Tasa-arvon päivä

Tänään vietetään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Minulla oli ilo saada olla osallisena Naisen ääni-juhlassa Kuopiossa. Herkistävä ja varmasti mieleen jäävä kokemus. Savolaisen laulun "Savo´s song" maailman ensiesitys livenä Jonas and I feat Marco Hietala, pysähdytti. Vaikka olin tuon kappaleen jo käynyt ennakkoesityksenä youtubesta kuuntelemassakin, ei kyyneleiltä voinut välttyä. Sanoinkuvaamattoman hieno. Suosittelen, löytyy täältä
https://m.youtube.com/watch?v=857I_g3ocMc

Äitien kuoro Äidin ääni tulkitsi Mariskan kappaleen Mestaripiirros. Tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio piti loistavan puheen. Ja paljon muuta kaunista. Musiikkikavalkaadi, joka ei varmasti jättänyt ketään kylmäksi. Maakuntamme näytti parastaan tasavallan presidentin istuessa puolisoineen eturivissä. Kiitos!

Tasa-arvo. Elämme hyvinvointivaltiossa ja tasa-arvoisuus on vuosikymmenten kuluessa parantunut. Vielä on kuitenkin paljon tehtävää. Naisten ja miesten välinen palkkatasa-arvo on vielä haaveilua. Perheväkivaltatilastot ovat surullista luettavaa. Peruskoulumme suosii edelleen tyttöjä lukuaineiden ollessa pääpainona; lukemisen, ei niinkään tekemisen. Perhevapaajärjestelmät vaativat uudistamista, jotta perheen isilläkin olisi samanlaiset mahdollisuudet olla pienokaistensa kanssa kotona. Ainutkertaista aikaa.

Kuntavaalit kolkuttavat ovella. Monella puolueella on ollut vaikeuksia saada ehdokkaita ja monissa kunnissa naisten määrä ehdokkaista on pieni. Miksi? Ja toisaalta valtuuston ollessa kovasti miesvaltainen, saattavat pehmeät arvot jäädä keskustelussa teknisten asioiden jalkoihin. Vaikkei nämä asiat ihan sukupuolikysymyksiä olekaan. Joskus vaan niin näyttäytyvät. Valitettavasti. Ja pakko ehkäpä todeta kokemuksesta sekin, että joskus naisena on perusteltava asioita ja näkemyksiään tiukemmin ja oltava itsepäisempi kuin miehet. Vaikkei haluaisikaan. Mutta pitää.

Naisiakin tarvitaan. Kantamaan vastuuta. Pitämään huolta heikoimmista. Kantamaan huolta ja pitämään pehmeiden arvojen puolta. Miesten kanssa yhdessä.

Vinkkejä ;)

Minulla on muutama hyvä ystävä, sielunsisar, joiden kanssa useinkin pähkäilemme omien kuntiemme kuntapolitiikka. Vakavia asioita ja tärkeitä päätöksiä. Ja monet asiat niin samanlaisia, vaikka kuntamme kovasti toisistaan eroavatkin. Ihmiset ovat aina päätösten takana ja siihen muutama vinkki ;)


1. Lue kuntalaki. Siellä kerrotaan perusasiat, hyvin ja selkeästi. Asioiden hoitaminen on helpompaa, kun tietää mitä kautta niitä hoidetaan. Ja mikä on luottamushenkilön rooli ja tehtävät. Joskus se unohtuu. Kuntalaissa kerrotaan myös, että luottamushenkilön tulee toimia luottamustehtävässä arvokkaasti tehtävän edellyttämällä tavalla.

2. Kts. edellä. Älä huuda tai hauku. Puhu niinkuin ihmisille pitäisi puhua. Kiihtyäkin saa, mutta älä mene henkilökohtaisuuksiin. Äläkä tuupi. Edelleen, asioiden hoitaminen on mutkattomampaa, kun olet kohtuullisissa väleissä muiden luottamushenkilöiden ja viranhaltijoiden kanssa. Ja itsesi.

3. "Sitä saa mitä tilaa" ei oikein toimi tässä yhteydessä. Jos saat "palautetta" tuutin täydeltä, kannattaa takaisinhuutamisen sijaan hengittää. Ja laskea kymmeneen. Tarvittaessa vastapalaute kannattaa jättää seuraavaan päivään. Ja kasvotusten, ei kiihkossa laitettuna tekstiviestinä tai sähköpostina.

4. Perehdy asioiden valmisteluun. Ole korvat auki seminaareissa, iltakouluissa ja valmistelevissa kokouksissa. Kysy, jos et ymmärrä, Se ei anna sinusta tyhmää kuvaa, vaan päinvastoin. Viranhaltijoille voi myös soittaa, mikäli heti ei kysymys tule mieleen. Parin vuoden päästä valmistelun aloittamisesta on vähän myöhäistä sanoa, että asioita on valmisteltu salassa. Eikä reilua.

5. Jos olet mies, älä tytöttele. Kaikki luottamushenkilöt ovat täysi-ikäisiä.

6. Saat olla kaveri muidenkin puolueiden ihmisten kanssa. Siis jos olet rohkea (tähän siis hymiö).

7. Etsi omille mielipiteillesi perustelut. Ainakin itsellesi. On paljon helpompi käydä yöllä nukkumaan, kun on hyvissä väleissä itsensä kanssa. Mielellään myös muiden.

8. Älä anna toisten pakottaa sinua olemaan eri mieltä kuin olet. Se jättää jälkensä. Ainakin sinuun. Toisaalta vaihda kantaasi, jos saat sille riittävät perustelut. Itsepäinen ei tarvitse olla.

9. Luota niihin ihmisiin, jotka ovat luottamuksen arvoisia. Ihan kaikki eivät ole. Jotkut sitäkin enemmän.

10. Tiukan paikan tullen syö suklaata. Joskus se auttaa.

Puoluekokoustunnelmia

SDP kokoontuu tänä viikonloppuna Lahteen 45. puoluekokoukseen. Minulle tämä on neljäs peräkkäinen ja jokaisessa puoluekokouksessa on aina jotain omalaatuista. Niin tässäkin. Tänään lauantaina äänestimme puheenjohtajaksi jatkamaan Antti Rinteen ja puoluesihteeriksi Antton Rönnholmin. Puheenjohtajakampanjaan sekä Timo Harakka että Tytti Tuppurainen toivat oman monipuolisen ja osaavan panoksensa. Suosittelen lukemaan Timo Harakan puheen puoluekokousväelle. Niin syvää, pohtivaa ja tulevaisuuteen katsovaa puhetta kuulee harvoin. Ainutkertaista. Toivon todella Timon saavan antaa oman panoksensa puolueen eteen tulevaisuudessa. Meillä sosialidemokraateilla totisesti on sille tarvetta.

.

Puoluesihteeri Antton Rönnholm tuo sellaista osaamista ja raikkautta puoluejohtoon, jota me tarvitsemme. Ja kun politiikassa on tekemisen lisäksi usein ainakin näin puoluekokouksessa mukana myös tunne, voin lämpimästi suositella Anttonin puheen kuuntelemista. Vuosisadan puhe.
Antton Rönnholmin esittelypuheenvuoro

Meidän sosialidemokraattien pitää pystyä parempaan. Oppositiosta ei niitä päätöksiä tehdä. Vieläkin minusta meillä on maine ei-puolueena. On oltava kyllä-puolue.
Kyllä, edelleenkin haluamme pitää huolta vuosisadan aikana rakennetusta hyvinvointiyhteiskunnasta.
Puoluekokous on aina tosi mielenkiintoinen ja opettavakin. Paljon vanhoja ja uusia tuttuja, suuria tunteita, yhteishenkeä ja ymmärrystä, aatteen paloa ja etenkin henkilövalintoihin liittyen sitä vipinääkin. Onneksi hyvässä hengessä. Joo ja kyllä nämä on niitä päiviä, jolloin taas huomaa olevansa siinä paikassa, jossa kuuluukin olla. Omiensa joukossa.

Kohtuutta ja tasavertaisuutta

Meillä Suomessa on ollut laadukas päivähoito ja esiopetus. Ammattitaitoiset opettajat ja hoitajat. Laadukkaan varhaiskasvatuksen merkitystä lasten hyvinvoinnille ja tulevalle kehitykselle ei voi väheksyä. Päiväkotiryhmiä on nyt päätetty suurentaa.  Uuden päivähoitoasetuksen mukaan esimerkiksi 3-5-vuotiaiden päiväkotiryhmässä voi olla enintään kahdeksan kokopäiväistä lasta yhtä hoitajaa kohden edellisen seitsemän sijaan.  Aiemmin siis yli 3-vuotiaiden kokopäivälasten ryhmäkoko on voinut olla 21 lasta, kun se tulevaisuudessa voi kasvaa 24 lapseen. Pelkäänpä vaan, että ryhmäkoon kasvattamisesta kärsivät eniten ne lapset, jotka tarvitsevat muita enemmän apua, tukea ja henkilökohtaista turvaa. Entä miten käy hoidon, hoivan ja kasvatuksen laadun, mikäli henkilöstön kelpoisuusvaatimuksia väljennetään, kuten hallitus kaavailee?

Maamme hallitus on päättänyt nostaa myös päivähoitomaksuja 22%:lla ja samaan aikaan korotettaviksi tulevat myös lasten iltapäiväkerhojen maksut. Siis kaksinkertaistuvat. Tulorajoja päivähoitomaksuissa on laskettu niin, että monilla ihan keskituloisillakin vanhemmilla päivähoitomaksu yhdestä lapsesta on jo 354€. Ei siis pelkästään niillä, joilla oikeasti olisi varaa maksaa. Käykö kohta niin, että usean lapsen vanhempi joutuu arpomaan, kannattaako mennäkään töihin?

Minulla on suuri huoli siitä, että maamme eriarvoistuu. Se, ettei enää kaikilla alakoululaisilla ole mahdollisuutta iltapäivätoimintaan siksi, etteivät vanhempien rahat riitä, eriarvoistaa lapsia. Emmehän halua maata, jossa lapset jaetaan eri kasteihin vanhempien tulojen ja varallisuuden mukaan? Emmehän halua olla tukemassa eriarvoistumisen mahdollista periytymistä vaan auttamassa ja tukemassa niitä lapsia, jotka tarvitsevat eniten tukea?

Kevät on perinteisesti ollut koulujen luokkaretkien aikaa. Työpaikkojen kahvihuoneisiin ilmaantuu karkkia, sukkia, kylmäsavulohilistoja ym. Työkaverit ostavat juttuja toisiltaan tukeakseen lasten luokkaretkihaaveita. Sukulaiset soitellaan läpi ja kehotetaan osallistumaan luokkaretkeen ostamalla mausteita.

Vuosien saatossa luokkaretkien merkityksestä ja perheille aiheutuvista kustannuksista eri puolilla Suomea on käyty vilkasta keskustelua. Varmasti tänäkin vuonna. Jotkut koulut järjestävät pienimuotoisia reissuja; siis edullisia, sillä ajatuksella, että jokaisella lapsella olisi mahdollisuus päästä mukaan. Perheen varallisuudesta riippumatta. Luokkaretken sanan varsinaisessa merkityksessä pitäisikin olla luokan yhteishengen kohottamista, iloa ja yhdessä tekemistä. Niin onneksi joskus onkin ja yhdessä talkoilla kerätyt varat käytetään kaikkien yhteiseen hyvinvointiin. Valitettavasti vaan tänäkin vuonna joissakin kouluissa matkojen omavastuut kohoavat useisiin satoihin euroihin, jolloin väistämättä käy niin, ettei kaikilla ole mahdollisuutta lähteä. Ja miltä tuntuu siitä pienestä tai isommastakin koululaisesta, joka jää reissun ulkopuolelle? Vai pitäisikö isin tai äidin ottaa lainaa, 

jotta matkaan pääsisi? Tuskin.

Maan hallitus jatkaa toimiaan eriarvoistamisen tiellä. Jotakin me voimme täällä ruohonjuuritasollakin tehdä. Toivon sydämestäni, että esimerkiksi ne vanhemmat, jotka puuhaavat täydellä sydämellä ja hyvällä tahdolla lapsilleen luokkaretkeä, muistaisivat myös niitä, joilla ei ole mahdollisuutta reissuun. Voisiko reissun päätavoite olla se, että kaikki pääsevät mukaan?

Suomen pääministeri Juha Sipilä on kaipaillut ”kohtuuden ja samassa veneessä olemisen kulttuuria”. Tällä menolla maassamme tulee olemaan yhä selkeämmin kaksi venettä. Se, jossa soutavat hyvätuloiset ja pärjäävät ja se, jossa heikommin pärjäävät. Vai jääkö joku vielä rannalle?

Sopimus

Yhteiskuntasopimusta on tässä maassa nyt väännetty ja käännetty eri kulmilta jo kuukausia. Nyt työmarkkinajärjestöt ovat pohtimassa hyväksymistä. Tai hylkäämistä. Se on tässä aluksi todettava, että koen sopimisen tien aina paremmaksi vaihtoehdoksi kuin pakkolait. Mutta on monta asiaa, joita en tässä prosessissa ymmärrä.

a) Neuvottelut. Ainakin median uutisoinnit perusteella vaikuttaa siltä, että työmarkkinajärjestöt ovat saaneet valita ruton ja koleran väliltä. Siis joko määrittää itse työntekijöihin kohdistuvat säästötoimet tai vaihtoehtoisesti hallitus pakkolakien myötä ne määrittävät. Siis neuvottelut. Ja sopiminen, minusta noiden termien tulisi sisältää molemminpuolista keskustelua, pähkäilyä ja sopimista. 

b) Kilpailukykyloikka. Hallitus on asettanut tavoitteet. Vaikka en olekaan ihan samaa mieltä tavoitteen mielekkyydestä, pitäisi tavoitteessa pysyä. Kai. Edes jotenkin. Enkä usko siihen, että pelkästään työntekijöiltä riistämällä kilpailukyky oikeasti paranee, koska samaan aikaan ostovoima heikkenee. Mutta joku viisaampi osaa varmaan tämänkin laskea.

c) Yhteiskuntasopimus. Nimensä mukaisesti pitäisi kai koskea kaikkia yhteiskuntamme jäseniä. Nyt vaikuttaa siltä, että yhteiskuntasopimus onkin vain määräaikainen työsopimusneuvottelu. Tai työsopimuskiristys. 

Yhteinen tahto siihen, että maamme talous ja kilpailukyky on saatava uuteen nousuun, varmasti löytyy. Ne keinot, joilla tavoitteisiin päästään, erottavat puolueet ja arvomaailmat toisistaan. Nyt esillä olevat keinot ovat keinoja, joita oikeistohallituksella arvomaailmansa mukaan tulee kai ollakin. Näillä mennään. Valitettavasti. 

Sanaton

Maailma on tullut lähelle. Vanhojen aikojen uutiskuvat ovat vaihtuneet reaaliajan somemaailmaan ja nopeasti päivittyviin verkkolehtiuutisointeihin. Pakolaisten ahdistus, pelon ja pahan ilmapiiri koskettaa syvälle.

En ymmärrä ollenkaan, että meidän hyvinvointivaltiossamme edes joudutaan äänestelemään kuntien hallituksissa ja valtuustoissa siitä, voisiko pakolaisten vastaanottokeskus sijaita oman kunnan alueella. Enkä sitä, että suurimmassa hädässä olevien ihmisten motiiveita täällä yltäkylläisinä, turvallisessa elämässä, lintukodossa asuvina edes arvuuttelemme. Tai kuvittelemme tietävämme. En myöskään sitä, että tällaisessa tilanteessa peräänkuulutetaan Dublin-asetusta (ulkoasiainministeri Soini), jotta ne Eu-maat, joihin pakolaiset ensin tulevat, ovat velvollisia käsittelemään turvapaikkahakemukset. Ai Kreikka ja Italia vai? Kuka tahansa vähänkään maailman menoa seurannut tietää, ettei noilla mailla rahkeet riitä. Hätä on nyt liian järisyttävä tällaiseen keskusteluun.

En kyseenalaista sitä, etteikö pakolaisten vastaanottaminen maksa paljon. Juu, varmasti. Ja voi olla pois jostain muusta. Tai etteikö joukkoon mahdu joku, joka olisi voinut pärjätä omassa maassaankin. Tai etteikö olisi hyvä juttu auttaa ihmisiä siellä omassa maassaan. Mutta niin pitkään, kun meistä jokaikinen (minä mukaanlukien) ei ole kokenut eikä oikeasti pysty edes kuvittelemaan sodan kauhuja, elämää pelon ja kuoleman keskellä, en yhtään ymmärrä sitä ala-arvoista kommentointia, jota facebookissa tulvii. Välillä tulee tunne, että ihmisyys on kadonnut. Että oma napa ja raha estävät ajattelemasta ja ennen kaikkea tuntemasta. En halua uskoa, että tämä maailma on näin julma paikka. Haluan uskoa hyvään. Ja siihen, että tässä maassa löytyy riittävästi tahtoa, yhteisvastuuta ja hyvyyttä auttaa kaikin mahdollisin keinoin.

Meillä oikeasti on asiat tässä maassa hyvin. Kaikista säästötoimenpiteistä ja talouden taantumasta huolimatta. Lapset saavat käydä koulua, terveydenhuolto on kaikille saatavilla. Meillä on kodit ja vaatteet päällä. Nälässä ei tarvitse mennä joka ilta nukkumaan. Ja on turvallista. Turhista asioista nariseminen iskee kasvoille. Ei vaan voi verrata.

Soitin tänään SPR:lle. Ihan vaan kysyäkseni, miten voin omalta osaltani olla mukana. Nyt sivuille olikin tullut keräys huonekaluista, tekstiileistä ja kodinkoneista Kontiolahden tulevaan vastaanottokeskukseen. Sähköpostilla voi ilmoittautua vapaaehtoiseksi ja kertoa, miten voi olla mukana. Ilmoittauduthan sinäkin.

Tänäkin iltana olen onnellinen. Onnellinen siitä, että olen saanut katsella pikkumiehen iltapuuron syöntiä ja peitellä nukkumaan pehmolelujen keskelle, komentaa isompia poikia läksyjen tekoon ja halata kotiin palaavaa miestäni. Ihan arkea. Ilman pelkoa.

Pelottavaa

Olen ollut lomalla. Aivot myös. Ja vaikka olenkin päivittänyt aika ajoin uutistietämystäni, olen silti pyrkinyt ajattelemaan ihan muuta. Tai vaan olla. Tarpeeseen on huili tullut.

Mutta nyt pysäytti. Perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen julisti facebookissa englanniksi haaveilevansa "vahvasta ja urheasta kansakunnasta, joka kukistaa painajaisen nimeltä monikulttuurisuus". Kirjoitus jatkuu " tämä inhottava kupla, jossa vihollisemme elävät, tulee rikkoutumaan miljoonaksi pieneksi palaseksi" ja että "me tulemme taistelemaan loppuun saakka kotimaamme ja yhden aidon suomalaisen kansakunnan puolesta".

Keskustelu Immosen kirjoituksesta on ryöpsähtänyt sosiaalisessa mediassa. Puoleen ja toiseen. Osa kokee, että ihmisellä on oikeus mielipiteeseen, osa on sitä mieltä, että kirjoitus on rasistinen. Ja osa hehkuttaa Immosen oikeanlaisia ajatuksia. Kiihkeästi.

Pelottavaa. Ei lainkaan huvittavaa minusta. Immosen kirjoituksen kaltaisia manifesteja löytyy valitettavasti ympäri maailmaa. Niiden ihmisten kirjoittamina, jotka ovat päätyneet omassa erinomaisuuden ajatuksessaan riistämään hengen väärinuskovilta, väärän värisiltä tai muuten vain väärällä tavalla ajattelevilta. En tiedä, oliko Immosen kirjoituksen julkaiseminen Uton saaren tapahtumien muistopäivänä sattumaa. Pelottaa, ettei ollut.

Meillä Suomessa on onneksi sananvapaus ja mielipiteen vapaus. Mutta jossain on mentävä raja. Lietsominen näkemykseen oman kansan erinomaisuudesta ja sen puolesta taistelemiseen muita vähempiarvoisia kohtaan on pelottavaa. Suvaitsemattomuus tuossa mittakaavassa kenen tahansa kynästä, saati sitten valtaa käyttävän hallituspuolueen kansanedustajan, joka lietsonnallaan valitettavasti saattaa onnistua roihauttamaan tulen on järkyttävää. En vaan pysty käsittämään tuota vihaa.

Mikä tähän maailmaan on mennyt? Siis ihmisiin? Ihmisyys on kadonnut. Miksi emme voisi vaan säilyttää pienen lapsen ajattelua siitä, että kaikkien kanssa voi leikkiä. Ihonväristä riippumatta.