Piirikokouksen vilkkaat keskustelut

Eilen Savo-Karjalan sosialidemokraatit kokoontuivat kevätkokoukseensa meidän kauniiseen kuntaamme, Leppävirralle. 88 kokousedustajaa muiden kokousta seuraamaan tulleiden kanssa kävivät vilkasta poliittista keskustelua ja äänestämäänkin päästiin. Hienoa ja aktiivista porukkaa!

Alustukseni Leppävirrasta ja politiikan kentästä herätti paljon keskustelua kahvipöydissä. Monenmoisia kuntakentän probleemia pohdittiin, näkemyksiä vaihdettiin ja rohkaisua itse kullekin satoi. Näistä keskusteluista on aina hyvä ammentaa tekemistään tulevaisuudessakin.

Poliittinen keskustelu salissa virisi vilkkaana. Pääkohtina oletetun mukaisesti kehysriihi ja sen mukanaan tuomat leikkaukset sekä puoluekokousvalmistelu, jossa puheenjohtajapeli näyttäytyy suurimpana. Pidin oman puheenvuoroni ihan samoista asioista, toki ehkä vähän eri näkökulmasta kuin muut. Aloitin hyvästä. Minusta oppivelvollisuusiän nosto on merkittävä asia. Uskon pitkällä tähtäimellä tuolla saatavan paljon enemmän säästöjä, etenkin inhimillisiä, mutta myös taloudellisia, aikaan, kuin esim. niillä surullisenkuuluisilla lapsilisien leikkauksilla. Jos saamme edes muutaman syrjäytymisuhan alla olevan nuoren pysymään yhteiskunnan kelkassa vuoden pidempään, mahdollisesti siihen kelkkaan myös jäämään, on tämä päätös ollut erinomaisen hyvä. Lapsilisien leikkaus nyt esitetyllä tavalla on minusta virhe. Toivonkin, että tuota mallia vielä voitaisiin muuttaa esimerkiksi niin, että korotetaan lisiä ja laitetaan suurimmat lisät verolle. Heikommassa asemassa olevat lapsiperheet tarvitsevat lisät kokonaisuudessaan. Niille perheille, joilla on taloudellisesti mahdollisuutta laittaa lapsilisät sivuun, ei tavalliseen elämiseen, ei suurta tarvetta noille rahoille ole.

Toinen aihe, josta halusin keskustelua nostettavan, on toukokuun tuleva puoluekokous. Puoluekokous tulee linjaamaan puolueen näkökulmia, painopisteitä ja suuntaa, jotka ovat mm. hallitusneuvottelujen pohjana. Tuohon arvokeskusteluun tulee panostaa. Saan olla puoluekokousedustajana sosiaalivaliokunnassa, hieno homma. Työsarkaa riittää ja aloitteissa on paljon pohtimisen aiheita. On surullista, että puoluekokousasiat sinänsä näyttävät nyt jäävän puheenjohtajakisan alle. Niin mediassa kuin somessakin. On totta, että puheenjohtajalla on suuri rooli imagon luomisessa. Kuitenkin tuo 500 puoluekokousedustajaa on joukko, joka antaa suuntaviivat toiminnalle ja niitä suuntia on nyt pohdittava. Vakavasti. Ja kuten olen jo aikaisemminkin viestittänyt, kuulun siihen vasemmistolaiseen porukkaan. Edelleen, entistä vankemmin.

Saan olla seuraavan kauden puoluevaltuuston jäsenenä, paikassa, jossa uskon voitavan vaikuttaa juuri näihin linjoihin, arvoihin ja näkökulmiin. Ajat ovat haasteelliset, mutta sitäkin hedelmällisemmät arvokeskustelulle. Ja virallistettu on nyt sekin, että olen ehdolla seuraavissa eduskuntavaaleissa 2015. Kiitokset niille, jotka ovat selkänojaa antaneet, etenkin niissä kiperissä tilanteissa. Tästä se homma lähtee. Tervetuloa messiin!

Lusikka kehyssoppaan

Kehysriihestä on tullut kirosana, mikäli kaikenlaiseen uutisointiin ja facebookkirjoitteluun on uskominen. Laitanpa lusikan soppaan minäkin. Lyhyesti vaan. Tarkemman analyysin paikka on, jahka tietoa tarkemmista kohdentamisista ja vaikutuksista on. Vaikeaa on joka tapauksessa. Joskus on hyvä leikkiä mielikuvituksella; "entä jos saisin itse päättää". Yleensä kerrotaan ensin huonot ja sitten hyvät uutiset. Tässä taloudellisessa tilanteessa nuo hyvät jäävät vähemmistöön.

1. Lapsilisien leikkaus. Noin 7%. En hyväksy. Kasvattaa tuloeroja ja koskee myös pienituloisia. Ratkaisuksi olisin tarjonnut suurituloisilta moisia leikkauksia. Kokoomus tuskin olisi hyväksynyt. Toki tässä on muistettava suhteellisuus. Tarkoittaa noin kahdeksaa euroa kuukaudessa. Joillekin voi olla hyvinkin merkittävä summa, monille ei.
2. Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksujen korottaminen. Koskee eniten sairaimpia ja monia palveluita tarvitsevia ihmisiä. Syrjäytymisuhan alla olevia myös. Hyvätuloiset ja työssäkäyvät käyttävät joka tapauksessa monesti yksityisten lääkäriasemien palveluita.

Sopii, kun on pakko:
1.Ansiotuloverotuksen kiristäminen. Tässä on hyvää se, että pienituloisten verotus kevenee, kun perus- ja työtulovähennystä korotetaan. Ja hyvätuloisimpien verotus nousee, kun ylimmän tuloluokan rajaa alennetaan. Kannatan progressiivisuutta ja sitä näkemystä oikeudenmukaisuudesta, että taloustalkoisiin osallistuvat eniten ne, joilla on siihen varaa.
2. Asuntolainan korkovähennysoikeuden pienentämisen jatkaminen. Tosin tämänkin olisin suunnannut koskemaan enemmän hyvätuloisia. Nykypäivänä moni pienituloinenkin investoi asuntoon, jota sitten maksaa vuosikaudet pois.

Sitten ne hyvät.
1. Oppivelvollisuusiän nosto. Uskon syntyvän mittavia säästöjä, toki taloudellisiakin, mutta ennenkaikkea inhimillisiä. Mikäli saamme muutamankin syrjäytymisuhan alla olevan nuoren pysymään yhteiskunnan kelkassa pidempään, toivon mukaan pysyvästi, on tämä satsaus paikkansa ansainnut. Meillä ei ole varaa menettää yhtään nuorta syrjäytymisen kelkkaan.
2. Pääomatuloverotuksen ja lahjaverotuksen kiristäminen. Katso edellä. Koskee etupäässä niitä, joilla on jo millä mällätä. Perintöverotuksen kiristäminen ei ole niin hyvä juttu.
3. Tupakkaveron korotus. Siitä vaan.  
4. Valtion omaisuuden myyntiä ja tulojen käyttö kasvu- ja työllisyyspaketin hoitamiseen sekä velkojen maksuun.

Kuuden, nyt siis viiden puolueen hallitus on ongelmallinen, mikä ei liene uusi uutinen kenellekään. Tuollaiseen hallitukseen mentäessä on ymmärrettävä se, että kompromisseihin on totuttava, sekä vasemmalla että oikealla. Tällaisessa taloudellisessa pakkoraossa tuskin kukaan päättäjä haluaisi olla ja tehdä kiusallaan kiristyksiä ja kurimuksia. Tai ainakaan en ensimmäistäkään sellaista tunne. Nettikeskusteluista voisi päätellä toisin olevan. Mutta puskistahan on aina helppo huudella.

Näillä talouskurimuksilla arvioidaan saatavan 2.7 miljardia säästöjä. Millaisiahan talouden tasapainottamistoimia Keskusta haluaisi olla tekemässä, kun puheenjohtajansa Sipilä arveli tarpeen olevan 7-8 miljardia?

Kaikesta tuosta huolimatta uskon, että sosialidemokraattinen kädenjälki näkyy myös näissä vaikeissa asioissa. Vaikka monta asiaa voisi mielikuvissaan tehdä toisin. Parhaansa on tehtävä, muuta ei voi. Tai voi toki, vaikka lähteä hallituksesta. Ja olla osallistumatta näihin talkoisiin, jotka on kuitenkin käytävä. Ja joku tekee talouden tasapainottamistoimet joka tapauksessa. En haluaisi nähdä tilannetta, jossa oikeistohallitus moista kehysriihtä vääntäisi. Enkä ainakaan lopputulosta.

Hyvinvointivaltion sammakoita

Lauantaina vietettiin Kansainvälistä Naisten päivää, jonka teemana tänä vuonna oli naisiin kohdistuva väkivalta. Euroopan unionin perusoikeusviraston tutkimuksen (2014) mukaan Suomi on Euroopan toiseksi surullisin maa (Tanskan jälkeen) naisiin kohdistuvan väkivallan tilastoissa. 47% suomalaisista naisista on tutkimuksen mukaan kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa 15 ikävuoden jälkeen. Tasa-arvon nimissä ongelmana hyvinvointiyhteiskunnassamme on väkivalta perheessä; henkisen tai fyysisen väkivallan kohteena voi olla myös lapsi tai toinen puolisoista. Perheen sisäisen väkivallan uhreista joudumme lukemaan lehdistä, surullisimpina uutisina kuolemaan johtaneet pahoinpitelyt. 

Vuosia kestäneet pahoinpitelyt jättävät arvet uhrin sisimpään ja noita arpia yritetään vuosikaudet korjata mielenterveystyössä. Edellä mainitun tutkimuksen mukaan vain noin 10% kumppanin naiseen kohdistamasta väkivallasta tuli viranomaisten tietoon. Uhrien häpeän tunteet, tunne asian yksityisyydestä ja pelko leimatuksi tulemisesta voivat aiheuttaa sen, että ei puhuta. Ei edes lähimmille ihmisille, saati sitten ammattiauttajille. Näistä asioista on julkisesti puhuttava, pidettävä huolta turvakotien riittävyydestä ja vertaistukiryhmien olemassaolosta. Ja kannustettava puhumaan, hakemaan apua. Tarvitsemme asennemuutoksen. Näin Naistenpäivän tiimoilta meistä jokainen voisi kysyä ystävältään, mitä kuuluu. Sekin saattaa joskus riittää patojen aukaisemiseen. 

Mitä tällaiset surulliset tilastot kertovat meistä suomalaisista ja yhteiskuntamme tilasta? Onko niin, että yhteisöllisyys on unohdettu; ei haluta puuttua toisten asioihin, vaikka väkivaltaa kuultaisiin tai nähtäisiin vaikkapa naapurustossa? Jossain mättää ja pahasti.

Toinen hyvinvointiyhteiskuntamme epäkohta on mielestäni se, että tasa-arvoista avioliittolakia ei saada aikaan. Joudutaan keräämään suurin joukoin adressia aiheesta. Surullista. Mielestäni hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluu se, että kaikki me olemme tasavertaisia. Ja siitä minusta tuossa lakialoitteessa on kyse. Aloite on herättänyt paljon keskustelua, puolesta ja vastaan. Kansanedustajat yöpyvät työpaikallaan päästäkseen ensimmäisinä ääneen lakia koskevassa keskustelussa. Lehdet kirjoittavat lausunnoista, nettipalstat täyttyvät kommenteista ja kahvipöydissäkin puhutaan. Mielipiteitä on suuntaan ja toiseen ja asia herättää vahvoja tunteita. 

Samaa sukupuolta olevien ihmisten välinen avioliitto ei minusta ole suvaitsevaisuuskysymys vaan päivänselvästi ihmisoikeuskysymys. Jokaisella meistä tulisi olla tasavertainen mahdollisuus solmia avioliitto ja saada samanlaiset juridiset oikeudet lain edessä; saada käyttää puolison sukunimeä ilman erillistä hakemusta ja adoptoida lapsi yhdessä (nykyisinhän lapsen voi adoptoida yksin). Ei kuulu hyvinvointivaltion ominaisuuteen se, että määrittelemme lailla ihmisten oikeuksia ja velvollisuuksia sen mukaan, haluaako ihminen elää parisuhteessa toista vai samaa sukupuolta olevan ihmisen kanssa. Olemme olevinamme edistyksellinen eurooppalainen valtio ja onkin kummallista, että olemme edelleen ainoa Pohjoismaa, jossa ei ole tasa-arvoista avioliittolakia.

Keskustelussa lain vastustajat ovat vedonneet perinteisiin. Meillä ei ole aina ollut tasavertaisia mahdollisuuksia koulutukseen tai terveydenhoitoon eikä naisilla ole ollut äänioikeutta. Eikä ole kovinkaan kauan aikaa siitä, kun meidänkin sivistysvaltiossa homoseksuaalisuus luokiteltiin rikokseksi ja sairaudeksi.  Haluaako oikeasti joku palata tuollaiseen aikaan?