Ilosta pysähtymiseen

Kaunis lauantai takana. Kaunis sekä sään, ihmisten että tunnelman puolesta. Saimme Europarlamentaarikko Mitro Revon vieraaksemme Leppävirralle ja Varkauteen. Niinkuin muutama päivä sitten tällä samaisella foorumilla kirjoitinkin, suurin anti on ihmisiin tutustuminen. Samaa voi sanoa eilisestä. Vierailut hiihtoputkeen ja paperitehtaalle, autokyydit ja ruokailut olivat sitä aikaa, jossa ihmiseen oli aikaa tutustua. Ihmisenä. Loistava ja ihmisläheinen parlamentaarikko.

Tunnelma niin torilla kuin iltatapahtumassamme olivat positiiviset, iloiset ja kannustavat, vaikka vaikeista asioista puhuttiinkin. Nuo hetket, pienetkin tovit ihmisten keskellä olemisessa ovat juuri niitä pisaroita, jotka kannustavat ja potkivat eteenpäin. Vaikka parlamentaarikon potkurikyyti hiihtoputkessakin toki vauhtia antoi. Mieleen jäi kannustavia lauseita, kinkkisiä kysymyksiä ja yhdessä pohtimista. Sydämeen painuvimpana erään paikkakuntalaisen ikäihmisen kertomus kaivosteollisuuden vaiheista. Ennen viime eduskuntavaaleja kyseinen ikäihminen antoi minulle luettavaksi kirjan. Nyt hän halusi ojentaa kaksi kullanväristä kiveä. Hänen sanojaan lainatakseni; "parasta, mitä maan sisältä voi saada". Seisauttavaa.

Seisauttavaa oli tutustumisemme museoon, johon oli koottu tietoa, lehtiartikkeleita ja kuvia vuoden 1918 tapahtumista. Huoneessa oli seinä, johon kyseisessä huoneessa tuona olleet olivat raapustaneet tekstiä; nimiä, päivämääriä. Kyseinen sota on jättänyt arvet Varkauteen ja lähiseudulle. Arvet, joita vielä tänäkin päivänä lapset ja lapsenlapset kantavat mukanaan.

Toverihenkeä ja kouluruokaa

Sain ilon viettää viikonlopun SDP:n vaalivaltiopäivillä Vantaalla, yhdessä 450 muun demarin kanssa. Henki oli hyvä ja uusiakin aatoksia sai takataskuun. Yksi tärkeimmistä jutuista yhteisissä päivissä on keskustelun ja ajatusten jakamisen ohella se, että tutustutaan ihmisiin. Sekä muualla vaikuttaviin, että meidän oman piirimme väkeen. Politiikassa, kuten muussakin elämässä on loppujen lopuksi kyse paljolti vuorovaikutuksesta ja yhteistyötaidoista. On usein helpompi tehdä yhteistyötä ihmisten kanssa, jotka tuntee. Ihmisinä.

Viikonlopun lehtien lueskelussa katse kiinnittyi Warkauden lehden päätoimittajan kirjoitukseen käynnistään Leppävirralla. Toimittajalla oli ollut tarkoitus tehdä juttu. Ja aiheena viime viikolla yläkoululaisten protesti kouluruokaa vastaan. Eivät olleet päässeet juttua tekemään. Ihmettelen. Koulu on kuitenkin julkinen paikka. Ja nuoria pitää kuulla. Skandaalia tuskin kukaan haluaa, mutta näistäkin jutuista on tärkeää puhua avoimesti ja reilusti. Kieltämällä ei saada hyvää aikaan. Valitettavasti vain kielteistä julkisuutta. Kouluruoka voisi sitä paitsi maistua paremmalta, kun yläkoululaisille ja lukiolaisille mahdollistettaisiin mausteiden käyttö. Purkit pöytään. Eikä edes maksaisi paljon. Ja asiakkaita, eli nuoria olisi kuultu.

Rajoja, rakkautta ja pikkunoitia

Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä, laulaa Ultra Bra. Me äidit haluaisimme suojella lapsiamme kaikelta pahalta. Lastensuojelumenoista keskustellaan vähän väliä eri medioissa. Aikaisemmin monissa kunnissa lasten huostaanottojen syynä saattoi olla enemmän ja vähemmän vanhempien kyvyttömyys hoitaa lastaan ja luoda turvalliset olosuhteet. Nykyään yhä enemmän huostaanotetaan nuoria, rajattomia nuoria, joille vanhemmat eivät pysty asettamaan rajoja. Oli syynä sitten ympäristö, koti tai muu tekijä, niin huolestuttavalta näyttää. Onko niin, että rajojen asettaminen ajatellaan jotenkin epätrendikkääksi, lapsille ja nuorille? Vai onko vapaan kasvatuksen ihannointi edelleen vallalla? Vaikea sanoa. Rajoja ja rakkautta, ajattelisin. Sairaanhoitajakoulusta parhaiten mieleen jäänyt lause oli se, että äidin tehtävä on olla "riittävän hyvä äiti". Siinä meille haastetta.

Eksyin tänään, sairaslomapäivällä vällyjen välissä netin maailmaan. Ja Esa Pakarisen elämän käänteisiin. Esa Pakarisen syntymästähän tuli juuri 100 vuotta. Mieleeni tuosta miehestä tulevat ne lapsuusvuodet, jolloin joka ikinen pääsiäinen me pikkunoidat suunnistimme virpomaan kahvipannut kourassa. Ensiksi tietysti paikallisen julkkiksen luokse. Ja joka ikinen vuosi meidät otettiin ilolla vastaan. Palkkana useimmiten karkkia; eräänä vuonna karkkilaatikoita, joiden takakantta koristi Pekka Puupää. Tuollaisia monitaitureita meillä ei enää juurikaan ole. Vauhdikas maailma tuntuu menevän eteenpäin niin kovalla vauhdilla, että monet Esa Pakarisen kaltaiset monitaiturit eivät pääse oikeuksiinsa. Tai syntyykö enää sellaisia rallatuksia kuin "Lentävä kalakukko", jotka pyörivät mielessä vuosikymmenten ajan? Kauniita muistoja miehestä. Pienen noidan silmin.

Demokratian kukkasia

Facebookissa suositellaan nykyisin kaikenlaista, linkkejä sinne ja tänne. Tänään kunnanhallituksemme kokouksen jälkeen teki mieli suositella (toki kaikille kunnallisissa luottamustehtävissä oleville) linkkiä osoitteeseen www.finlex.fi. Sieltä löytyvät Suomen lait; Kuntalakikin.

Päivän polttavana puheenaiheena meillä, ja parin viikon sisällä seitsemässä muussa pohjoissavolaisessa kunnassa on Kysteri; sairaanhoitopiirin yhteyteen perustettava liikelaitos. Tällä kertaa Kysteriin oltiin nimeämässä ihmisiä tilaajatoimikuntaan. Paikat oli poliittisten piirijärjestöjen toimesta jyvitetty suhteellisuuden mukaan poliittisesti ja jaettu kuntien mukaan. Huomioitu oli myös nais/mieskiintiöt. Politiikka vaan on tällaista. On huomioitava myös se, että vaikka pohjoissavolainen valtapuolue keskusta oletettavasti kaikki paikat haluaisikin, on myös äänestäjien tahtoa kunnioitettava. Ja poliittisten piirijärjestöjen. Kaikki viisaus ei asu meidän kunnassamme, eikä pelkästään valtapuolueessa. Onneksi tällä kertaa demokratian toteutumiseen sulauduttiin meilläkin. Vaikka se etukäteen jo närää aiheuttikin.

Demokratian puolesta on taisteltava, joskus vähän tapeltavakin. On se sen arvoista. Ja meidän kaikkien politiikan saralla on ymmärrettävä demokratian merkitys paikkavalinnoissakin. Äänestäjien tahtoa on kunnioitettava, vaikka se joskus vähän kipeältä tuntuisikin. Äänestäjien mandaateilla me itse kukin olemme paikkamme saaneet. Sitä ei pitäisi unohtaa. Kenenkään.

Tänään on Ystävänpäivä. On ollut oikein kaunis sellainen. Toivottavasti muillakin. Oikein hyvää Ystävänpäivää; toki ystävänpäivää pitää viettää joka päivä. Ystävät ovat sen ansainneet.

Poliittinen koti

Poliittinen kotini on SDP. On ollut siitä lähtien, kun nuorena tyttönä perehdyin eri puolueiden ohjelmiin. Pelkästään jo siitä syystä, että vaikka lapsuuteni olenkin elänyt demariperheessä, halusin löytää itseni kodista, siitä poliittisesta. Ja löysin. Jokaisen politiikassa mukana olevan pitäisi aika ajoin katsoa peiliin. Pohtia omia arvojaan ja suhteuttaa niitä puolueensa arvoihin. Niistä pitää löytää itsensä ja arvomaailmansa, vaikkakin eri mieltäkin pitää olla.

En ymmärrä loikkareita, muutoin kuin kahdessa tapauksessa. Ensiksikin silloin, kun ihminen on "vahingossa" hypännyt politiikan syövereihin ja pian sen jälkeen huomaa, ettei voi edustamansa puolueen arvoja allekirjoittaa. Ja toisekseen silloin, kun puolue muuttaa linjaansa ja arvomaailmaansa niin paljon, ettei uutta arvopohjaa voi enää tunnistaa omakseen. Jälkimmäistä tapahtuu harvemmin. Tässä asiassa myönnän olevani jokseenkin yksinkertainen.

Tänään Savon Sanomien nettisivuilla uutisoitiin istuvan kansanedustajan halusta näinkin lähellä vaaleja, loikata. Halu oli syksyllä keskustaan, nyt kokoomukseen. Surullista. Voisiko joku nyt lahjoittaa istuvalle kansanedustajalle poliittisen kodin, ettei jäisi ihan heitteille? On varmaan vaikea tunnistaa arvopohjaansa, jos tänään ollaan loikkaamassa sinne ja huomenna tänne. Muitakin johtopäätöksiä tästä toki voisi tehdä. Arvot kuitenkin ainakin isojen puolueiden taustalta löytyvät, on sitten niistä kuka mitä mieltä hyvänsä.

Fiktiivistä vaalityötä

Olipa kerran eduskuntavaalit. Vaaleihin huimalla innostuksella lähti ehdolle myös ehdokas A, joka paikallisten tukijoidensa kanssa laati vaalityön suunnitelman. Suunnitelma toimi näin:
a) aina, kun autoja liikkuu parkkipaikoilla, tuulilasin pyyhkimet täytetään mainoksilla; tarvittaessa voidaan käyttää tehosteina myös autotarroja
b) haukutaan kaikki oman puolueen ehdokkaat ja ehdottomasti myös muut. Ja lisäksi vaalitoreilla väitellään kaikkien ohikulkevien ihmisten kanssa, jos eivät satu olemaan samaa mieltä
c) luukutetaan kaikkiin mahdollisiin postilaatikkoihin, myös niihin, jossa lukee "Ei mainoksia". Ja otetaan kilpailijoiden esitteet pois laatikoista, jos toiset ovat niitä uskaltaneet sinne jakaa. Tämän voi toteuttaa myös niin, että kilpailijan mainokset laitetaan tuohon "Ei mainoksia"-laatikkoon.
d) nettisivuilla ja valokuvissa käytetään käsiteltyjä kuvia; rypyt häivytettyinä, vartalo muokattuna.
e) mielipidekirjoitukset kirjoittaa joku muu kuin ehdokas. Tosin tässä ehdokkaan on hyvä ainakin lukaista "kirjoituksensa"
f) mikäli joku muu ehdokas tai ehdokkaan tukiryhmäläinen on uskaltautunut laittamaan mainoksen ilmoitustaululle, otetaan se heti pois. Oma laitetaan tilalle.
g) kopioidaan kaikki vaalityön ideat muilta. Mitä sitä omia keksimään? Ei pyörääkään kannata uudestaan keksiä.
h) puhutaan virkamieskieltä. Se kuulostaa älykkäältä. Tosin tässä kannattaa muistaa se, että hienot sivistyssanat pitää muistaa laittaa oikeisiin paikkoihin. Muuten saattaa tulla hassuja lauseita.
i) vaalipaneelissa pidetään huolta siitä, että ollaan aina äänessä. Olipa asia mikä tahansa. Mielellään joku tukiryhmän jäsen voisi olla yleisössä huutelemassa hurraahuutoja ja moittimassa muita ehdokkaita.
j) vaalitoreilla käydään haukkumassa henkilökohtaisesti sekä oman että muun puolueen ehdokkaat. Tietävätpähän, että nyt on tosi kyseessä.
k) kytätään toisten facebook-ryhmiä. Jos joku uskaltaa ryhmän perustaa, ilmiannetaan se loukkaavana. Meneepähän ainakin toisilla aikaa uuden tekemiseen.
l) käydään kaatamassa toisten tienvarsimainokset. Toisaalta voi myös leikata narut toisten banderolleista.
m) tehdään "yhteistyötä" toisten kanssa. Luvataan jakaa molempien mainoksia, mutta laitetaan toisen ehdokkaan mainokset paperinkeräykseen.
n) jos joku ei suostu ottamaan loistavaa vaalimainosta, kävellään perässä ja jankutetaan niin kauan että ottaa.
Näin siis täysin fiktiivisessä maailmassa, ainakin tuo autotarrojen liimaaminen.

Aurinkoa ja iloa päiviinne. Aikuisten oikeasti vaalityö on mukavaa, innostavaa ja palkitsevaa. Joskus jopa hauskaa.

Kenen joukossa seisot?

Kenen joukossa seisot, ja miksi? Viime aikoina on ollut erilaisissa medioissa keskustelua arvoista, suoraan ja välillisesti. Arvokeskustelua tulee politiikassa olla, pitäisi olla paljon nykyistä enemmänkin.

Olen sosialidemokraatti ja ylpeä siitä. Demarivaikuttajan tyttärenä olen jo lapsesta lähtien tottunut kuulemaan olevani huonompien ihmisten porukassa, sossu. Lehtijuttujen mukaan kyseistä termiä viljellään edelleen. Sitä tunnetta, joka syntyy puoluekokouksessa Työväen marssin kajahtaessa korkealta ja kovaa tai Vappumarssilla airueessa kulkien kohti Leppävirran toria, ei voi sanoin kuvata. Jokaisen, joka jotakin aatetta tunnustaa, pitäisi pystyä olemaan siitä ylpeä, vähättelemättä kuitenkaan toisten arvomaailmaa. Sosialidemokratiassa löytyvät ne vapauden, veljeyden ja tasa-arvon periaatteet, jotka jo muinoin puolueohjelmaan kirjoitettiin. Eivätkä nuo periaatteet tässä maailman ajassa ole mihinkään muuttuneet; sieltä samoista periaatteista heikoimmista huolehtiminen, tämän päivän solidaarisuus, työn merkitys ja oikeudenmukaisuus kumpuavat. Yhteiskuntamme vaan on ympärillämme muuttunut.

Arvoja tulee pohdittua joka ikinen päivä. Onneksi. Jokaisen politiikassa mukana olevan tulisi niin tehdä. Jokaisella meillä puolueesta riippumatta pitää olla omia arvoja ja omia ajatuksia. Puolueiden suuret linjanvedot on pystyttävä allekirjoittamaan ainakin pääosin, mutta on myös osattava olla kriittinen. Surullisena esimerkkinä päinvastaisesta toimii tapaamani poliitikko, joka kertoi oman puolueensa kaikkien puheiden olevan aina loistavia. Tällaiseen voisi varmaan yhtyä ihminen, joka laatii puolueohjelmat ja puheet. Tai sitten yksinkertaisesti kyseinen puolue on täysin erehtymätön ja täydellinen. Olisikin varmaan ensimmäinen maailmassa.

Arvokeskustelua värittää aina tunnelataus. Omat arvomme tuntuvat niin läheisiltä, että joskus tekee kipeää yrittää ymmärtää toisten ajatuksia. Viimeksi toissapäivänä. Mutta silti toisten ihmisten ajatusmaailman ymmärtämisen edes yrittäminen avartaa maailmankatsomusta. Voihan se olla, että joku kaunis päivä toinen puolue osaakin oivaltaa jotain sellaista, joka on hyvä allekirjoittaa. Viisaus kun ei aina asu samojen hattujen alla. Onneksi.

Leimasin

Kenellä on oikeus leimata toisia? Leimasin-lempinimeä voisi viime päivien kirjoittelun perusteella käyttää maakunnassamme useammastakin tahosta.
Aloitetaan ehkä ärsyttävimmästä.

Paikallinen Soisalon Seutu julkaisi eilen uutisen Kokoomuksen tilaisuudesta. Juttu oli hyvä, mutta asia ei. Tähän lehdellä ei ole osaa eikä arpaa. Ainoastaan kyseisessä tilaisuudessa äänessä olleilla. Pakko myöntää, että meinasi mennä aamupala väärään kurkkuun. Sosiaalietuuksien hyväksikäyttö ja velttoilu olivat puhututtaneet kokoomuslaisia. Nuorten asenneilmapiiriä kuvattiin työtä vieroksuvaksi. Lehden mukaan ääni yleisöstä puhui näin: "Se on tosi vaarallista meidän tulevaisuuden kannalta, että nuoret pyrkii suoraan koulusta tuille. He valvovat yöt, seilaavat netissä, tekevät kaduilla pahaa ja nukkuvat päivät. Minun mielestäni vaaliohjelmassa tulisi tehdä julkilausuma, jossa Kokoomus kertoisi, mikä on oikea hyvinvointiyhteiskunta. Se ei ole se, mitä sossut sanovat, että nuorten pitää päästä käymään luukulla eikä tarvitse tehdä töitä." Ja tuon jälkeen lehtijutun mukaan koko sali on yhtynyt taputuksiin.

En voisi olla enempää eri mieltä. Enemmistö nuorista on kuitenkin ihan tavallisia, valveutuneita kansalaisia, joilla on aito halu ja tahto oppia, elää, tehdä työtä ja antaa panoksensa tämän hyvinvointivaltion hyväksi. Tai ainakin kyseisenlaisia nuoria tapaan omassa työssäni joka ikinen päivä. Ja niille, jotka syystä tai toisesta eivät pysty pitämään huolta itsestään, on meidän velvollisuutemme tarjota apua ja tukea. Hyvinvointivaltion kriteerinä pitäisikin olla se, miten huolehdimme heikoimmistamme. Enempää tähän ei voi nyt kommentoida. Ehkä sitten, kun ärsytykseni on hieman laantunut. Onhan tässäkin taas hyvää se, että huomaa itse olevansa itselleen oikeassa porukassa. Joskin sen muistaa ihan ilman tämänkaltaisia karuja muistutuksiakin.

Toinen leimaava juttu eiliseltä oli Savon Sanomien juttu, jossa Itä-Suomen yliopiston lehtori Vesa Puuronen epäilee Jutta Urpilaisen maahanmuuttoa koskevan retoriikan olevan flirttailua maahanmuuttokriitikoiden kanssa. Tällä hän viittaa erityisesti lauseeseen ”Maassa maan tavalla”. Tällaisissa leimaavissa tai edes epäilyissä luulisi sanojan ottavan ensin selvää esimerkiksi siitä, miten lause jatkuu. Lause, jonka loppu (suora lainaus SDP:n Reilu ja hallittu maahanmuuttopolitiikka –raportista) kuuluu: -kaikkien on noudatettava Suomen lakeja ja työehtoja. Miten tämän voi leimata rasistiseksi? Tai edes epäillä flirttailuksi maahanmuuttokriitikoiden kanssa?

Mutta hyvääkin on. Aurinko paistaa ja lunta on kinokset kukkurallaan. Kansanterveyden näkökulmasta raitis ulkoilma vaikka sen kolan varressa tekee hyvää. Pakko yrittää ajatella noin, koska kohta kola kutsuu.