Mikä ei tapa niin vahvistaa

Rauhaisaa vuoden loppua! Joulun aika on meillä aina ollut rauhoittumisen aikaa, niin oli nytkin. Yhdessä olemista, piparin tuoksua ja loikoilua. Ihan vaan olemista. Erityisesti joulun aikaan tulee mietittyä ihmisenä olemista, ihmisyyden merkitystä ja elämän tarkoitustakin. Läheisten läsnäolo, rauha ja ympärillä oleva ilo muistuttavat siitä, miten onnellisessa asemassa onkaan. Kun on niitä rakkaita ympärillä. Lähellä ja kaukana.

Uuden vuoden läheisyys laittaa miettimään mennyttä vuotta. Tehtyjä ja tekemättömiä asioita, tuntemuksia, aatoksia. Viime vuosi on ollut hyvin erilainen, raskaskin. Läheiset ja vahva usko elämän valoisiin puoliin on pitänyt kiinni arjessa. Ja niinhän sanotaan, että se mikä ei tapa, vahvistaa.

Mutta kaikilla asiat eivät ole yhtä hyvin. Keskustelimme taannoin ystäväni kanssa siitä, mitä syrjäytymisellä tarkoitetaan. Ja kenen syytä se on? Kotoa saadut elämän eväät luovat pohjan. Hyvässä ja pahassa. Kuinka paljon omilla valinnoillaan voi elämäänsä vaikuttaa? Kävin eilen lastenelokuvaa, Megamindia katsomassa. Aina piirretyistä jenkkileffoista ei löydy opetuksellista näkökulmaa. Nyt löytyi. Opetuksena elokuvassa oli se, että omilla valinnoillaan voi elämänsä suuntaan vaikuttaa, vaikka lähtökohdat eivät olisikaan kaksiset. Sosiaalisen eriarvoisuuden periytymisestä puhutaan. On kyse myös asenteista, meidän kaikkien. Surullista oli eilinen uutisointi siitä, että Pohjoismaista eniten Suomessa sosiaalityöntekijät syyttävät yksilöä ja hänen omia valintojaan köyhyydestä. Asenteissa olisi parantamisen varaa. Sosiaalitoimisto voisi olla yksi niistä paikoista, joissa syrjäytymisuhan alla olevat ihmiset voisivat saada tukea, apua ja näkemystä elämäntilanteensa kohentamiseen. Muussakin suhteessa kuin taloudellisessa mielessä. Luukulta luukulle juoksemisen sijaan ihmistä auttaisi enemmän se, että joku, vaikka sitten viranomainen, on hetken läsnä. Kuuntelee ja on kiinnostunut.

Yleensä ihmisille toivotetaan parempaa ensi vuotta. Minulle riittäisi hyvin, jos tuleva vuosi olisi vähääkään yhtä onnellinen kuin mennyt vuosi on ollut. Omalta osaltani toivon, että me kaikki osaisimme olla Jope Ruonansuun sanoin Enkeleitä toisillemme.

Kansa kahtia

Tämän päivän lehdissä pistää silmään se, että nyt jo uskalletaan uutisoida siitä, että todistetustikin kansa jatkaa kahtiajakautumistaan. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen raportin mukaan 70 prosentilla asiat ovat hyvin ja lopun 30 prosentin alamäki jatkuu. Ja valitettavasti näyttää siltä, että alamäki jyrkkenee. Mitä tekee eduskunta? Menee ja leikkaa nuorten toimeentulotukea. Järkyttävää. Olemme köyhyyden ja lapsiköyhyyden osalta nyt 1970-luvun tasolla. Syrjäytymiskehitystä on enenevässä vanhuksilla ja nuorilla. Näinkö arvostamme vanhuksiamme? Entä tulevaisuuden tekijöitä, nuoriamme? Nuorisotyöttömyyteen panostamalla moni lapsiperhe voisi ja pärjäisi paljon paremmin, mutta panostukset tässä suhteessa ovat olleet toimimattomia.

Kunnallispolitiikka alkaa pikkuhiljaa virallisesti loiveta joululoman viettoon. Maanantain kunnanvaltuusto kirvoitti jälleen kielenkantoja ja keskustelua pulppusi sieltä sun täältä. Budjettimme on suhteellisen tasainen ja terveelle pohjalle laadittu. Perhepäivähoitajien asemaa edelleen tulee peräänkuuluttaa ja ennaltaehkäiseviin palveluihin panostaa. Huolena meilläkin on muuttotappio ja siitäkin syystä toimivat peruspalvelut ovat elinehtomme. Toisaalta kuntamarkkinointimme ei ole ollut sitä, mitä voisi olla. Varsinkin kun meillä on kaunis, luonnonläheinen kunta monine mahdollisuuksineen. Vesimaksut korottuivat kohtuuttoman paljon. Esitimme korotusten puolittamista, mutta äänin 19-16 korotukset tulevat voimaan täysimääräisinä. Vedestä voi säästää. Tiedetään. Kuitenkin tulevat korotukset ovat liian huimia. Tässä tuskin keppi auttaa porkkanaa enemmän. Valitettavasti.

Suojellaan lapsia

Viime viikon puheenaiheena on ollut monessakin mediassa
lastensuojelu. Pohjois-Savossa lasten huostaanottojen määrä on edelleen hälyttävä. Samoin lastensuojeluilmoitusten määrä. Lastensuojeluilmoituksia tehdään, ja hyvä niin. Edelleen meillä on lapsia ja nuoria, joiden kehityksen turvaamiseksi tarvitaan lastensuojelutoimenpiteitä. Surullista. Nykypäivän suuntaus näyttää olevan se, että yhä enenevässä määrin lastensuojelun tarvetta on nuorilla. Niillä nuorilla aikuisilla, joilla syystä tai toisesta elämä menee nurjaan suuntaan. Joillakin vanhemmilla ei ole keinoja tai taitoja asettaa rajoja. Joillakin niitä on, mutta sekään ei riitä. Lastensuojelulla on monissa puheissa huono kaiku. Laitetaan lapset huonomaineisiin koulukoteihin jne. Toivottavasti tämä ei ole meidän tämän päivän Suomeamme. Tukea tarvitaan. Tässä meillä päättäjillä on suuri vastuu. Ja pitää olla taito ja kyky ennakoida, arvostaa ennaltaehkäisevän perhe- ja nuorisotyön merkitystä. Ennaltaehkäisyn merkityksen ymmärtäminen tuntuu joskus olevan päättäjille vaikeaa. Mittaamista rahalla kun on vaikea perustella. Yritettävä on.

Tänään vietämme maamme 93. itsenäisyyspäivää. On aika rauhoittua ja pysähtyä ajattelemaan. Sain olla mukana Itsenäisyyspäivän jumalanpalveluksessa häikäisevän kauniissa Leppävirran kirkossamme ja mukana seurakunnan ja kunnan järjestämässä Itsenäisyysjuhlassa. Ajatuksia herättävää. Hyvää itsenäisyyspäivää!

Vettä ja leipää

Savon Sanomien Sunnuntaisuomalaisessa oli eilen artikkeli mielenterveysongelmaisten ihmisten vaikeuksista saada hoitoa. ”Mielenterveysongelmaiset jaetaan Suomessa kahteen ryhmään. Niihin, joita hoidetaan ja niihin, joita ei.” Suomen Lääkärilehdessä julkaistun tutkimuksen mukaan 147 mielenterveysongelmista kärsivistä ihmisistä yksikään ei ollut saanut hoitosuositusten mukaista hoitoa. Karmivaa. Onko niin, että palvelua saavat ne, jotka osaavat ja kykenevät palvelua vaatimaan? Samalla hoitamatta jäävät ne masentuneet asiakkaat, joilla ei ole jaksamista juosta luukulta toiselle tai pitkäjänteisyyttä odottaa apua useita viikkoja. Useiden viikkojen odotus on masentuneelle liian pitkä aika. Joskus avun tarjoaminen on valitettavasti silloin myöhäistä. Riittääkö palvelua niille, joiden ”tuottavuus” yhteiskunnassa on heikkoa ja jotka eivät tulevaisuudessakaan pysty olemaan mukana työelämän pyörteissä?

Päivittäistä pohdintaa siis riittää. Tänäänkin. Maakuntahallitus sai viimein aikaiseksi lausuntonsa Paras-hankkeesta. Pohdintaa ja vääntämistä asiasta riittää, varsinkin kun Paras-hankkeeseen liittyvät palvelujen tuottamiseen, palvelualueisiin, kuntarakenteisiin jne. liittyvät asiat ovat poliittisesti kysymyksiä herättäviä. Ja ajatuksia.

Ilta jatkui kunnanhallituksen kokouksella. Tärkeänä aiheena vesimaksujen korotukset. Olisin ennemmin ansioverojen korotuksen kannalla kuin vesimaksujen. Vesimaksujen korotukset koskevat luonnollisesti eniten monilapsisia perheitä, kun veden kulutus on kovaa. Nyt ehdotetut korotukset olivat käyttöveden ja perusmaksujen osalta 6 % ja viemäriveden 10 %. Kohtuutonta. Varsinkin kun samaan aikaan monet muut perheiden elinkustannukset hipovat pilviä. Ehdotimme korotusten puolittamista ja äänestimme. Yllätystä ei voi sanoa olleen tuloksessa 4-4 kunnanhallituksessa, jossa istuu 4 keskustalaista, puheenjohtaja mukaanlukien. Että niin demokratia meillä toimii. Jälleen. Joku vuosi sitten keskustelimme siitä, että kunnanhallituksessa ja lautakunnissa olisi 9 jäsentä, mutta ei. Mutta keskustelu oikeudenmukaisuuden ja heikompiosaisten puolesta jatkuu. Pala kerrallaan.

Lasten oikeuksia

Tänään on Lasten oikeuksien päivä. Aika ajoin mieleeni muistuu eräs kohtaaminen Lontoon aamuhämyisellä kadulla viime vuosituhannen loppupuolella. Olin menossa aamuvuoroon töihin ja matkan varrella kohtasin aamukuuden jälkeen kaksi pientä, varmaankin 10-vuotiasta poikaa nyssäköitä kantaen. Aamu oli aikainen, ilma kolea, eikä siinä maassa ainakaan ilman koulupukuja siihen aikaan pienten lasten kuulunut kulkea. Yritin jututtaa pieniä, mutta pojat lähtivät saman tien karkuun. Monta kertaa olen poikia miettinyt. Minne lie olivat menossa ja mistä tulossa? Ovatko vanhemmat kaivanneet heitä vai eikö kukaan välittänyt? Kuinka paljon tällaisia pieniä, suojattomia ihmisiä maa päällään kantaa? Ja kuka heidän puoliaan pitää?

Meillä Suomessa asiat ovat tuohon verrattuna hyvin. Järjestelmämme ovat ainakin virallisesti kunnossa. Siitä huolimatta väitän olevan paljon lapsia, jotka elävät turvattomissa olosuhteissa, ilman läheisten pyyteetöntä rakkautta ja turvaa. Lähisuhdeväkivallasta onneksi puhutaan. Puhe ei riitä, vaan entistä paremmin lastensuojeluasioihin on uskallettava puuttua. Päiväkodeissa, kouluissa, naapurustossa. Lastensuojelumenot kunnissa hipovat pilviä. Lastensuojeluilmoituksia on monissa kunnissa tehty aikaisempia vuosia enemmän. Johtuneeko siitä, että lapset ja nuoret elävät entistä turvattomammissa olosuhteissa vai siitä, että lastensuojeluilmoituksia uskalletaan tehdä entistä paremmin? Toivon todella, että kyse on jälkimmäisestä.

Lapsilla on oikeuksia ja meillä aikuisilla velvollisuuksia. Olla riittävän hyviä vanhempia, aikuisia ja läheisiä omille, tuttavien ja läheistemme lapsille. Ja ammatti-ihmisinä turvallisia, ymmärtäväisiä ja tarpeen tullen uskaliaita puuttumaan lastensuojelutarpeen ilmetessä.

Nyky-yhteiskuntamme leimaa yksilökeskeisyys. Yhteisöllisyys, yhdessä tekeminen ja toisista välittäminen tuntuu unohtuneen monessa suhteessa. Emme enää edes tiedä, kuka naapurissamme asuu. Toisten asioihin ei uskalleta puuttua, vaikka joskus lapsen edun nimissä se on välttämätöntä. Lapsen etu tulee olla kaiken edellä. Sillä kuka pieniä ihmisiä puolustaa, jos emme me aikuiset.

Muistivirheitä

Törmäsin tänään kaupan kassalla tutunnäköiseen vanhempaan rouvaan. Parissa minuutissa ennätin kelata elämäni liki kaikki vaiheet läpi saamatta kyseisen rouvan nimeä mieleen. Tai sitä, missä yhteydessä olimme olleen luulisin, että liki 30 vuotta sitten. Rouva toivotti onnea vaalityöhön ja kertoi tunteneensa vanhempani ja minutkin ollessani pieni. Muisti onneksi löytää pieniä hitusia pikkuhiljaa.

Alkuviikon vietin työmatkalla upeassa Sloveniassa. Maa vuorineen ja uskomattoman ystävällisine ihmisineen teki vaikutuksen. Elämässä ei ihan joka päivä tule eteen hetkeä, joka vetää hiljaiseksi. Nyt tuli. Kävimme tutustumassa silmiähivelevän kauniiseen tippukiviluolaan Postojnassa. Uskomattoman kaunista. Luonto on saanut ihmeitä aikaan. Vetää pienen ihmisen nöyräksi. Paluulennoilla luin loppuun Outi Pakkasen dekkarin "Muistivirhe". Kertomuksen sisarten erilaisista muistikuvista lapsuudesta. Mielenkiintoista, miten me ihmiset ihan oikeassakin elämässä muistamme asioita eri tavoilla. Kuitenkin on tärkeintä se, miltä asiat ovat tuntuneet. Ja millaisia muistoja asioilla on. Niillä tärkeillä.

Muistivirheitä sattuu, politiikassakin. Luvataan yhtä ja tehdään toista. Lupaukset unohtuvat. Tai tänään puhutaan yhtä ja huomenna toista. Syytetään huonoa muistia. Muistivirheitä sattuu. Valitettavasti välillä tahallisestikin.

Kuitenkin niin politiikassa kuin elämässä yleensäkin on hyvä aina välillä pysähtyä miettimään muistikuvia. Muistoja menneisyydestä, lapsuudesta, nuoruudesta. Siitä me olemme rakentuneet, toiset hataralta pohjalta vahvoiksi kasvaen, toiset taas tukevalta pohjalta hataraan aikuisuuteen. Ja kaikkea siltä väliltä. Kuka mitenkin. Itselläni on ollut onni kasvaa perheessä, jossa on riittänyt rakkautta. Ja riittää edelleen, niin meille vanhempiemme lapsille, että heidän lapsenlapsilleen. 8-vuotias poikani kysäisi äsken: "Äiti, mitä me tehdään, kun on lasten oikeuksien päivä? Ei ainakaan siivota." Ei niin. Rakkautta ja pieniä ilon hetkiä jokaiseen päiväänne.

Oikeassa paikassa

Ihmisen pitäisi kokea olevansa oikeassa paikassa. Niin politiikassa kuin elämässä yleensäkin. Tälläkin viikolla se on tullut huomattua useaan otteeseen. Välillä löytää itsensä oikeasta paikasta ja toisinaan ei.

Maanantaina maakuntavaltuusto hyväksyi kauan valmistellun maakuntakaavan. Maakuntakaavan mahdollistavat asiat, suuntaviivat ja tulevaisuuden näkymät tuovat maakunnallemma hyvää oikein käytettyinä. Se, miten maakuntakaavan avulla kehitämme sekä omaa maakuntaamme kokonaisuutena että osana Itä-Suomea, on riippuvainen luottamushenkilöistä. Mihin suuntaan viemme maakuntaamme? Olemmeko ennakkoluulottomia, mutta samalla realisteja? Vai käännymmekö jälleen katsomaan vain omaa hiekkalaatikkoamme ja pidämme kiinni omista paikoistamme ja jakkaroistamme?

Maanantain Leppävirran kunnanvaltuusto osoitti jälleen erikoisuutensa. En ainakaan muita kunnanvaltuuston kokouksia joskus seuranneena muista, että jokaisessa kokouksessa huudellaan toisten valtuutettujen sanomisten väliin. Tai loukataan toisia ja vedetään henkilökohtaisuuksia, entisiä ammatteja ym. keskustelun väliin. Tai sanotaan, ettei valtuutettu näytä asioita ymmärtävän. Käyttäytymissääntöjen pitää olla osana elämää ja toisten ihmisten kohtaamista valtuustosalissakin. Sekä puheenjohtajalla että muillakin valtuutetuilla. Sitähän me odotamme hiljaa istuvalta lehteriyleisöltäkin. Ja virkamiehiltä. Vaikken itse tuossa keskustelussa osallisena ollutkaan, tuntui toisen puolesta pahalle. Valtuutetut ovat kuntalaisten demokraattisesti valitsemia ja kaikkien mielipiteillä on merkitystä. Ainakin ne pitäisi saada sanoa julkisesti. Välillä tästä syystä tuntui, etten ollut oikeassa paikassa. Minne on hävinnyt toisten kunnioittaminen?

Eilen lauantaina olimme porukalla Juankosken torilla. Olin oikeassa paikassa. Tosin aasinsiltana on pakko todeta, että väistämättä maakuntakaavan tiekuviot tulivat moneen kertaan mieleen loskakelin runtelemalla koillissavolaisella tiellä. Juankosken demareille kiitos jälleen siitä, että meidät otettiin ilolla vastaan ja oli hyvä olla. Markkinaväen kanssa keskustelut antoivat jälleen paljon ajattelemisen aihetta. Huoli huomisesta, työstä, toimeentulosta ja hoivasta näkyi monen koillissavolaisen katseista. Mutta onneksi myös positiivisuutta, taistelutahtoa ja elämäniloa.

Ihmisen pitäisi olla kotonaankin oikeassa paikassa. Minä olen. Tässä elämän varrella on oppinut sen, että elämässä pitää olla mukana niissä asioissa, jotka kokee itselleen omimmiksi. Ja minkä asioiden kanssa haluaa temmeltää. Ja olla niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa kokee olevansa oikeassa paikassa. Niin politiikassa kuin muussakin elämässä. On onni olla.

Tästä suuntaan alkuviikoksi Sloveniaan työmatkalle suhteellisen vilkkaalla aikataululla. Palailen keskiviikkoyönä kokemusta rikkaampana. Elämäniloa, Mia

Niin ja lopuksi. Kaikista tärkeimpänä. Lämpimät Isänpäiväonnittelut Isille!

Mihin häviää mielenterveysasiakas?

Taannoin juttelin erään tuttavani kanssa mielenterveydestä. Sen kestämisestä ja kestämättömyydestä. Sain kuulla tuttavani päässeen pitkän masennuksen jälkeen kiinni elämästä, pienin askelin. Päivä kerrallaan. Ilo nähdä ihmisen toipumisen ja eteenpäin näkemisen. Kukaan meistä ei varmaan koskaan oikeasti pysty ymmärtämän masennuksen perustaa, syvää toivottomuutta ja omaisten keinottomuuden tunteita.

Valitettavasti monien mielenterveysongelmista kärsivien ihmisten tarina on toisenlainen. Ja joidenkin tarina loppuu lyhyeen. Meillä Suomessa mielenterveyspalveluissa on laatua, näin uskallan väittää. Henkilökunta on koulutettua ja työhönsä sitoutunutta. Se, miten jatkossa palvelut tuotetaan, missä ja millä resursseilla, on luottamushenkilöistä kiinni.

Huolestuttavaa on ollut lukea Sisä-Savo-lehdestä aikeista lakkauttaa hyvä ja toimiva Suonenjoen psykiatrinen osasto. Surullista. Osasto on ollut lähellä hoitoa tarvitsevia ja osasto kaikessa kodinomaisuudessaan ammattitaitoisine hoitohenkilökuntineen on ollut oiva esimerkki toimivasta lähipalvelusta. Monet mielenterveysasiakkaat sinnittelevät viimeiseen asti kotonaan ennekuin hakeutuvat hoitoon. Tuttuun ja turvalliseen, lähellä sijaitsevaan hoitopaikkaan on ollut helppo mennä. Ja päivystysaikanakin hoitoon on päässyt. Nyt tätä lähipalvelua ollaan vapaaehtoisesti lakkauttamassa ja hoito siirtämässä Julkulaan. Miten omaiset pystyvät olemaan mukana hoitoprosessissa? Miten helposti mielenterveysongelmista kärsivä asiakas hakeutuu hoitoon tulevaisuudessa?

Mielenterveysongelmista kärsivät asiakkaat ovat yhteiskunnassamme väliinputoajia. Monella ei ole voimaa ja jaksamista huolehtia oikeuksistaan, kun sairauden myötä ei pysty huolehtimaan itsestäänkään. Kuka näiden ihmisten puolesta puhuu? Entä pitää huolta päätöksenteossa? Muistetaanhan, että eniten niiden puolesta täytyy puhua, jotka itse vähiten siihen pystyvät.

Rahalla saa

Yle uutisoi eilen, että yli puolet lääkäreistä oli kokenut potilaiden saavan joskus epätasa-arvoista hoitoa. Samoin valtaosa ko. tutkimukseen osallistuneista lääkäreistä oli sitä mieltä, että koska terveydenhuollon rahoitus näyttää synkältä, tulevaisuudessa potilaat joutuvat vastaamaan yhä enemmän hoidon kustannuksista. Tähänkö maailmamme on menossa? Rahalla saa ja hevosella pääsee. Entä ne pienituloiset, monilapset perheet tai eläkeläiset, jotka käyttävät julkisen terveydenhuollon palveluita? Heidätkö unohdetaan? Menemmekö yhteiskuntana siihen, että tulevaisuudessa vain hyvätuloiset ja varakkaat ihmiset voivat saada hyvää hoitoa? Voimme unohtaa käsitteen hyvinvointiyhteiskunta.

Terveydenhuollossa kustannustehokkuus on päivän sana. Valitettavasti. Ennemmin pitäisi puhua laadusta ja hoidon saatavuudesta. Julkisen terveydenhuollon tehtävänä on tarjota palveluja kaikille, varallisuudesta ja asuinpaikasta riippumatta. Näin pitää olla jatkossakin. Tarvitsemme toki yksityisiä palveluja julkisten tueksi, mutta yhteiskunnan tehtävänä on pitää huolta heikoimmista.

Tänään Iltalehti uutisoi tapauksesta, jossa suomenkielinen nainen olisi saanut lääkäriajan puolentoista viikon päähän, mutta ruotsinkieliselle olisi aika järjestynyt seuraavaksi päiväksi. Tasa-arvokeskustelu ei siis tältäkään osin varmasti jää tähän.

Tasapuolisesti aurinkoa syksyynne, Mia

Lumilinna räntäsateessa

Lumilinnat kukoistivat jo eilen pihalla, mutta näyttääpi siltä että samantien luhistuvat, kun räntä voittaa. Valitettavasti tästä tulee väkisinkin mieleen kovasti keskustelua herättänyt laajakaistayhtiö, Savon Kuitu. Kyseisen yhtiön valmistelu on ollut vähintäänkin arveluttavaa kaikkine käänteineen. Jos asioista sovitaan, oli se missä asiassa tahansa, pitää olla selkärankainen ja pitää sovituista asioista kiinni. Nyt ei ole niin käynyt, vaan välistä vedetään. Maakuntalehtemme on eilisessä lehdessään ennustanut hyvin mm. sen, mitä kunnanhallituksemme tulee huomisessa kokouksessaan päättämään ja esittämään verkkoyhtiölle. Mielenkiintoista. Vai onko niin, että päätökset ovat niin ennalta sovittuja ja siten ennakoitavissa, ettei suuria ennustajan lahjoja tarvita? Ja miksi yleensä tarvitaan luottamushenkilöitä, jos kerran kunnanjohtajat ovat jo etukäteen asioista päättäneet?

Viime päivien uutisoinnin on täyttänyt homokeskustelu. Kirkosta eronneita on lukuisia ja surullista mielestäni on tässä se, että suvaitsematon ja tuomitseva kanta tulee nyt kirkon sisällä entistä paremmin esille. Toivoisi kuitenkin seurakuntavaalien nyt innostavan ihmisiä äänestämään kirkon luottamustehtäviin ihmisiä, jotka aidosti ja oikeasti pystyvät vaikuttamaan kirkon toimintaan. Myös asenteisiin.

Tässä maailmassa tarvitaan suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoa. Naisten ja miesten välillä. Maakuntien välillä. Kansojen välillä. Homojen ja heteroiden välillä. Rikkaiden ja köyhien välillä. Jne. Milloinkahan tuollaiseen maailmaan päästään? Ainakin jokaisella meistä on oma kortemme keossa ja tehtävämme tehdä tästä pallostamme edes hivenen parempi paikka. Havunneula kerrallaan.

Antaa kaikkien kukkien kukkia

Eilisiltainen Ylen Homoilta-keskustelu on virittänyt varmasti paljon puhetta työpaikoilla ja facebookissakin. Hyvä keskustelunaihe, enkä usko olevani ainoa, jolla adrenaliinikäyrä kohosi suvaitsemattomuuden ja tuomitsevuuden takia. Pitäisikö ihmisten ihmisarvo ja oikeudet muka luokitella sen mukaan, pitääkö samaa sukupuolta olevista ihmisistä vai vastakkaisesta sukupuolesta? Kun voisi antaa kaikkien kukkien kukkia. Mieleeni muistui hyvin keskustelu tässä taannoin erään lapsuusajan leikkikaverin kanssa. Emme olleet jutelleet 20 vuoteen ja juttua herisi. Muistelimme lapsuuden leikkejä, kerrostalomiljöön ilmapiiriä, jossa kaikki lapset leikkivät sulassa sovussa. Kirkonrottaa ja purkkista, pesistä ja tuikkusta. Puhuimme aikamme opettajista ja aikuisten asenteista liittyen lasten perhetaustoihin, vanhempien elintasoon tai poliittiseen suuntautumiseen. Lapsena onneksi kaikkea tätä ei nähnyt eikä ymmärtänyt. Eikä ymmärrä näin aikuisenakaan, vaikka asiat eri tavalla ehkä näkeekin.

Onko oikeastikin niin, että lapset mittaavat kaverinsa mukavuuden perusteella ja me aikuiset joidenkin kummallisten statusmittareiden mukaan? Ja tartutammeko me aikuiset omat kummalliset ennakkoluulomme lapsiin? Herätys aikuiset. Kun aikuiset heräävät, voi tästä maailmasta tulla parempi paikka olla ja elää. Jokaiselle.

Perhepäivähoitajien palkkakuoppa

Kunnanvaltuustossa käsiteltiin valtuutettujen aloitteita. Yksi näistä oli tekemämme aloite perhepäivähoidon lisäämisestä kuntaan. Perhepäivähoitajien määrä on vuosien saatossa vähentynyt huomattavasti. Syitä voi aina pohtia. Osaksi säädökset ovat tiukentuneet ja toisaalta perhepäivähoitajien palkka on pohjamudissa. Lisäksi harva nykypäivän ihmisistä haluaa enää antaa omaa kotiaan toisten ihmisten käyttöön. Pulmallista. Perhepäivähoito on selkeästi kunnan kannalta edullisin lasten hoitomuoto. Lisäksi useat varsinkin pienten lasten vanhemmat haluavat lapsensa perhepäivähoitoon; tutun ja turvallisen hoitajan huomaan.

Aloitteen vastauksesta en ainakaan itse saanut käsitystä siitä, pitäisikö viranhaltijoiden mielestä perhepäivähoitoa lisätä vai ei. Erikoista vastauksessa oli se, ettei lausunnon mukaan kunnassa ole mahdollisuutta korottaa koulutettujen perhepäivähoitajien palkkaa, koska palkat ovat jo yli minimitason. Erikoista. Täytyy vaan ihmetellä, onko todella kunnan strategia se, ettei palkkaa voida korottaa, jos se ylittää minimitason? Eiköhän se kuitenkin ole niin, että kunta voi maksaa sellaista palkkaa kuin haluaa, kunhan se vaan on vähintään työehtosopimuksen määrittelemän minimitason. Erikoista tulkintaa. Kommenttina tässä valtuustokeskustelussa sain valtuuston puheenjohtajalta sen, että kun istun hallituksessa, pitäisi tietää, että kunnan talous on tiukoilla. Tiedetään. Mutta perhepäivähoitajien palkka on kuopassa. Ja pahasti. Ei ainakaan houkuttele lisää hoitajia tähän arvokkaaseen tehtävään. Toki tuohon puheenjohtajan kommenttiin olisi halutessaan voinut heittää ajatuksen siitä, että ensi vuonna kunta maksaa sairaanhoitopiirin yhteyteen perustettavaan liikelaitokseen, Kysteriin, 148 000 euroa. Ilman että vielä minkäänlaista palvelua sieltä saadaan. Että näin.

Vaalityön vilinää

Pohjois-Savon sosialidemokraatit kokoontuivat ylimääräiseen piirikokoukseensa perjantaina. Asetimme 12 ehdokasta eduskuntavaaleihin. Nyt se on siis virallista ja on aika aloittaa vaalityön tekeminen julkisestikin. Eilen lauantaina starttasimme yhteistuumin työmme Siilinjärven ja Kuopion toreilla.

Vaalityön tekemisestä tehdään joskus jotenkin ihmeellistä. Onko vaalityöllä oikeasti eroa siihen, että ollaan toreilla ja turuilla ja kuunnellaan, mitä ihmisillä on kerrottavaa? Ainoa ero taitaa olla siinä, että vaalityössä ehdokkaat jakavat lippuja ja lappuja ja kestitsevät kulkijoita. Ja puhuvat siitä, mitä osaavat ja miten voisivat tästä maailmasta tehdä paremman paikan elää. Toreilla olemisesta joko nauttii tai sitten ei. Ihmisten kohtaamisessa ilo on siinä, että saa oikeasti tuntumaa ihmisten jokapäiväiseen arkeen. Omaa arkeaanhan sitä elää itsekin, mutta on monia monia asioita, joihin ei henkilökohtaisessa elämässä ole joutunut törmäämään. Elämänkohtalot eivät aina ole mairittelevia yhteiskuntamme oikeudenmukaisuuden näkökulmasta. Murheet ovat konkreettisia. Paljonko rahaa jää elämiseen? Saako terveyskeskuksesta aikaa lääkärille? Saako lapsi erityisopetusta tarvitessaan? Paljonko leipä maksaa? Pärjääkö palkalla, kun energian hinta nousee? Mihin pääsee tai joutuu hoitoon, kun vanhenee?

Illalla, rauhoittuessa, oli hyvä näitä asioita pohdiskella. Ja taas kerran huomasi saavansa ilon kohtaamisista. Ja muistutuksen siitä, miksi on mukana politiikassa. Tahtona omalla jalanjäljellään tehdä tästä paikasta edes hivenen paremman paikan elää ja olla.

Koskettavaa historiaa

Sain tänään olla mukana tunteita ja ajatuksia herättävässä juhlassa Heinävedellä. Kunnallislautakunnan puheenjohtaja, kunnan esimies Onni Happosen kuolemasta on tänään kulunut 80 vuotta. Lämminhenkisen puheen piti Paavo Lipponen, joka onnistuneesti kävi läpi maamme vaiheita ko. aikoina. Koskettavaa oli Onni Happosen pojanpojan, Heinäveden kunnanvaltuuston puheenjohtaja Aarno Happosen ajatus siitä, ettei katkeruutta ja kaunaa tule näissä sukupolvissa enää viljellä. Varmasti silmäkulma kostui useimmilla kuulijoilla. Niinhän se on. Elämässä pitää muutoinkin pystyä antamaan anteeksi. Varmasti Martti Issakaisen tekemän tarina Onni Happosen elämästä kuluu monen muunkin kuin minun käsissäni tulevaisuudessa.

Kävin taannoin mielenkiintoisen keskustelun vaalityön eettisistä pelisäännöistä toverin, eduskuntavaaliehdokas hänkin, kanssa. Puhuimme siitä, mikä on moraalisesti oikein ja mikä ei. Missä roolissa missäkin tilaisuudessa ollaan ja mihin paikkoihin ei vaalityötä voi mennä tekemään. Ja tärkeintähän on pystyä katsomaan itseään peiliin. Valitettavasti vaan jo nyt näyttää siltä, että asiat ja ihmiset sekoittuvat ja vaalityö näyttäytyy ikävällä tavalla. Surullista on se, että kansanedustajaksi on joillakin niin suuri hinku, että unohtuu se, mikä tässä elämässä on kaikista tärkeintä. Tai ainakin pitäisi olla.

Kuntarakenteesta Kysteriin

Kuntarakennekeskustelu jyllää Pohjois-Savossa. Savon Sanomien mielipidepalstalla keskustelun avasi ELY-keskuksen johtaja Virranta, joka liputti yhden kunnan mallia. Keskustan piirin toiminnanjohtaja Valta jatkoi samalla linjalla. Pääministeri Kiviniemi ehätti kommentoimaan yhden tai kolmen kunnan olevan liian suuria kokonaisuuksia. Viimeisimpänä keskustalaisena Kääriäinen liputti kolmen keskuksen mallin mukaan. Kysäisin paikalliselta kunnallispoliitikolta Keskustan virallista kantaa kuntarakenteisiin, mutta vastausta en saanut. Saakin siis aidosti ihmetellä, ketä tämän maakunnan keskustalaisista pitäisi uskoa, jotta heidän kantansa saisi selville. Mielenkiintoista.

Kuntaliitoksista keskustellaan kovinkin ikävään sävyyn. Kuntaliitosten ei pitäisi missään nimessä olla itseisarvo. Kuitenkin kunnat köyhtyvät entisestään ja palvelujen turvaamisen näkökulmasta on pakko uskaltaa edes puhua eri mahdollisuuksista palvelujen tuottamiseen. Muuten voi valot sammuttaa. Ainakin pienistä ja köyhistä kunnista. Ja miten käy sitten koko Pohjois-Savon? Avarakatseisuutta tarvitaan koko Pohjois-Savon näkökulmasta ja kyläpolitikointi olisi syytä unohtaa. Ilman elinvoimaista Pohjois-Savoa eivät pienet kunnat pärjää.

Toinen mielenkiintoinen keskustelunaihe viikolla on ollut Kysteri, jälleen kerran. Keskustan Pohjois-Savon piirin puheenjohtaja ehätti kaunistelemaan edellisen viikon sanomisiaan ja kommentoimaan Kysteriä. Kommentoitavaahan siitä riittää. Jos oikeasti kyse on välivaiheen organisaatiosta, sopii ihmetellä sitä, onko ihan oikeasti tarkoitus käyttää kuntalaisten rahoja välivaiheen organisaatioon. Ja rahaa menee paljon. Varsinkin kun sosiaalitoimi on jossain vaiheessa yhdistettävä organisaatioon, mikäli Risikon ja Kiviniemen huhtikuun Paras-seminaarissa antamat kannanotot pitävät paikkansa.

Sateita riittää, hyvä niin. Syksy tekee tuloaan ja sen myötä arkiset askareet. Aurinkoa mieliin pimeistä illoista huolimatta. "Jokaisena päivänä pitäisi kuulla vähintään yksi kaunis laulu, lukea hyvä runo, nähdä jokin oivallinen maalaus ja jos mahdollista, puhua muutamia järkeviä sanoja".

Naisjuhlaa ja Petiä ja Puuroa

Sosialidemokraattiset Naiset juhlivat 110-vuotista taivaltaan. Eilen sunnuntaina järjestettiin alueellinen juhla Varkaudessa Varkauden ja Leppävirran demarinaisten toimesta. Naisliittomme varapuheenjohtaja Tuula Peltonen kertoi naisten työn merkityksestä vuosisadan aikana ja vahva entinen varkautelaisvaikuttaja Irma Peiponen puhui innostavasti ja värikkäästi naisdemareiden vaiheista aina tähän päivään saakka. Kovasti mieleenpainuvia puheita. Ja ajatuksia herättäviä. Näitä liikkeemme tarvitsee, rohkaisemaan toimimaan ja tekemään työtä yhteisen hyvän eteen. Erityisen mieleenpainuva oli erään kauan naistyötä tehneen rouvan kommentti siitä, että me nuoremmat seuraamme heidän jalanjälkiään. Suuret ovat jalanjäljet ja parhaamme teemme. Työväen marssin kajahtaessa tippa kohosi silmään pianon ääressä soitaessa. Hienoa. Naisissa on voimaa. Edelleen.

Illan kruunasi Hermannin kesäteatterin esitys Peti ja Puuro. Upeaa! Täytyy ihailla sitä iloa ja intoa, jolla Syvänniemen kyläyhdistys on toimintansa saanut kukoistamaan. Puitteet vanhassa navetassa olivat henkeäsalpaavan upeat ja perinteikkäät. Esitys sai nauruhermot kirpoamaan ja tekemisen ilo näkyi kaikessa. Ei ole Mansikka ry suotta hanketta rahoittanut. Esimerkkiä kyläyhdistyksen toiminnasta riittää jaettavaksi.

Lomalta arkeen

Niin se kuuma ja aurinkoinen kesäkin on lopuillaan. Ainakin virallisesti omalta osalta, kun työt kutsuvat huomenna. Aika on siis ryhdistäytyä taas monellakin saralla. Lomailuun kuului Muumimaailma, kaunis leirintäaluemiljöö rauhan tyyssijana, jalkapalloturnauksia ja kaunis Prahan kaupunki.

Kesä politiikan saralla on ollut virallisesti hiljainen, kuten loma-ajan toisaalta kuuluukin. Kuitenkin Katainen on ehättänyt tuoda budjettiesityksensä kaikessa hiljaisuudessa julkisuuteen. Budjettiesityksestä huokuu selkeästi kokoomuksen halu ajaa verotusta tasaverotuksen suuntaan, vaikka ohjelmissaan toisin sanovatkin. Lämmityspolttoaineiden ja sähkön verotusta korotetaan lähes 800 miljoonalla eurolla ja siitä pienituloisetkin joutuvat maksumiehiksi. Lämpöä ja sähköä kun hekin tarvitsevat. Olisi voinut jättää Kela-maksun poiston tekemättä.

Makeisten verotuksen nousua tuskin kukaan voi terveydellisten syiden takia vastustaa. Mutta toisaalta kun yleinen arvonlisävero samalla nousee, on hyvä pohtia sitä, että tasaverotuksen suuntaanhan tässä ollaan menossa. Ainahan voi toki kysyä sitä, syövätkö parempituloiset ihmiset kalliimpaa ruokaa kuin heikompiosaiset. Jatkossa ainakin.

Tällä viikolla Laajakaistaa kaikille -hanke järjesti tiedotustilaisuuden kuntapäättäjille. Harmi vaan, että omasta kunnastamme ei muita valtuutettuja paikalla näkynyt. Hankkeessa on kyse äärimmäisen tärkeästä asiasta maakuntamme kehittämisen ja vetovoimaisuuden kannalta ja olisi voinut toivoa asian kiinnostavan edes niitä valtuutettuja, joilla olisi ollut mahdollista osallistua tilaisuuteen. Tiedettäisiin ainakin, mistä hankkeessa on kyse.

Tästä se arki alkaa, lämpimissä tunnelmissa. Ilta meneekin päivittäessä kesäloma-aikana syntyneitä aukkoja sivistyksessä ja kahlata parin viikon takaiset lehdet tarkemmin. Iloa, aurinkoa ja intoa syksyyn, Mia

Pro kesäteatteri

Kesä on kauneimmillaan. Ruusut kukkivat ja ihmiset nauttivat olostaan. Toivottavasti. Loma on nyt hyvä aloitella ihan virallisesti, kun kauden viimeisiä kokouksia politiikan saralla käydään. Kesätauko on varmasti monelle paikallaan, pakko todeta myös omalta kohdalta tämäniltaisen pitkän ja mielenkiintoisen kunnanhallituksen kokouksen jälkeen.

Monta monituista esitystä ja päätöstä kesti reilut neljä tuntia. Eikä voi sanoa olevansa hyvällä tuulella tai tyytyväinen, vaikkei se politiikan tavoite toki olekaan. Omituista on se, että Leppävirran kunnanhallitus päätti äänestyksen jälkeen perua kesäteatteria koskevan hankehakemuksensa. Mansikka ry oli myöntänyt kunnalle hankeavustusta kesäteatterille syyskuussa 2007 (!) 76 000 €. Kunta teki suureelliset suunnitelmat, jotka sitten torpattiin. Hyvä että suureellinen suunnitelma torpattiin. Nyt kuitenkin olisi ollut vielä mahdollisuus päivittää suunnitelma edullisempaan ja kevyempään muotoon ja näin olisi saatu avustus hyödynnettyä. Mutta kunnanhallitus päättikin vetää hakemuksen kokonaan pois. Kuntalaisille ja kesäteatterin puolestapuhujille on vuosia lupailtu kesäteatteria. Edellinen seisoo Vokkolanrinteellä ränsistyneenä, ja tänä vuonna kesäteatteriesitykset pidetäänkin kauniilla Konnuksen kanavalla. Jossa remontti olisi myös paikallaan. Nyt sitten vaan odotellaan ja toivotaan, että avustusta saadaan uudella hakemuksella. Uskallan epäillä. Vaikka sanotaankin, että kuntalaiva kääntyy hitaasti, ei tällaisella veivaamisella voi saada hyvää aikaiseksi. Harmi kesäteatterin puolesta.

Muutoin politiikan rintamalla tuntuu olevan seesteistä. Kesätauko lienee paikallaan kaikille. On aika rauhoittua, nauttia auringosta ja kerätä voimia syksyyn, uusiin koitoksiin ja päätöksiin.

Poliittista asiaako

Viikonloppu on valtakunnan medioissa täyttynyt keskustan ja kokoomuksen puoluekokouksista. Keskustan puoluekokouksen täytti puoluesihteerin ja puheenjohtajan valinnat. Ja jonkun kiinnostuksen mukaan juuri tässä järjestyksessä. Puheenjohtaja ja tuleva pääministeri Kiviniemi luotsaa siis puolueettaan, toivottavasti niin, että kuntarakenteiden uudistamiselle löytyy tahtoa heidän porukastaan myös Pohjois-Savossa. Kokoomuksen puoluekokouksesta taas jää monelle mieleen Greenpeacen mielenosoitus ydinvoimaa vastaan ja tekstiviestikohu. Tätäkö tämän päivän politiikka on?

Politiikka pitäisi tulla enemmän mukaan politiikkaan. Yhdessä tehdään päätöksiä, enemmän ja vähemmän yhteisymmärryksessä muiden puolueiden kanssa. Kuka mistäkin vinkkelistä ja kenen parasta ajatellen. Puolueiden tulisi entistä enemmän osoittaa äänestäjille, miten oikeasti asioista ajatellaan, ja mitä seurauksia poliittisista linjauksista ja toimenpiteistä tulee jatkossa. Asiakysymysten ja oikeasti käytännössä näkyvien arvojen ja periaatteiden pitäisi näkyä myös mediassa. Ja eroja on paljon, vaikka joskus toisin väitetään.

Ilon ja innon puoluekokous

Terveiset SDP:n 42. puoluekokouksesta Joensuusta. Aatteen paloa, iloa ja intoa tarttui mukaan jälleen kerran. Media on meidät nimittänyt jo rakkauden puolueeksikin. Puoluekokous on aina sellainen paikka, jossa kokee olevansa kotonaan ja omiensa joukossa. Toivottavasti jatkossakin pientenkin yhdistysten jäsenet tulevat myös seuraamaan kokousta, niin hyvin tunnelma ja iloa sieltä tarttuu. Toivottavasti se sama ilo ja tekemisen meininki jatkuu väkemme keskuudessa vaalityössäkin. Uskon, että uusi puoluesihteerimme Mikael Jungner on oikea mies tätä porukkaa luotsaamaan. Positiivisesti. Ja tulevaisuuteen katsoen.

Tunnelma puoluekokouksessa oli rento ja hyvällä tavalla seesteinen. Asioita ja kannanottoja tuotiin esille eteenpäin katsoen, positiivisessa hengessä. Puoluesihteerikisa toi kokoukseen tarvittavan vipinän. Kuitenkin ehkä viime kokousta paremmin asiakysymykset nousivat esille, kun puolueen puheenjohtajakilpa ei vienyt tilaa asioilta. Omalla tavallani sain puoluekokousryhmämme puheenjohtajana olla mukana muussakin pohdinnassa, kuin mitä ulospäin ilmenee. Tosi mielenkiintoista ja antoisaa myös siltä kannalta. Puoluekokouksen vaikuttavin hetki arvoisten kunniajäsentemme kukittamisen ohella oli hetki, kun puoluekokousillallisella puheenjohtajamme Urpilainen lauloi lavalla Taistojen tiellä. Tunnelma oli käsin kosketeltava ja herkkä, kun lauluun yhtyi 500 kokousedustajaa ja kymmeniä muita aatteen palolla. Tätä me tarvitsemme.

Kuntarakennetta ja kesäteatteria

Kuntarakennekeskustelu puhuttaa maakunnassa. Pohjois-Savon liitto on laatimassa maakuntaohjelmaa, joka käsiteltiin maakuntahallituksessa maanantaina. Kuntarakennekeskustelu tuntuu olevan punainen vaate. Maakuntaliiton olettaisi olevan se elin, joka ottaa kantaa maakuntamme kehittämiseen tulevaisuudessa. Totta on, että kunnat tekevät itsenäisiä päätöksiä. Kuitenkin on muistettava se, että mikäli Pohjois-Savona aiomme pystyä turvaamaan kuntalaisillemme peruspalvelut ja pysyä kehittyvänä maakuntana maailman menossa mukana, on kuntarakenteitakin uskallettava tarkastella. Kriittisesti. Eikä sen tarkastelun ja kuntaliitosselvitystenkään luulisi olevan niin kirpeä asia, että hallituksen tasolla äänestetään. Mutta niin vain tuntuu olevan. Seuraava episodi tästä näytelmästä nähdään varmaankin kesäkuun maakuntavaltuustossa. Mielenkiintoista.

Kesäteatteri pitää saada Leppävirralle. Kunnallemme on jo myönnetty 90 000€ rahoitusta Mansikka ry:ltä. Nyt teatteri on kuitenkin häippäissyt investointisuunnitelmasta. Harmi. Tuntuu siltä, että kesäteatteriunelmat kariutuvat yksinkertaisesti siihen, että valtuutetut veivaavat kesäteatterin paikan ym. kanssa loputtomiin. Rahat häviävät takaisin sinne mistä tulivatkin ennenkuin moinen pytinki on pystyssä. Tarttee tehdä jotain. Voisiko suutari pysyä lestissään ja antaa ammatti-ihmisten hoitaa moinen suunnittelu?

SDP:n puoluekokous lähestyy. Perjantaina olemme valinneet puolueellemme uuden puoluesihteerin. Mielenkiintoinen vaali tulee olemaan, mitä todennäköisimmin kahden hyvin ammattitaitoisen ja fiksun miehen välillä. Olin viime puoluekokouksessa kokousedustajana, ja pää pyörällä aatteen palosta. Valiokuntatyöskentely sosiaali- ja terveysvaliokunnassa oli antoisaa. Nyt olen hivenen eri roolissa puoluekokousedustajaryhmän puheenjohtajana opiskelemassa sitä kulissien takanakin tapahtuvaa työtä. Hienoa päästä osalliseksi tästä kaikesta. Viikonloppuna taas yhtä kokemusta rikkaampana.

Aatteen paloa

Vappu sujui sateisissa, mutta mieleltä aurinkoisissa tunnelmissa. Leppävirralla olimme kolmatta kertaa vappumarssilla kera Vasemmistoliiton ja SKP:n. Vakaumuksensa puolesta kuolleiden haudalla käynnin jälkeen sateessa marssiminen loi jälleen kerran yhteenkuuluvuuden tunteen, jota vahvisti yhdessä kajauttamamme Työväen marssi torilla. Näiden perinteiden vaaliminen on yksi niistä vahvuuksista, joita meidän demarien itsekin tulee osata arvostaa. Aatteen paloa tarvitaan. Tulevaisuudessakin.

Vappupuheet olivat monelta osin aika ennalta-arvattavia. Maahanmuuttokeskustelua sivuttiin monessa puheessa. Mielenkiintoista keskustelua kaikkineen. Avauksia tulee olla ja nekin sallia. Kärjistykset toki kuulostavat usein politikoinnilta tai populismilta; niin mediankin taholta. Työperäistä maahanmuuttoa tarvitaan, koska esim. liikennelaitoksella pääkaupunkiseudulla tai hoitoalalla meidänkin seudullamme ei tulevaisuudessa yksinkertaisesti vaan ole työvoimaa. Tällaistä työperäistä maahanmuuttoa ei pitäisi sotkea siihen keskusteluun, että myös oman maan työttömät tulee saada työelämään mukaan takaisin. Mahdollisimman pian. Kotouttamisprosessien onnistumiseen on panostettava, jotta työperäinen maahanmuutto ja maahanmuuttajien hyvinvointi voidaan taata. On ikävää, että työperäinen maahanmuutto ja pakolaisten humaani auttamistyö sotketaan toisiinsa.

Kuntarakenteita ja tuhkapilviä

Pohjois-Savon maakuntaliitto on laatimassa maakuntaohjelmaa. Ohjelma on lausuntokierroksella kunnissa. Täydellistä ja kaikkia miellyttäväähän ohjelmasta ei millään saada aikaiseksi, mutta tietyt periaatteet tulee ohjelmassa näkyä. Kuntarakenteista ja niiden merkityksestä sekä palvelujen turvaamisen näkökulmasta että myös elinkeinopolitiikan onnistumisen kannalta käydään keskustelua eri puolilla maatamme. Ihmetyttää suuresti, miksi Pohjois-Savon maakuntaohjelmassa ei mainita kuntarakenteista mitään. Maakuntaliiton jos minkä, pitää uskaltaa kannustaa ja luotsata kuntia kohti järkevämpiä rakenteita. Keski-Suomessa ollaan ymmärretty yhteistyö ja myös kuntaliitosten merkitys. Ja tulosta syntyy. Kuntaliitokset eivät ole itseisarvo enkä itsekään kovin suuri kuntaliitoskannattaja ole ollut. Kuitenkin tässä tilanteessa joidenkin kuntien on pakko uskaltaa keskustella myös kuntaliitoksista, mikäli haluamme tässä maailman ajassa pysyä menossa mukana. Palvelut on turvattava. Elinkeinopolitiikka on saatava vetovoimaiseksi. Omien kylien tuijottamisen sijaan on uskallettava katsoa vähän merta edemmäskin, Pohjois-Savoa ja Itä-Suomea. Yhteinen menestys takaa taatusti menestystä myös kylille.

Toinen asia, mikä maakuntaohjelmassa hämmästyttää, on se, että syrjäytymisen ehkäisy jää vain maininnan tasolle kun sitävastoin yksityistäminen loistaa joka paikassa. Yksityisiä palveluntuottajia toki tarvitaan. Kuitenkin ensisijaisesti meidän on huolehdittava siitä, että julkinen sektori on kunnossa ja tuottaa riittävät ja laadukkaat palvelut jokaiselle pohjoissavolaiselle, varallisuudesta ja asuinpaikasta riippumatta.

Hiljaiseloa on ollut netin äärestä. Työmatka Kööpenhaminaan vanhustenhoitoon ja opiskelijoiden työssäoppimispaikkoihin tutustumisen merkeissä venähti tuhkapilvien takia. Mutta kotiin päästiin; junalla ja laivalla (lattialla unta yrittäen); hitaasti, mutta varmasti. Aurinko paistaa, hyvä niin.

Matkailusta strategiaa..

Vilkas viikkonen alkoi eilen Pohjois-Savon Liiton IT-yhteistyöryhmän palaverilla ja jatkui kunnanhallituksella ja valtuustoseminaarilla. Aiheesta toiseen ja kolmanteenkin siis. Kunnanhallitukselle oli hyviä uutisia, joita tosin tässä maailman ajassa harvoin tulee. Kunnan tilinpäätös oli ylijäämäinen. Kiitos tästä kuuluu työntekijöillemme, jotka talouden tasapainottamisen nimissä saivat viime vuoden kuluja karsittua toiveitakin enemmän. Päätimme siis tehdä jotain erilaista ja palkita kunnan työntekijät yhdellä palkallisella vapaapäivällä. Tasapuolista ainakin. Tässä kiireen ja tulostavoitteellisen ajan melskeessä voisi ajatella vapaapäivän olevan tervetullut arjen keskelle. Kiitos niille, joille kiitos kuuluu.

Valtuustoseminaarissa keskustelimme kunnan matkailustrategiasta. Ajatusten vaihto oli mielenkiintoista ja jonkinmoisia suuntaviivojakin varmasti saatiin eteenpäin. Joskus kuitenkin väistämättä tuntuu siltä, että suuri osa ajasta menee keskusteluun yksityiskohdista, mm. siitä, mihin mahdollinen kesäteatteri tulisi sijoittaa. Kun pitäisi luoda suurempiakin linjauksia eri alueiden kehittämiseen, sekä oman kunnan sisällä että suhteessa ympäröivään Pohjois-Savoomme. Ja yhteistyö tässäkin eri kuntien kesken ja koko maakunnan sisällä on ensiarvoisen tärkeää menestymisen kannalta. Jos kunta toisensa perään taistelee yksin paikasta auringossa, kukaan ei menesty, vaan pienet syövät toisia pieniä. Olisiko ennemmin syytä pohtia kunkin kunnan vahvuuksia ja yhdessä toinen toisensa vahvuuksia tukien kehittää Pohjois-Savoa ja Itä-Suomea kohti menestystä? Vai onko se kateus edelleenkin esteenä yhteistyölle?

Työtä, työtä, työtä

Leppävirtalaisia on puhuttanut tällä viikolla kahvipöydissä Danfossin tulevat yt-neuvottelut. 124 työntekijän työpaikka on vaakalaudalla. Väkisinkin tulee mietittyä näiden ihmisten tulevaisuutta. Useat ovat perheenisiä ja äitejä ja ruokapöytään leivän tuojia. Talouden taantuma tuo näitä pohdintoja useisiin pöytiin, niin työpaikoilla kuin kotioloissakin. Valitettavasti tsendi näyttää useilla aloilla se, että tuotanto siirretään halvan työn maihin, vaikka osaamista löytyy taatusti täältäkin. Kunnan peruspalvelut on oltava kunnossa, kun nämä(kin) työttömäksi jäävät tarvitsevat tukea ja apua. Toisekseen äkillisen rakennemuutoksen alueen tuet on pystyttävä hyödyntämään parhaalla mahdollisella tavalla. Nyt kunnassa pitäisi lyödä erityisen hyvin hynttyyt yhteen, pohtia aidosti, miten työpaikat voitaisiin turvata. Aktiivisuutta myös kunnan taholta tulee olla.

WL uutisoi Danfossin tilanteessa menneellä viikolla. Muistin virkistämiseksi myös samalla alalla olevat yritykset mainittiin. Vaikka Danfossin vaikeuksille on varmasti mittaamattoman paljon eri syitä, en voi välttyä ajatukselta että valitettavasti kunnan elinkeinopolitiikalla oli oma osansa tässäkin. Kunta rakennutti hallin paikalliselle yrittäjälle. Jo silloin käytiin keskustelua siitä, vääristääkö yhdelle yrittäjälle 4.5 milj. €:n hallin rakennuttaminen kilpailua. Ei vääristä, sanottiin. Toivon todella, että näin on myös käynyt. Uskallan vieläkin epäillä.

Huomenna maakuntavaltuusto istahtaa pohtimaan Pohjois-Savon maakuntaohjelmaa. Siinä riittääkin pohdintaa siitä, miten näemme Pohjois-Savon kehittämisen. Poliittista keskustelua luvassa.

Aurinko paistaa vihdoin. Annetaan sen paistaa sisältäkin päin.

Lasten oikeuksista

Olen aina ollut tasa-arvon kannattaja; kuitenkaan koskaan lukematta itseäni kovinkaan feministiseksi. Tänään sain ilon olla kuuntelemassa Tildan päivän juhlassa Leppävirralla lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aulan luentoa Lasten oikeuksista; lasten kokemuksista kuulluksi tulemisesta, toiveista ja parannusehdotuksista. Toiveet ja tarpeet ovat kuntapäättäjän silmin helposti toteutettavissa olevia, kustannuksiltaankin minimaalisia. Toisaalta keskustelussa virisi ennaltaehkäisyn näkökulma. Ennaltaehkäisyn; liittyen myös lastensuojeluun ongelmana tuntuu olevan se, ettei kuntapäättäjille ole numeroita; euromääriä laskettavaksi. Meidän on toki helppo laskea se, paljonko teollisuushallin rakentaminen maksaa ja paljonko siitä saadaan vuokratuloja. Miten vaikeaa onkaan perustella kuntapäättäjille esim. ehkäisevän lastensuojelutyön merkitys? Kuinka monelta lasten huostaanotolta ehkäisevällä lastensuojelutyöllä tullaan tulevaisuudessa välttymään; entä kustannukset, kuten päivän sana talouden taannuttamissa kunnissa tuntuu olevan? Ennen kaikkea kuitenkin, on osattava ajatella sitä lasta ja nuorta, joka tukea ja apua tarvitsee. Toivottavasti valtuutetuille eri kunnissa esitetään tulevaisuutta ennustavia laskelmia, vaikka niitä euromääräisiä, miten paljon yhdenkin huostaanoton välttäminen tarkoittaa euroissa; vuosien varrella. Mitä ihmiselle tarkoittaa se, että löytyy yksi aikuinen (vaikka sitten viranomainen), joka välittää ja ohjaa lapsen elämässä eteenpäin? Inhimillisyyttä päätöksentekoon.

Meidän aikuisten pitäisi kuntapäättäjinäkin kuunnella enemmän lapsia ja nuoria, heidän toiveitaan ja ajatuksiaan? Joskus tuntuu siltä, että rakenteet ja organisaatiot, päättäjien ja virkamiesten ajatukset lasten parhaasta menevät ohi sen, mitä lapset oikeasti haluavat ja miten pienistä asioista se hyvinvointi ja elämänilo oikeasti rakentuukaan. Pähkinää purtavaksi.

Kunnanjohtajamme puhe oli mielestäni vähintäänkin erikoinen. Täytyy myöntää, että useassa asiassa huomasin olevani ihan eri mieltä. Vaikken koskaan ole ollut kovin feministinen, on pakko myöntää, että mieltä jäi kovasti askarruttamaan. Tuore kunnanjohtajamme oli sitä mieltä, että subjektiivista päivähoito-oikeutta tulisi karsia ja että vanhempien tulisi osallistua enemmän perusopetuksen kustannuksiin. Perusopetus kaikessa laadukkuudessaan on hyvinvointivaltion yksi olennaisimmista tukijaloista. Toivottavasti perusopetukseen liittyvä heitto oli kunnanjohtajalta vain heitto. Pakko toivoa.

Lapsilla on oikeuksia, meillä aikuisilla velvollisuuksia; myös pitää huolta siitä, että lasten oikeudet toteutuvat. Tänäänkin.

Kohti eriarvoisuuden yhteiskuntaa

Kävin ns. talviloman (opetuksetonta aikaa) kunniaksi kuuntelemassa erinomaisen luennon eriarvoisuudesta yhteiskunnassamme. Usein näissä touhuissa tulee kuunnelluksi paljonkin poliittisia puheita. Tällä kertaa luennoitsijana oli kuitenkin yliopiston professori Juho Saari, jota toki olen saanut ilon kuunnella aiemminkin. Poliittisten päättäjien tulisi enemmänkin osallistua eri alojen tutkijoiden luennoille, jotta omille ajatuksille ja mielipiteille olisi perustelujakin, ja pohjaa, mihin nojata. Aina kun ei niitä tunnu löytyvän.

Erinomaista tämän illan annissa oli se, että se herätti ajatuksia ja laittoi miettimään. Se luentojen ja tilaisuuksien idea pitäisikin olla. Saada ihmiset ajattelemaan. Valitettavaa eriarvoisuudessa on se, että eriarvoisuus on 1960-luvun tasolla vaikka itse kukin vielä ainakin osaltaan kuvittelee elävänsä hyvinvointiyhteiskunnassa. Sosiaalipolitiikan tavoitteet tuntuvat hämärtyvän, kun kilpailukyky, kasvu, innovatiivisuus ym. lyövät kaikessa läpi; ohi sosioekonomisten erojen vähentämisen, tasa-arvoisen yhteiskunnan periaatteiden ja ennen kaikkea oikeudenmukaisuuden ajatusten.

Politiikan pitäisi astua politiikkaan. Kenelle tulevaisuudessa jaetaan rahaa ja kenen kukkarosta? Mikä on oikeudenmukaista? Miten paljon ihmisillä tulee olla valinnan mahdollisuuksia ja kenellä mahdollisuuksia todellisuudessa on? Entä miten turvataan niiden ihmisten elämisen mahdollisuudet, jotka ovat sosiaalisesti heikossa asemassa ja syrjäytyneet sekä työ- että muusta elämästä? Viimeistään nyt, kun eriarvoisuus vaan jatkaa kasvamistaan, puolueiden pitäisi uskaltaa tuoda aidot ajatuksensa esille, rohkeasti ja ennakkoluulottomasti. En jaksa uskoa siihen, että puolueet oikeasti ovat lähentyneet toisiaan; kaikki haluavat hyvää ja kaunista kaikille. Jokaisella puolueella on, ja tulee ollakin oma ideologiansa ja lähtökohtansa toiminnalleen ja periaatteilleen. Voisi toivoa, että aidosti nämä myös tuotaisiin esille. Vastakkainasettelun aika tältä osin ei ole ohi. Eikä pidäkään olla.

Pakkasta ja pyryä

Pakkanen paukkuu, niin ulkona kuin valtakunnan politiikassakin. Keskusta jatkaa edelleen puheenjohtajapeliään; tänään kisaan ilmoittautui Pekkarinen. Eipä yllätä. Mielenkiintoinen peli siitä, voittavatko perinteiset maaseutukeskustalaiset vai kaupunkilaiskeskustalaiset. Nähtäväksi jää.

Eduskunnassa käytiin vilkasta keskustelua köyhyyden poistamisesta. Keskustelua herätti myös se, että valtiovarainministeri Katainen vietti samaan aikaa isyyslomaansa Tahkolla. Isyyslomaa on oikeus viettää ja toivottavaakin on, mutta erikoiseksi tässä asian tekee se, että kokoomus piti oman yleisötilaisuutensa Tahkolla ja mainostivat sitä mediassa. Olisiko Kataisella ollut hetki aikaa myös kuunnella sitä, mitä oppositiolla olisi ollut sanottavaa? Kokoomuksella kun tunnetusti on korvat; ainakin niin julistavat.

Tuloerot jatkavat kasvuaan ja kunnat köyhtyvät. Hankalaa kuntien kannalta on se, että vaikka hallitus lupaisi mitä vaan lupaamatta kuitenkaan resursseja ja rahoja, eivät kunnat pysty talousahdingossaan tavoitteita toteuttamaan. Tai pystyvät toki, mutta kuntalaisten kustannuksella. Lakisääteiset palvelut on turvattava; joko hyvin tai huonosti. Ja kun ei pystytä turvaamaan, korotetaan veroja. Ja hallitus myhäilee tyytyväisyyttään.

Pakkasta ja pyryä tiedossa. Aurinkokin alkaa pilkistämään harmaiden pilvien raoista. Toivottavasti jokaisen elämässä. Iloa.

Virtahepoja ja hattivatteja

Hei lukija. Uusi blogini on avautunut. Vanhan blogini löydät osoitteesta miahahtalakoponen.blogspot.com.

Viime päivinä valtakunnan politiikan saralla on kuhissut. Keskustalaiset huutavat kilpaa peliinsä uusia puheenjohtajakandidaatteja. Keskustelussa ovat virinneet niin virtahevot kuin hattivatitkin. Hienoa, että mielikuvitusta ja iloa riittää, vaikka peli näyttää käyvän kovana. Paula Lehtomäen kieltäydyttyä kunniasta on pelikenttä avoimena. Savon Sanomat hehkuttaa päivä toisensa jälkeen puheenjohtajakilpaa. Ja uusia nimiä siihen. Löytyneekö perikeskustalaisesta väestä varteenotettavaa haastajaa kaupunkilaiselle Kiviniemelle? Keskusta yllättää aina. Jätän sen toisen samankaltaisen lauseen nyt mainitsematta.

Eduskunnasta kuuluu kummia. Yllättävää tapahtui, kun eduskunnan puhemies Sauli Niinistö sai selkeän epäluottamuslauseen kansanedustajilta. Mielenkiintoista touhua. En koskaan ole ollut mikään suuri ryhmäkurin kannattaja, mutta ihmettelen tapaa, jolla hallituspuolueet nyt toimivat. Kukaan ei näytä luottavan enää kehenkään. Siitä ei hyvää seuraa, valitettavasti. Ja tämä hässäkkä tuskin on Heinäluoman vika, kuten kansanedustaja, kokoomuksen varapuheenjohtaja Kataja viittasi kommenteissaan. Tai sitten Heinäluoma on niin suuri ja mahtava mies, että kannattaa pelätä. Hienoa.

Ilokseni Heinäluomasta tuli demariryhmän puheenjohtaja. Olen aina arvostanut Heinäluoman tapaa toimia suoraselkäisesti ja reilusti. Uskon Eeron pystyvän luomaan sekä eduskuntaryhmään että myös puolueeseemme edelleen suoraselkäisyyttä ja tuomaan hyvää ja rakentavaa oppositiopolitiikkaa niin eduskuntaan kuin ruohonjuuritasollekin.