Selvittämistä

Maanantaina pidettiin kuntalaiskuuleminen Leppävirralla. Aiheena kuntaliitosselvitys ja esittelijänä kuntaliitosselvittäjä Reijo Vuorento. Ilmapiiri oli mielestäni odotettua leppoisampi ja hyvin näkökulmia ja keskustelua virisi. Suuntaan jos toiseenkin. Tuollaisia kuntalaiskuulemisia pitäisi pitää monestakin asiasta. Tuossa keskustelussa oli vain vähän sellaisia puheenvuoroja, joissa astuttiin riman alle ja asiallisuus unohtui. Toki onhan meillä olemassa ja tulossa sellaisiakin aiheita, joissa keskustelu ei varmaan ihan noilla raiteilla pysy. Ainakaan valtuutetuilla.

Yksi päivän polttava keskustelun aihe on kouluverkkoselvitys. Sitä on nyt uutisoitu niin, että oltaisiin menossa kolmen koulun malliin. Tai että lakkautusuhka olisi päällä. Samaan hengenvetoon sosiaalinen media täyttyi kommenteista ja perusteluista lakkauttamisia vastaan. Iso valta on medialla.

Tämän kouluverkkokeskustelun taustalla on kunnan talouden tasapainottaminen. Tasapainottamistyötä on tehty ja joudutaan jatkossakin tekemään. Jotta pysytään pinnalla. Tasapainottamistyössä otettiin yhdeksi tarkastelun kohteeksi palveluverkko, jonka työryhmä päätyi erilaisiin esityksiin siitä, mitä selvitetään. Siis kouluverkkoa ja päivähoidosta esiopetuksen selvittämistä. Koululautakunta päätyi siihen, että jatkoselvitetään vaihtoehtoa, jossa yhdistettäisiin kouluja kirkonkylän alakouluun. Ajankohtaiseksihan tämä asia tulee silloin, kun kirkonkylän alakoulua aletaan remontoimaan tai rakentamaan uutta. Pitää tietää, minkä kokoinen koulu rakennetaan.Ymmärrän hyvin, että uutisointi herättää närää, ahdistusta ja keskustelua. Keskustella täytyykin. Toivoa tosin sopii, että keskustelu säilyy asiallisena, jottei tästä tulisi itseään toteuttavaa juttua. Skenaariona se, että puhutaan koulun lakkauttamisesta, eivätkä siitä syystä perheet uskalla muuttaa kylälle. Siitä kun ei nyt ole kyse. Oikeasti. Valtuusto aikanaan näitä asioita pohtii ja puntaroi. Ja päättää.

Vaikeita asioita, vaikeita kysymyksiä. Joskus olen illan pimetessä miettinyt, minkähänlaista olisi olla luottamushenkilönä aikana, jolloin on ollut paljon hyvää ja kaunista jaettavana.

On siis kyse selvityksestä. Tarvitsemme tietoa, ja sitä selvityksellä haetaan. Samoin kun kuntaliitosselvityksellä. Saamme siinäkin paljon sekä taustatilastoja että myös hyviä ja käyttökelpoisia yhteistyön avauksia. Kun kuntien viranhaltijiat ja luottamushenkilöt lyövät hynttyyt yhteen, syntyy ideoita, joita harvoin yhden kunnan omat viranhaltijat tai luottamushenkilöt keksisivät. Noita sitten vain täytyy pystyä jatkojalostamaan. Tavoitteena kaikkien kuntien kuntalaisten etu, toiminnalliset parannukset ja taloudelliset säästöt.

Selvittäminen ei ole minusta koskaan pahasta. Ei koskien talouden tasapainottamisen vaihtoehtoja eikä koskien kuntaliitosmahdollisuuttakaan. Tiedon hakeminen pitäisi olla jokaisen luottamustehtävissä olevan halu ja intohimo. Päätöksiä ei pidä tehdä pussi päässä, luottaen ja uskoen vain huoltoasemakeskusteluihin tai tunnekuohuihin. Jokaisella meistä on omat intohimomme ja kiinnostuksen kohteemme. Meillä demareilla se näkökulma on heikommassa asemassa olevat ihmiset. Niin se on, ja pysyy.

Viime aikojen uutiset ihmisten pahoinvoinnista ja teoista ovat vetäneet mielen apeaksi. Sanattomaksi.

Helikopteriperspektiiviin

Viime päivinä olen saanut olla mukana monenlaisissa tilaisuuksissa. Kuntarakennepalaverissa, MYR:n kokouksessa, kunnanhallituksessa, valtuuston iltakoulussa (aiheena mm. kouluverkkoselvitys) ja Suonenjoen sosialidemokraattisen työväenyhdistyksen 110-vuotisjuhlassa. Joka paikassa oppii jotain ja saa tunnelmia muistojen arkistoon.

Monesti tässä vaalityön aloittamisen tiimellyksessä ja keskusteluissa puhuttu siitä, miksi olla mukana politiikassa. Minulle se on aina ollut yhteisten asioiden hoitamista. Tekemistä, asioiden eteenpäin viemistä. Ja päämääränä aina se, että heikommista, niistä, jotka eivät voi itsestään pitää huolta tai saada ääntään kuuluviin, huolen pitämistä. Olivatpa ne ihmiset miehiä tai naisia, lapsia tai ikäihmisiä ja asuivatpa sitten missä maan kolkassa hyvänsä.

On surullista ja vaikeaa, jos poliittisten toimijoiden motiivi on pelkästään omien asioiden tai vaikkapa vain oman kylän asioiden ajaminen. Asioihin otetaan kantaa vasta silloin, kun se koskettaa itseä. Ei nähdä metsää puilta eikä vaikkapa kunnanvaltuustossa koko kunnan näkökulmaa. Ja suuremmassa mittakaavassa seutukunnan, maakunnan tai Itä-Suomen etua. Joskus jokaisen on hyvä kurkata sinne "helikopteriperspektiiviin" ja katsoa asioita vähän suuremmalla pensselillä. Oppii aina jotain uutta ja laventaa katsantokulmaa. Enpä olisi minäkään joskus aikaa sitten kuvitellut painiskelevani hankerahoitusten, kuntaliitosselvitysten, koulurakennusten myynnin, torisääntöjen tai talousarvioiden maailmassa. Niinpä.

On helppo olla oikeassa. Vaan vaikeampaa olla väärässä. Väärässä olemisen taito tai edes se, että hyväksyttäisiin toisten mielipiteet ja kuunneltaisiin niitä edellyttävät monesti laajempaa ymmärrystä. Ja sitä suvaitsevaisuutta. Suvaitsevaisuutta toisten näkökulmille ja ajatuksille. Yhdessähän näitä hommia tehdään. Yksin sooloilemalla kun ei saa mitään aikaiseksi. Oikeasti.

Ei ainakaan lahna

Kulunut viikko on ollut hulinantäyteinen. Kuntapolitiikan saralla pohditaan vaikeita kysymyksiä. Emmekä talouden tasapainottamisen tarpeinemme ole yksin. Kuntataloudessa kuten monessa kotitaloudessakin on pystyttävä pohtimaan sitä, mistä saadaan lisää tuloja ja miten saamme karsittua menoja. Niin yksinkertainen yhtälö, kohtalaisen haasteellinen vain toteuttaa.

Yhteistyö. Se on se juttu. Ei kuntataloudessakaan voida yhteisesti tehdä päätöksiä, mikäli ainakaan enemmistö valtuutetuista ei siihen sitoudu. Tai sitoutuu näennäisesti, muttei sitten kuitenkaan. Toivon lämpimästi, että meidän kunnassamme osataan yhteistyön tekeminen. Vaatii kompromisseja väkisinkin. Sekä ymmärrystä ja yhteistä tahtotilaa. Vaikeita asioita, joita kukaan ei haluaisi tehdä, jos ei olisi pakko. Katse ja ymmärrys on vaan oltava myös tulevaisuuden näkymistä.

Tällä viikolla olen saanut käydä monta hyvää keskustelua aiheesta kuin aiheesta; aina soteuudistuksesta pienituloisten eläkeläisten toimeentuloon. Viimeksi eilen Joensuun kalamarkkinoilla, jossa starttailimme tukiryhmän porukalla vaalihulinoita. Huoli pienituloisten pärjäämisestä on minullakin. Vaikka kotitaloudessa, kuten siinä kuntataloudessakin, pitää pyrkiä tasapainottamaan tulot ja menot, ei monenkaan pienituloisen eläkeläisen eläkkeellä oikeasti voi pärjätä. Tekemistä siis riittää.

Joensuun kalamarkkinoilla oli karjalaisen leppoisa tunnelma tihkusateen sitä millään lailla lannistamatta. Kala tuoksui kojulta toiselle, perussuomalaisten tarjoama lämmin mehu maistui hyvältä ja meitä demariehdokkaitakin oli mukavasti paikalla tukiryhmineen. Paikallinen maakuntalehti Karjalainen kävi tekemässä juttua siitä, mikä eläin puolueemme olisi. Piirin varapuheenjohtaja Hartikaisen kanssa siinä pähkäiltiin. Ensimmäinen reaktioni oli, että "ei ainakaan lahna" ja tokihan tuollaisen kommentin oli lehtikin huomioinut ;)

No, päädyimme ahveneen, joka mielestämme on suvaitsevainen, värikäs, rehti kala. Niin, ja sattuupa vielä olemaan Suomen kansalliskala.

Kutsumusammatti

Viime viikolla uutisoitiin monessa mediassa tapauksesta, jossa jo edesmenneen potilaan leski oli saanut laskun puolisonsa tekemästä lievästä pahoinpitelystä. Kohteena oli ollut hoitaja. Sinänsä kohtuuttomalta kuulostava tapaus. Kaikkineen. Tuo tapaus aiheutti kohtalaisia kirjoitusryöppyjä mediassa. Ajatuksena mm. se, että hoitajien on tiedettävä millaiseen ammattiin ryhtyy ja se, mikä tulee, on kestettävä. Tuohon tekstiviestipalstakommentointiin on kyllä pakko kommentoida.

Uskon hoitajien tietävän, millaiseen ammattiin ovat ryhtyneet. Tulevien lähihoitajien opetuksessa asia tulee esiin monissakin yhteyksissä ja ainakin omalta osaltani olen pyrkinyt mahdollisimman realistiseen kuvaukseen. Toisaalta, ajatus kutsumusammatista. Jonkinmoista kutsumusta toivoisin hoitajiksi aikovilla olevan, jotta ihmisten kohtaaminen, tukeminen ja hoivaaminen sillä aidolla empatialla olisi mahdollista. Toisaalta ei hoitajan työhön nyt ihan palkan takia kannata ruveta. Eikä vaihtelevien yö-ilta-aamutyövuorolistojenkaan. Eikä työn mukamas-helppouden. Raskasta hommaa. Fyysisesti ja henkisesti, riippuen paikasta.

Väkivaltatilanteita sattuu ja tapahtuu hoitotyössä liian paljon. Sekä mielenterveystyössä että myös esim. vanhustenhoidossa. Taustoja ja potilaiden aggressiivisuuden syitä voidaan yrittää ymmärtää ja tilanteita ennakoida. Silti väkivaltaa tapahtuu. Hoitajan ammatti ei ole työtä, jossa hoitajan identiteetin varjolla tulee ottaa vastaan väkivaltaa; lyömisiä, potkimisia, sättimisiä, kuristamisia. Henki voi olla kyseessä. Valitettavasti meidänkin maassamme hoitoalalla sattuu hoitajan hengen vieviä tilanteita. Hoitopaikkojen tulee olla niin turvallisia sekä potilaille että henkilökunnalle, ettei moisia tilanteita synny. Tai syntyy ainakin vähemmän. Hälytysjärjestelmän ja niiden käytön opastus tulee olla kunnossa. Hoitajia tulee olla riittävästi. Koulutuksen tulee olla riittävää, niin, että jokainen pätkätyötä tekevä sijainenkin osaa toimia oikein.

Omassa työssäni sairaanhoitajana psykiatrian osastolla ja Englannissa neurologiselle kohtasin valitettavan paljon väkivaltatilanteita. Kaikkea ei voinut ennakoida, vaikka kuinka yritti. Kuitenkin se työyhteisön yhteen hiileen puhaltaminen, tuen antaminen toinen toiselle on yksi niistä tärkeimmistä jutuista, jolla työtä jaksaa tehdä. Samaa jaksamista toivon jokaiselle, tänäkin päivänä hoitotyötä tekevälle, alansa ammattilaiselle.