Pysäytys

Sain tänä iltana osallistua Omaishoitajat ja -läheiset liiton eduskuntavaaliehdokkaille suunnattuun haastekampanjaan. Otin haasteen innolla vastaan, ainahan on tilaa uusille kokemuksille ja ajatuksille. En vaan tiennyt, miten paljon ja syvälle kosketti.

Sain käydä katsomassa perheen arkea. Perheen, jossa eläkkeellä olevat vanhemmat hoitivat, täydellä sydämellään, ehdoitta, rakasta kehitysvammaistaan tytärtään. Harvoin täysin vieraana ihmisenä saa niin lämpimän vastaanoton jonkun kotiin kuin tänään sain. Tästä mahdollisuudesta olen äärimmäisen kiitollinen. Pysäytti.

Puhuimme paljon. Omaishoidon tuesta kriteereineen, palveluista ja niiden saamisen vaikeuksista, omaishoitajien jaksamisesta ja elämän monenmoisista kiemuroista. On tässä maailmassa vielä paljon tehtävää. Meillä on olemassa paljon palveluita, lakia ja asetuksia. Virastoja, hoitolaitoksia ja apuvälineitä. Kuitenkin tämänkin kokemuksen jälkeen en voi kuin suuresti ihmetellä sitä, miten ihmisiä pompotellaan. Ihmisiä, jotka täydestä sydämestään hoitavat omaa läheistään. Pienellä tuella, pienillä pyynnöillä yhteiskunnalta. Ei pidä olla niin, että ne, jotka pitävät suurta ääntä ja vaativat palveluita ja tukia, niitä saavat. Ja ne, jotka hiljaisina tyytyvät joskus huonoonkiin kohteluun, jäävät vähemmälle avulle. Huudan oikeudenmukaisuutta.

Olen ennen opettajan työtä työskennellyt sairaanhoitajana mielenterveys- ja päihdetyössä, vanhustyössä ja kehitysvammaisten parissa. Siis työssä, sen n. 8 tuntia päivässä. En oikeasti ole nähnyt paljoakaan. Enkä ymmärtänyt. Omaishoitajat tekevät työtä 24/7 ja omainen on se rakas, jonka eteen tekee kaikkensa. Tänään sain olla tuossa arjessa hetken. Sellaisen hetken, jonka tulen muistamaan aina. Kiitos.