Kohtuutta ja tasavertaisuutta

Meillä Suomessa on ollut laadukas päivähoito ja esiopetus. Ammattitaitoiset opettajat ja hoitajat. Laadukkaan varhaiskasvatuksen merkitystä lasten hyvinvoinnille ja tulevalle kehitykselle ei voi väheksyä. Päiväkotiryhmiä on nyt päätetty suurentaa.  Uuden päivähoitoasetuksen mukaan esimerkiksi 3-5-vuotiaiden päiväkotiryhmässä voi olla enintään kahdeksan kokopäiväistä lasta yhtä hoitajaa kohden edellisen seitsemän sijaan.  Aiemmin siis yli 3-vuotiaiden kokopäivälasten ryhmäkoko on voinut olla 21 lasta, kun se tulevaisuudessa voi kasvaa 24 lapseen. Pelkäänpä vaan, että ryhmäkoon kasvattamisesta kärsivät eniten ne lapset, jotka tarvitsevat muita enemmän apua, tukea ja henkilökohtaista turvaa. Entä miten käy hoidon, hoivan ja kasvatuksen laadun, mikäli henkilöstön kelpoisuusvaatimuksia väljennetään, kuten hallitus kaavailee?

Maamme hallitus on päättänyt nostaa myös päivähoitomaksuja 22%:lla ja samaan aikaan korotettaviksi tulevat myös lasten iltapäiväkerhojen maksut. Siis kaksinkertaistuvat. Tulorajoja päivähoitomaksuissa on laskettu niin, että monilla ihan keskituloisillakin vanhemmilla päivähoitomaksu yhdestä lapsesta on jo 354€. Ei siis pelkästään niillä, joilla oikeasti olisi varaa maksaa. Käykö kohta niin, että usean lapsen vanhempi joutuu arpomaan, kannattaako mennäkään töihin?

Minulla on suuri huoli siitä, että maamme eriarvoistuu. Se, ettei enää kaikilla alakoululaisilla ole mahdollisuutta iltapäivätoimintaan siksi, etteivät vanhempien rahat riitä, eriarvoistaa lapsia. Emmehän halua maata, jossa lapset jaetaan eri kasteihin vanhempien tulojen ja varallisuuden mukaan? Emmehän halua olla tukemassa eriarvoistumisen mahdollista periytymistä vaan auttamassa ja tukemassa niitä lapsia, jotka tarvitsevat eniten tukea?

Kevät on perinteisesti ollut koulujen luokkaretkien aikaa. Työpaikkojen kahvihuoneisiin ilmaantuu karkkia, sukkia, kylmäsavulohilistoja ym. Työkaverit ostavat juttuja toisiltaan tukeakseen lasten luokkaretkihaaveita. Sukulaiset soitellaan läpi ja kehotetaan osallistumaan luokkaretkeen ostamalla mausteita.

Vuosien saatossa luokkaretkien merkityksestä ja perheille aiheutuvista kustannuksista eri puolilla Suomea on käyty vilkasta keskustelua. Varmasti tänäkin vuonna. Jotkut koulut järjestävät pienimuotoisia reissuja; siis edullisia, sillä ajatuksella, että jokaisella lapsella olisi mahdollisuus päästä mukaan. Perheen varallisuudesta riippumatta. Luokkaretken sanan varsinaisessa merkityksessä pitäisikin olla luokan yhteishengen kohottamista, iloa ja yhdessä tekemistä. Niin onneksi joskus onkin ja yhdessä talkoilla kerätyt varat käytetään kaikkien yhteiseen hyvinvointiin. Valitettavasti vaan tänäkin vuonna joissakin kouluissa matkojen omavastuut kohoavat useisiin satoihin euroihin, jolloin väistämättä käy niin, ettei kaikilla ole mahdollisuutta lähteä. Ja miltä tuntuu siitä pienestä tai isommastakin koululaisesta, joka jää reissun ulkopuolelle? Vai pitäisikö isin tai äidin ottaa lainaa, 

jotta matkaan pääsisi? Tuskin.

Maan hallitus jatkaa toimiaan eriarvoistamisen tiellä. Jotakin me voimme täällä ruohonjuuritasollakin tehdä. Toivon sydämestäni, että esimerkiksi ne vanhemmat, jotka puuhaavat täydellä sydämellä ja hyvällä tahdolla lapsilleen luokkaretkeä, muistaisivat myös niitä, joilla ei ole mahdollisuutta reissuun. Voisiko reissun päätavoite olla se, että kaikki pääsevät mukaan?

Suomen pääministeri Juha Sipilä on kaipaillut ”kohtuuden ja samassa veneessä olemisen kulttuuria”. Tällä menolla maassamme tulee olemaan yhä selkeämmin kaksi venettä. Se, jossa soutavat hyvätuloiset ja pärjäävät ja se, jossa heikommin pärjäävät. Vai jääkö joku vielä rannalle?

Sopimus

Yhteiskuntasopimusta on tässä maassa nyt väännetty ja käännetty eri kulmilta jo kuukausia. Nyt työmarkkinajärjestöt ovat pohtimassa hyväksymistä. Tai hylkäämistä. Se on tässä aluksi todettava, että koen sopimisen tien aina paremmaksi vaihtoehdoksi kuin pakkolait. Mutta on monta asiaa, joita en tässä prosessissa ymmärrä.

a) Neuvottelut. Ainakin median uutisoinnit perusteella vaikuttaa siltä, että työmarkkinajärjestöt ovat saaneet valita ruton ja koleran väliltä. Siis joko määrittää itse työntekijöihin kohdistuvat säästötoimet tai vaihtoehtoisesti hallitus pakkolakien myötä ne määrittävät. Siis neuvottelut. Ja sopiminen, minusta noiden termien tulisi sisältää molemminpuolista keskustelua, pähkäilyä ja sopimista. 

b) Kilpailukykyloikka. Hallitus on asettanut tavoitteet. Vaikka en olekaan ihan samaa mieltä tavoitteen mielekkyydestä, pitäisi tavoitteessa pysyä. Kai. Edes jotenkin. Enkä usko siihen, että pelkästään työntekijöiltä riistämällä kilpailukyky oikeasti paranee, koska samaan aikaan ostovoima heikkenee. Mutta joku viisaampi osaa varmaan tämänkin laskea.

c) Yhteiskuntasopimus. Nimensä mukaisesti pitäisi kai koskea kaikkia yhteiskuntamme jäseniä. Nyt vaikuttaa siltä, että yhteiskuntasopimus onkin vain määräaikainen työsopimusneuvottelu. Tai työsopimuskiristys. 

Yhteinen tahto siihen, että maamme talous ja kilpailukyky on saatava uuteen nousuun, varmasti löytyy. Ne keinot, joilla tavoitteisiin päästään, erottavat puolueet ja arvomaailmat toisistaan. Nyt esillä olevat keinot ovat keinoja, joita oikeistohallituksella arvomaailmansa mukaan tulee kai ollakin. Näillä mennään. Valitettavasti.