haluaisivat rajata maahanmuuttoa syntyperän perusteella. Siis tuottavat, Länsi-Euroopasta tulleet maahanmuuttajatko olisivat tervetulleita ja humanitäärisin syin tulevat eivät? Järkytyin. Perussuomalaisten varapuheenjohtaja Eerola kertoo (MTV3 2.4.2015), että "on arvioitava uudestaan humanitäärisin syin tapahtuvaa maahanmuuttoa Suomeen. Se ei ole ollut mitenkään kannattavaa Suomelle". Täh? Minulle ainakaan ei koskaan ole tullut mieleen, että inhimillinen auttaminen olisi pitänytkään olla kannattavaa. Rahako on kaiken mitta? Entä ihmiset?

Maahanmuuttoon liittyy monia kysymyksiä, vaikeitakin. Kotouttamiseen on panostettava monessakin mielessä ja epäkohtiin on uskallettava tarttua. Mutta se, että luokitellaan ihmiset hyviksi ja huonoiksi kansalaisuuden perusteella ei voi olla hyvinvointivaltiossa mahdollista. Epäinhimillisistä oloista tulevia, sodan runtelemia ihmisiä ja perheitä on meidän tulevaisuudessakin autettava. Kyllä meillä oikeasti on asiat tässä maassa vielä aika hyvin. Missä on inhimillisyys?

Töissä Lontoossa.

Huonosta hyväksi

Politiikka on melkoista tasapainottelua. Mihin rahat riittävät, mihin panostetaan, mistä karsitaan? Ei ole monestikaan helppoa. Reilun kymmenvuotisen kuntapolitiikan yhden suurimman ilon hetken koin maanantaina. Pieni, mutta iso asia. Meillä Leppävirralla ikäihmisten päivätoiminnasta on karsittu talouden tasapainottamistyön myötä. Suunnitelma oli, että päivätoiminta on kiinni kolme kuukautta. Asiaa käsiteltiin lehdissä ja perusturvalautakuntakin oli tuohon kantaa ottanut. Edelleen siis kiinni kolme kuukautta. Nostin tuon asian keskusteluun kunnanhallituksessa ja olen oikein hyvilläni siitä, että kunnanhallitus yksimielisesti päätti käyttää asiassa otto-oikeutta ja otti asian käsittelyyn. Lopputulemana päätös, että päivätoiminta on kiinni vain kuukauden ja että perusturvalautakunta voi tarvittaessa pyytää valtuustolta lisämäärärahan tuohon tarpeeseen.

Huono päätös pitää pystyä ja uskaltaa muuttaa paremmaksi. Jokainen meistä voi ymmärtää sen, että ikäihmisten päivätoiminnan lakkauttaminen kolmeksi kuukaudeksi on inhimillisestä näkökulmasta kurjaa, sekä päivätoiminnassa käyville ikäihmisille että myös heidän omaisilleen. Kotihoito ruuhkautuu eikä säästöstä saada niitä taloudellisiakaan hyötyjä, joita tavoiteltiin.

Politiikassa pitää löytyä vastuullisuutta. On osattava nähdä kokonaisuuksia, mutta myös ns. pieniä asioita, jotka ovat isossa roolissa yksittäisten ihmisten arjessa. Kaiken hyvän ja kauniin lupaaminen on vastuutonta, kun tiedämme, että valtakunnan tasollakin on elettävä taloutta tasapainottaen. On kyse arvovalinnoista. Mihin panostamme? Mistä karsimme? Ei ainakaan jo nyt heikoimmassa asemassa olevien ihmisten pärjäämisestä. Sosiaalietuuksista, pieneläkkeistä, lapsiperheiden palveluista jne.

Mukavaa ja rauhaisaa Pääsiäisen aikaa teille kaikille!

Nuorille tukea

Nuorten syrjäytyminen on paljon puhuttava asia. Ja niin totta. Meillä tässä edelleen hyvinvointivaltioksi kutsutussa maassa on liian paljon syrjäytyneitä, koulutuksen ja työelämän kelkasta pudonneita, yksinäisiä nuoria ja nuoria aikuisia. 

Nuorisotakuu astui voimaan vuoden 2013 alusta. Nuorisotakuun mukaan jokaiselle alle 25-vuotiaalle nuorelle ja alle 30-vuotiaalle vastavalmistuneelle tarjotaan työ-, työkokeilu-, opiskelu-, työpaja- tai kuntoutuspaikka viimeistään kolmen kuukauden kuluessa työttömäksi ilmoittautumisesta. Nuorisotakuu toteutuu vaihtelevasti. Monessa kunnassa työtä tekevät kolmannen sektorin toimijat, osin kuntien rahoittamana, osin hankerahalla. Nuorisotakuun toteuttamiseen on varattava lisäpanostuksia, jotta jokaisessa kunnassa nuorisotakuu mahdollistuu. Lisäpanostukset nyt tulevat olemaan säästö tulevaisuudessa. 

 

Ammatillisten tukihenkilöiden tarve nuorille ja nuorille aikuisille on suuri. Monella nuorella ei ole omassa lähipiirissään aikuista, joka kulkisi rinnalla, tukien ja elämäntaidoissa opastaen. Siksi tarvitaan tukihenkilöitä ja taloudellisia panostuksia tukihenkilötoiminnan mahdollistamiseen. Niin, että asuipa nuori sitten missä maan kolkassa tahansa, apua ja tukea on saatavilla. Ei voi olla niin, että asuinpaikka tai varallisuus määrittää tuen saannin.

Matalan kynnyksen paikkoja tarvitaan, niin nuorille kuin lapsiperheillekin. Paikkoja, joihin voi mennä ilman lähetettä, ilman ”virallista” ongelmaa. Kävellä sisään, jutustella vertaisten ja ammattilaisten kanssa. 

Meillä tässä maassa on edelleen vakava puute myös siinä, että sekä nuoret että muut avun tarvitsijat joutuvat ravaamaan luukulta toiselle apua ja tukea etsiessään. Pitää olla yksi taho, joka kartoittaa avun tarpeen ja ohjaa samalla oikeaan osoitteeseen.

Nuorissa on tulevaisuus. Se, miten hyvin pystymme auttamaan nuoriamme ja nuoria aikuisiamme pääsemään mukaan yhteiskunnan kelkkaan, kertoo asenteistamme ja antaa suunnan tulevaisuudellemme. Yksikin nuori, joka pysyy tai pääsee takaisin yhteiskunnan kelkkaan, on inhimillinen voitto.

Työtä, työtä

Pohjois-Savo ja Pohjois-Karjala ovat nyt näissä eduskuntavaaleissa ensimmäistä kertaa yhteistä vaalipiiriä. Pohdiskelin sitä, mitenkähän erilaiset huolenaiheet ihmisillä ovat eri puolilla Ohtaansalmea. Nyt kiertäessä ympäri vaalipiiriä on huomattu huolenaiheiden olevan ihan samanlaisia. Työtä tarvitaan, pieneläkeläisten pärjäämisestä ollaan huolissaan. Ja palveluiden saatavuudesta. Viime vaalien aikaan saatu palaute ja keskustelut kaikin puolin olivat monesti kipakoita. Ihmiset kritisoivat. Nyt tuntuu surulliselta se, että eniten on huolta. Huolta pärjäämisestä, epävarmuutta tulevasta. Ihan kuin olisi luovuttamisen ilmapiiriä.

Tästä noustaan. Suomi on aina ollut maa, jossa yhdessä tekemällä, toinen toistaan tukien ollaan vuosikymmenten saatossa noustu. Niin nytkin.

Työtä tarvitaan. Työtä, josta saa palkkaa, jolla pärjää. Monella vanhalla teollisuuspaikkakunnalla pelätään työpaikkojen siirtymistä kasvukeskuksiin tai ulkomaille. Tai toiminnan loppumista. Itä-Suomen on pystyttävä entistä parempaan edunvalvontaan alueen elinvoiman turvaamisessa. On pidettävä huolta koulutuksen saatavuudesta ja tarvittavan täydennyskoulutuksen mahdollisuuksista alueellamme. Tiestön ja muiden kuljetusyhteyksien on oltava kunnossa. Peruspalvelut samoin. Monta seikkaa, jotka kaikki vaikuttavat siihen, millainen alueemme houkuttelevuus on. Työtäkään ei voi nyhjästä tyhjästä.

Tapasin eilen miehen, joka oli eläkkeelle jäämisen kynnyksellä. Hän kertoi, että olisi halunnut jo monien työstä aiheutuneiden vaivojen vuoksi jäädä pois työstä pari vuotta sitten. Ja antaa paikkansa nuoremmalle. Kun vaan ei ollut mahdollista. Työelämä on monilla aloilla raskasta ja raakaa. Monella ikä alkaa painaa ja mennään jaksamisen äärirajoilla. Sen sijaan, että eläkeikiä nostellaan, tulisi pitää huolta työssä jaksamisesta koko työuran ajan. Ja mahdollistaa aiempaa paremmin henkilökohtaiset ratkaisut työuran suhteen. Nyt tämä ei ihan toimi. 

Pysäytys

Sain tänä iltana osallistua Omaishoitajat ja -läheiset liiton eduskuntavaaliehdokkaille suunnattuun haastekampanjaan. Otin haasteen innolla vastaan, ainahan on tilaa uusille kokemuksille ja ajatuksille. En vaan tiennyt, miten paljon ja syvälle kosketti.

Sain käydä katsomassa perheen arkea. Perheen, jossa eläkkeellä olevat vanhemmat hoitivat, täydellä sydämellään, ehdoitta, rakasta kehitysvammaistaan tytärtään. Harvoin täysin vieraana ihmisenä saa niin lämpimän vastaanoton jonkun kotiin kuin tänään sain. Tästä mahdollisuudesta olen äärimmäisen kiitollinen. Pysäytti.

Puhuimme paljon. Omaishoidon tuesta kriteereineen, palveluista ja niiden saamisen vaikeuksista, omaishoitajien jaksamisesta ja elämän monenmoisista kiemuroista. On tässä maailmassa vielä paljon tehtävää. Meillä on olemassa paljon palveluita, lakia ja asetuksia. Virastoja, hoitolaitoksia ja apuvälineitä. Kuitenkin tämänkin kokemuksen jälkeen en voi kuin suuresti ihmetellä sitä, miten ihmisiä pompotellaan. Ihmisiä, jotka täydestä sydämestään hoitavat omaa läheistään. Pienellä tuella, pienillä pyynnöillä yhteiskunnalta. Ei pidä olla niin, että ne, jotka pitävät suurta ääntä ja vaativat palveluita ja tukia, niitä saavat. Ja ne, jotka hiljaisina tyytyvät joskus huonoonkiin kohteluun, jäävät vähemmälle avulle. Huudan oikeudenmukaisuutta.

Olen ennen opettajan työtä työskennellyt sairaanhoitajana mielenterveys- ja päihdetyössä, vanhustyössä ja kehitysvammaisten parissa. Siis työssä, sen n. 8 tuntia päivässä. En oikeasti ole nähnyt paljoakaan. Enkä ymmärtänyt. Omaishoitajat tekevät työtä 24/7 ja omainen on se rakas, jonka eteen tekee kaikkensa. Tänään sain olla tuossa arjessa hetken. Sellaisen hetken, jonka tulen muistamaan aina. Kiitos.

Huoli koulutuksen saatavuudesta

Eduskunta näytti sitten viimeisellä viikollaan hylkäävänsä monta, osin hyvääkin esitystä. Olen huolissani koulutuksen saatavuudesta tulevaisuudessa. Niinkuin tiedämme, rahat eivät tätä rataa riitä kaikkeen ja jostain on karsittava. Vastuullista olisi minusta ollut se, että järjestämislaki olisi hyväksytty. Sitä kautta olisi valtakuntaamme saatu vahvemmilla hartioilla olevia toimijoita ja siihen ajatukseen olivat jo koulutuksen järjestäjätkin varautuneet. Säästötarpeet eivät ole kadonneet mihinkään. Nyt vaan ei tiedetä, miten nuo säästöt otetaan jatkossa. Aloituspaikkoja vähentämällä? Luokkakokoja kasvattamalla? Opetuksen laatua heikentämällä?

Pienten lukioiden pärjäämisestä on kannettu huolta. Samaan hengenvetoon täytyy todeta huoleni siitä, että toisen asteen ammatillista koulutusta on jo nyt karsittu liikaa. Moni ammatilliseen koulutukseen haluava nuori joutuu matkustamaan kauas tai muuttamaan kotoa toiselle paikkakunnalle. 16-vuotiaana. Moni pärjää, mutta on myös niitä syrjäytymisuhan alla olevia nuoria, joille muuttaminen kotoa on vaikeaa. Ja pärjääminen. Se, että pitkien etäisyyksien alueilla olisi tarjolla esim. kymppiluokka, ammattistartti tai muu tekemällä oppimisen mahdollisuus, ehkäisisi osaltaan syrjäytymistä. Jokainen nuori on omanlaisensa. Kaikki eivät halua lukea ja päntätä vaan oppiminen on monelle mielekkäintä tekemällä. Niin voisi omat vahvuutensa ja kiinnostuksen kohteensakin löytää helpommin.

Säästöjen tekeminen ei useimmiten ole helppoa. Mutta jos valita pitää, haluaisin karsinnan tapahtuvan hallinnosta ja samaan aikaan tulisi tehdä muutoksia toimintatavoissa. Seuraavalla eduskunnalla riittää tekemistä tälläkin saralla.

Kuopion torilla eilen luokseni tuli kaksi opiskelijaa kysymään koulutuksesta. Kävimme itsellenikin erittäin antoisan keskustelun nuorten ongelmista, opetuksen laadusta ja huolesta siitä, miten moni nuori tänä päivänä syrjäytyy. Noilla turuilla ja toreilla on hyvä pysähtyä. Ja kuunnella. Kotiin palatessa on aina uusia ajatuksia ja kokemuksia rikkaampi.

Luukulta toiselle

Tässä matkalla oppii kaikenlaista. Ihmisistä ja elämästä. Tälläkin viikolla torilla juttusilleni tuli lapsiperheen isä, joka kertoi huolensa siitä, ettei apua ja tukea tahdo löytyä. Isä oli soitellut perheen vaikeassa tilanteessa moniin eri tahoihin, mutta kukaan ei tuntunut tietävän, kenelle tai mille taholle asia kuuluisi.

Tuo tarina ei ole ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen. Olipa sitten avun tarve mikä tahansa ja avun tarvitsija lapsiperhe, mielenterveyskuntoutuja, kehitysvammainen, ikäihminen tai kuka hyvänsä. Vaikeutena tuntuu monilla aloilla olevan se, että erilaisia tukimuotoja on kyllä tarjottavana, mutteivät aputahot välttämättä tunne toisten toimintaa tai osaa ohjata ihmistä oikean avun piiriin.

Luukulta toiselle juoksuttamisen ja numerosta toiseen soittamaan joutumisen on loputtava. Erilaisia tukimuotoja on olemassa; sosiaalityön perhetyötä, akuuttia ensiapua, psykiatrista kriisihoitoa, nuorisotyötä, seurakunnan tukea, kriisipuhelimia, mielenterveystyötä, kehitysvammatyötä jne. Osa sosiaalitoimen alaisuuteen kuuluvia, osa terveystoimeen, osa kolmannen sektorin apua. Monissa kunnissa ongelmana koen olevan sen, ettei kokonaisvastuuta ole selkeästi määritelty. Jokainen varmasti hoitaa tonttinsa niin hyvin kuin pystyy. Mutta mikä on se taho, joka ottaa kokonaisuuden hallintaan?

Vaikeuksien keskellä, akuutissa kriisissä olevalla ihmisellä ei välttämättä ole voimia etsiä puhelinnumeroita ja soitella numeroihin. Tai ravata luukulta toiselle. Ehdotan tähän hyvinkin yksinkertaista mallia. Yksi puhelinnumero, jossa vastataan aina ja jos ei voida vastata, soitetaan aina välittömästi takaisin soittajalle. Täältä sitten neuvottaisiin tilanteen mukaan ihmiselle oikea taho, joka voisi tilanteessa parhaiten auttaa.Tämä pyörä on varmaan jossakin jo keksittykin. Kustannuksiakaan ei tästä kummoisesti voisi syntyä, kun puhelinpalvelu hoitaisi isomman alueen ihmisten avuntarpeen selvittämisen ja oikeaan paikkaan ohjaamisen.

Kohtalaisen pienellä panostuksella, yhteistyön tiivistämisellä voisi ihminen saada avun akuutin kriisin hetkellä. Löytää sen ihmisen, joka sillä hetkellä on oikea auttamaan ja kuuntelemaan.

Kenttäkuulumisia

Vaaleihin on aikaa reilut kuusi viikkoa. Aika on mennyt hujauksessa. Tällä viikolla on ollut toriviikko, ulkoilua siis. Keli ei ole ollut ihan kuin morsian, välillä on tuullut ja tuivertanut ja märkiä rättejäkin on taivaalta lätsähdellyt. Iloa, oikeasti. Olemme oman porukan kanssa sopineet, että jos itse kullekin tulisi päivä, ettei huvita lähteä mukaan, kannattaa jäädä kotiin. Ei ole vielä sellaista päivää tullut.

Maanantaina olimme Varkauden torilla ja mukana oli Etelä-Savon kansanedustaja Pauliina Viitamies, jonka tunnen jo Mikkelin ajoilta. Vastavuoroisesti ylitimme maakuntarajan ja olin Pauliinan mukana hänen vaalipiirissään Joroisissa. Vaalipiiri- tai maakuntaraja ei muuta sitä tosiasiaa, että Keski-Savon alueen asiat ovat ihan yhteisiä ja vaaipiirirajan molemmilta puolilta tarvitaan edun ajajia.

Kunnasta riippumatta huolen aiheet ovat yhteisiä. Työpaikat, ikäihmisten hoivan laatu ja saatavuus, vammaisten oikeudet, homekoulut, omaishoitajien jaksaminen, pieneläkeläisten pärjääminen, kalastuslaki, lapsiperheiden palvelut, lapsilisät, verotus jne. Ihan tavallisia asioita.

Koskettavia kohtaamisia. Ikääntynyt rouva tuli torille kysymään, miten tätä maata pitäisi parantaa. Keskustelimme pitkään monenmoisista kehittämisen tarpeista, ikäihmisten eläkkeistä ja hoidon laadusta tieverkkoon. Viimeiseksi rouva totesi: "Muistakaa pitää huolta niistä nuorista. Nuorille töitä ja lastenhoitoapua. Että saavat hyvän tulevaisuuden." Niin.

Vammaisten henkilöiden oikeudet

Varkauden markkinoilla kävin mieleen jääneen keskustelun kehitysvammaisten parissa työskentelevän miehen kanssa. Pohdimme vammaisten ihmisten toimeentuloa, työllistymistä ja YK:n yleissopimuksesta vammaisten henkilöiden oikeuksista. Lupasin tuohon aiheeseen vielä tarkemmin perehtyä illan aikana. Kyseinen hyväksyminen on siis ollut jo vuosia, enemmän tai vähemmän tapetilla. Mutta jäänyt eduskunnalta ratifioimatta. Mutta kas, samaisena iltana tulikin uutinen, että eduskunta on kyseisen sopimuksen nyt ratifioinut. Hieno homma. Vihdoin ja viimein. Olikin ilo viestittää kyseiselle miehelle homman olevan nyt kunnossa. Onneksi jotain hyviäkin uutisia.

Kehitysvammaisilla ihmisillä ei ole liikaa puolestapuhujia. Moni ei pysty itse huolehtimaan asioistaan ja puolestapuhujia tarvitaan. Toisaalta puhuttaessa hyvinvointiyhteiskunnassa, palveluiden pitäisi olla kattavat ja tasapuoliset. Ei niin, että se joka eniten pitää itsestään ääntä, saa palvelua.

Olin hoitoapulaisena lukion jälkeen kehitysvammalaitoksessa puolisen vuotta. Siis ilman minkäänlaista hoitoalan koulutusta tai edes ajatusta alalle hakeutumisesta. Yksi opettavimmista ajanjaksoista. Jos asiat eivät menneet mielen mukaan, asukkailta tuli suora palaute; vaikka kiukun tai kengän heittämisen muodossa. Ja kun oli hyvä olla, saattoi hoitaja saada pusun poskelle. Ja halauksen. Sellaista aitoutta kohtaa harvoin. Olisi meilläkin paljon opittavaa maailmassa, jossa yksilökeskeisyys, pienistä asioista valittaminen ja kilpailu ovat merkittävässä roolissa.

Vakiduuni - kielletään nollatuntisopimukset

Kuopion torilla oli eilen Operaatio Vakiduunin mielenilmaus. Loistava homma, paljon keskusteluja ja ihmisiä. Mieleenpainuvia kohtaamisia. Operaatio Vakiduunin kansalaisaloitteessa on kyse nollatuntisopimusten kieltämisestä. Aloitteessa ehdotetaan lisäksi, että osa-aikatyöntekijöiden viikoittainen työaika tulisi olla vähintään 18 tuntia. Lyhyet ja työajaltaan määrittelemättömät sopimukset ovat arkipäivää, etenkin palvelualoilla. Työajan ollessa "työnantajan määrittämät tunnit" ilman vähimmäislupausta tunneista, ei työntekijä voi suunnitella tulevaisuuttaan. On vaan aina oltava käytettävissä vaikkei puhelua töihin tulisikaan.

Hoitoalan yksityisessä työpaikassa kävi seuraavaa. Työntekijä oli allekirjoittanut työsopimuksen, oikeasti ajattelematta mitä sopimus tarkoittaa. "Työnantajan määräämät tunnit", ilman minkäänlaista minimituntimäärää. Käytännössä kolmen viikon työvuorolista siis saattoi olla suunniteltaessa tyhjä. Ja täyttyä sen mukaan kun töitä sitten olikin tarjolla. Ts. työntekijä oli vakituisessa työsuhteessa, kuitenkaan saamatta välttämättä tehdä töitä. No, työntekijä halusi irtisanoutua työstä. Kappas, vakituisen työsuhteen vuoksi olisikin rapsahtanut kolmen kuukauden karessi. Nollatuntisopimukseen, vähäisillä tunneilla liittyy myös se seikka, ettei työtekijällä ole oikeutta ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan, mikäli työaika ei ole ollut vähintään 18 tuntia viikossa. Työnantaja pystyy tällaisten nollatuntisopimusten avulla pitämään hallussaan työntekijäreserviä, joka on aina käytettävissä. Jos tarvitaan. Epäreilua minusta.

Toisin kuin joissakin kirjoituksissa väitetään, kansalaisaloitteeseen kuuluu myös kohta, jossa työntekijän aloitteesta voidaan alittaa tuo määritelty 18 tunnin viikkotyöaika. Voi olla, että opiskelijan, lastaan kotona hoitavan vanhemman tai osa-aikaeläkeläisen toiveisiin tällainen järjestely sopisi.

Nollatuntisopimusesimerkkejä löytyy eri aloilta paljon. Vaikeita tilanteita, epävarmuutta tulevaisuudesta ja käytännön elämään tulevia hankaluuksia.

Työntekijällä tulee olla mahdollisuus suunnitella tulevaisuuttaan ja saada työstään palkkaa, jolla pärjää. Siksi allekirjoitin kansalaisaloitteen nollatuntisopimusten kieltämiseksi. Kirjoita sinäkin. 

Kohtaa mut

Eilinen A2-ilta pysäytti ajattelemaan. Hyvinvointivaltio? Suvaitsevainen yhteiskunta? Huhuu.
Kehitysvammais-ilta oli onnistunein A2-ilta. Aitojen, sydämellisten ihmisten vuoksi. Iloa, riemua, elämän pienistä asioista nauttimista ja surua, kyyneliä. Jo katsojallekin välittyi tunnelma ja en varmaankaan ole ainoa, joka kyyneliä pyyhki vähän väliä silmäkulmistaan.

Mutta jäin miettimään. Jossain vaiheessa ohjelmaa kerrottiin kutakuinkin, että "vain" 40% ei halua kehitysvammaista naapuriin. Ohjelmassa taputettiin. Surullista, että tuo vain 40% on saavutus. Meillä kotisohvalla virisi monipuolinen keskustelu aiheesta ja 10-vuotiaan toteamus "jotkut voi olla pelottavan näköisiä, mutta voisin asua naapurissa kun tutustuu ja tottuu". Lapsen silmin.

Olen aikanaan, lukion jälkeen ollut työssä kehitysvammalaitoksessa. Ilman työkokemusta tai osaamista, pystymetsästä siis. Opin tuossa puolessa vuodessa elämästä paljon. Päällimmäisenä ajatus siitä, kuinka meidän tulisi muistaa nauttia jokaisesta päivästä, elon pienistä iloista ja ottaa siinä oppia kehitysvammaisista ihmisistä. Meillä on paljon vielä opittavaa.

Ohjelmassa puhuttiin oikeudesta syntyä, abortista, kehitysvammaisten oikeudesta seksiin jne. Kysymys :"äiti, olisitko tehnyt abortin jos vauva olis ollut kehitysvammainen", laittoi taas miettimään elämän hienoutta ja peruskysymyksiä. Tekee itselle hyvää pohtia. Varmasti noille varhaisteineillekin.

Koskaan en ole ymmärtänyt sitä, että seksuaalisuuden toteuttamista (tai läheisyyden tarvetta, ihastumista, rakastumista) rajoitetaan nykyisenlaisella tavalla. Olipa sitten kyse kehitysvammaisesta nuoresta, mielenterveyskuntoutujasta tai ikääntyneestä ihmisestä. En vaan ymmärrä, että mikä oikeus meillä muilla on määritellä, kenellä on oikeus nukkua toisen vieressä, itsemääräämisoikeushan tässä maassa on olemassa. Hoitajana olen noihin asioihin ja perusteluihin useinkin törmännyt. En tuota ymmärrä silti.

Meillä tuota ohjelmaa halusivat katsoa 10- ja 12-vuotiaat. Aikaisesta aamuherätyksestä huolimatta siinä istuttiin. Vakavina ja hiljaa. Tässä maailman ajassa, jossa kovat arvot jylläävät, pitää olla eka ja nopein, kaunein ja voimakkain, eilinen pysäyttäminen oli paikallaan. Suosittelen katsomaan, myös koululaisia. Ehkä tuosta illasta jää edes hiven ammennettavaksi inhimillisyyttä ja toisten arvostamista.

Ikäihmisten hoito hyvinvointivaltion mittari

Yle uutisoi tänä aamuna otsikolla "Ikääntyminen ajaa kuntien talouden kuralle". Suurimmassa osassa maamme kuntia jo viidennes väestöstä on yli 65-vuotiaita. Etenkin Itä-Suomen pienistä kunnista monella on jo vaikeuksia antaa ikäihmisille laadukasta, saatavilla olevaa ja oikeanlaista hoitoa ja hoivaa. On herättävä!

Maaseudulle tarvitaan työikäistä väestöä. Ja työtä. Elinkeinopoliittisilla ratkaisuilla, kulkuyhteyksien parantamisella, koulutuksen varmistamisella ja peruspalveluiden laadukkaina pitämisellä on merkitystä sekä olemassaolevien yritysten toimintaan, uusien syntymiseen ja yritysten alueelle sijoittumiseen. Työtä tarvitaan, jotta voidaan eläminen ja asuminen myös kauempana keskuskaupungeista turvata. Ja verorahoja kuntiin.

Kuntien tulee joka tapauksessa tulevaisuudessa pohtia, mihin rahat riittävät. Meillä on olemassa paljon jo lakisääteisiä palveluita, jotka on järjestettävä. Tavalla tai toisella. Ikäihmisten hyvä hoito ja hoiva on kuitenkin myös asennekysymys. Ihmisille, jotka ovat meillä luoneet tämän hyvinvointivaltion, on turvattava hyvä elämän ehtoo. Inhimillinen hoiva, laadukkaat palvelut ja viihtyisä asuinympäristö.

Ikäihmisten hoidosta kirjoitetaan ja uutisoidaan niinkuin ikäihmiset olisivat rasite jo olemassaolollaan. Meidänhän pitäisi sitä vastoin olla ylpeitä tässä maassa siitä, että väestömme elää entistä pidempään ja entistä toimintakykyisempänä. Hyvä hyvinvointivaltion mittari minusta.

Palvelujen tuottamistavoissa on meillä vielä kehitettävää. Paljon. Malliakin voidaan ottaa esimerkiksi Tanskasta, jossa ikäihmisten hoitoon on panostettu ennakkoluulottomalla asenteella. Kotiin annettavan hoidon ensisijaisuuden rinnalla tulee kehittää ryhmäasumista. Niin, että jokainen voi asua omassa huoneessaan tai rakkaansa kanssa ja yhteisissä tiloissa on mahdollisuus olla toisten ikäihmisten seurassa. Ja apu on siinä lähellä. Tai seniorikylien kehittämistä. Palvelut äärellä. Vuodeosastojen sijaan ikäihmisten elon ehtoopaikkana voisi olla viihtyisä yhteisö, tauluja seinillä (ja tarvittaessa katossa), väriä vuodevaatteissa, seinät muuta kuin harmaanvalkoista. Hoito inhimillistä.

Kehittämistä; rakenteiden ja toimintatapojen ennakkoluulotonta uusimista karsimisen sijaan! Inhimillistä ja taloudellista, myös kauaskatseista.

Oikeus rikkaaseen elämään

Tapasin taannoin erään kaupungin torilla iäkkään naisen, joka halusi kertoa tarinansa. Nainen kertoi kyynelsilmin sairastavansa paljon ja ikäkin alkoi jo painaa. Hänen alkoi olla jo vaikea kulkea pitkiä matkoja, kun jalat väsyivät. Hän kertoi tulevansa juuri ja juuri toimeen pienellä eläkkeellään. Sai hoidettua vuokransa, syötyä ja joskus käytyä uimassakin. Laskunsa hän kertoi maksaneensa aina. Ja ajallaan. Nyt toiveena hänellä oli päästä senioriasuntoon. Asuntokin oli jo valmiina, mutta ongelmaksi muodostui takuuvuokra, jota hänellä ei ollut varaa maksaa. Eikä apua ollut löytynyt. Erilaisista vaihtoehdoista puhuttiin. Epäreilu yhteiskunta. Eihän tämä nyt näin voi mennä.

Toinen rouva kertoi, ettei pieni eläke riitä kuin juuri ja juuri pakollisiin menoihin. Siis vuokraan, laskuihin ja ruokaan. Lehdet hän kertoi lukevansa kirjastossa (tarpeellinen peruspalvelu). Ilon rouva kertoi elämästä olevan kadoksissa, kun ei tuolla pienellä eläkkeellä ole varaa lähteä teatteriin. Eikä paljon muuhunkaan, kun monet mukavat ja iloa tuovat tapahtumat ovat maksullisia. Se kulttuurinautinto kun oli rouvan harrastuksena ollut nuorena. Ilmaisissa tapahtumissa rouva kertoi ahkerasti käyvänsä.

Kolmas mieleen jäävä kohtaaminen. Ikääntynyt mies tuli luokseni ja kertoi olevansa vaimonsa omaishoitaja. Pyysi pari ylimääräistä hedelmäkarkkia kotiin vietäväksi. Vaimo kun niin pitää hedelmäkarkeista.

Tarinoita elävästä elämästä. Ajatusten aiheita. Iloja, suruja, epäoikeudenmukaisuutta, kiitollisuutta.

"Jokaisella on oikeus rikkaaseen elämään. Pienituloisten ja apua tarvitsevien asemaa tulee parantaa niin, että myös heillä on mahdollisuus olla täysipainoisesti mukana tässä yhteiskunnassa."

Hoitajamitoitus lakiin

Eilen uutisoitiin peruspalveluministeri Susanna Huovisen (sdp) aloittavan valmistelun sitovan hoitajamitoituksen kirjaamisesta vanhuspalvelulakiin. Ehdottoman hyvä asia. Tällä hetkellä vanhuspalvelulaissa on olemassa suositus, jonka mukaan ympärivuorokautisessa hoidossa tulee olla 0,5 hoitajaa yhtä ikäihmistä kohden. Se, että hoitajamitoituksesta on olemassa suositus, ei vielä mielestäni riittävästi velvoita kyseisen hoitajamitoituksen toteuttamiseen. Suositukset ovat valitettavasti vain suosituksia. THL:n ja Valviran tutkimusten mukaan noin joka kymmenennessä hoitopaikassa kyseinen suositus ei tällä hetkellä toteudu. Siksi tämä olennaisesti ikäihmisten hoidon laatuun ja myös hoitajien jaksamiseen vaikuttava asia on saatava nyt kirjatuksi lakiin. Pikaisesti.

Maassamme ikäihmisten määrä ja sen myötä myös hoidon tarve kasvaa tulevaisuudessa. Yhä useampi ikäihminen tarvitsee apua ja hoivaa, joko kotihoidon hoitajien, omaishoitajan, palveluasumisen yksikön hoitajien tai viime kädessä vuodeosaston hoitohenkilökunnan tarjoamana. Haasteita on siinä, pystymmekö tulevaisuudessa turvaamaan jokaiselle ikäihmiselle riittävän hoivan ja oikeanlaisen hoitopaikan. Vanhuspalvelulaissa korostetaan avopalveluiden ensisijaisuutta. Siis kotiin annettavaa hoivaa, mutta samalla myös palveluasumisen yksiköissä annettavaa hoivaa ja hoitoa. Ne kun myös, toisin kuin monesta uhkakuvissa väitetään, kuuluvat avopalveluiden piiriin. Vuodeosastohoitoa ymmärtäisin tuon lain mukaan olevan mahdollista antaa niille, joilla on hoitoon lääketieteellinen tai turvallisuuteen liittyvä peruste. Vanhuspalvelulakia on kritisoitu ihmisten heitteillejättämisestä ja kotiin pakottamisesta. Kun lain kirjainta lukee tarkkaan ja perehtyy erilaisten yksiköiden toimintaan, ei tuollaista voi väittää.

Ikäihmisten hyvinvoinnin turvaaminen myös elämän ehtoopuolella on arvokysymys. Se, miten hyvinvointivaltiossamme haluamme ja pystymme pitämään huolta heikoimmistamme on mittarina sille, millainen hyvinvointivaltio olemme nyt. Ja tulevaisuudessa.

Vapaaehtoistyö kunniaan

Maailma muuttuu ja elo sen mukana. Talous on niukkaa ja kansalaisille joudutaan tarjoamaan vaikeita säästötoimenpiteitä. Niin kunnissa kuin valtion tasollakin. Tarvitaan yhteisöllisyyttä, toinen toisista välittämistä.Yhteiskuntamme yksilökeskeisyyden korostaminen ja ajautuminen siihen, että vain ne pärjäävät, joilla on hyvät lähtökohdat tai taloudelliset mahdollisuudet, on pystyttävä pysäyttämään. Minusta hyvinvointiyhteiskunnan yksi olennaisimmista mittareista on se, miten pystymme pitämään huolta kaikkein heikoimmistamme. Niistä, jotka eivät itse pysty pitämään huolta itsestään.

Tällä hetkellä monessa kunnassa on tilanne, jossa järjestöavustuksista joudutaan leikkaamaan. Järjestöt tekevät ansiokasta työtä, jonka merkitys korostuu etenkin nyt, kun säästötoimenpiteillä karsitaan peruspalveluita. Vapaaehtoistoiminnassa on onneksi näkyvissä uutta tulemista. Vapaaehtoisvoimin eri kunnissa pidetään huolta heikoimmista, järjestetään ulkoilutustapahtumia ikäihmisille, hyväntekeväisyyskonsertteja, lasten tapahtumia ym. Järjestetään niitä toimia, joilla ihmisten toimintakykyä voidaan ylläpitää, saada aikaan aitoja elämyksiä ja kokemuksia joskus raskaaltakin tuntuvan arjen keskelle. Surullista on, jos vapaaehtoistyön toimijat eivät saa päättäjiltä ansaitsemaansa tukea arvostusta. Vaikkei sitä rahallista, niin ainakin asenteellista ja henkistä. Tukea voidaan antaa vaikka tarjoamalla korvauksetta tiloja vapaaehtoistoimijoiden käyttöön ja antamalla asiantuntija-apua.

Vapaaehtoistoimintaa ja toisten pyyteetöntä auttamista on monenmoista. Sosiaalisen median myötä kanavat ovat lisääntyneet ja avun antaminen helpottunut. Joulun alla marketeissa toteutettu Joulupuu-keräys ja facebookin lahjakeräykset toimivat loistavasti. Lapsiperheiden jouluavuksi ihmiset lähettivät paketteja lapsille, tuntemattomille, vähävaraisille. Tai tarjosivat jouluruokaa vähävaraiselle perheelle. Hyväntekeväisyys ei onneksi ole tässä yksilöllisyyttä korostavassa maailman ajassa hävinnyt. Meillä on monella on asiat aika hyvin. Ja sydämen sivistyksestä kertoo se, miten kohtelemme toinen toisiamme. Olemmeko apuna ja tukena? Olemmeko mukana mahdollistamassa, että jollakin muullakin perheellä on parempi olla? Arvoista ja asenteista on kyse. Tässäkin.