Sari sairaanhoitaja

Kävin illalla vaalipaneelissa, jossa pohdittiin sairaanhoitajien katoa. Ja sitä, että sairaanhoitajista iso osa on työssä muulla alalla. Totta. Ja että se johtuu liian pienestä palkasta. Osittain totta. Minusta. Totta se, että palkka ei vastaa työn vaativuutta ja rasittavuutta, mutta uskon katoon olevan muitakin syitä. Metsä pitäisi nähdä puilta.

Sairaanhoitajien ja muidenkin hoitajien työajat ovat epäsäännölliset. Haluaisin nähdä sen virka-aikana työtä tekemään tottuneen ihmisen, joka kokee epäsäännöllisen vuorotyön mielekkääksi. Aamu, ilta, ilta, aamu, pätkäaamu ja yö, vapaa, vapaa, ilta, aamu ym. Jatkossa jotain muuta. Monesti olen kuullut ihmetystä esim. teollisuudessa vuorotyötä tekeviltä siitä, miten kummallisia vuoroja sekaisin hoitajilla onkaan. Ja epäsäännöllisesti. Ja hoitaja jaksaa, jaksaa. Työvuorosuunnittelulla toki voidaan tehdä paljon aikaan, hyvässä ja pahassakin.

Työ meille ihmisille on tärkeää, monessa suhteessa. Onnekkaat, jotka saavat tehdä työtä, viettävät ison osan elämänsä ajastaan työpaikalla. Ei siellä nyt ihan viihtyä välttämättä tarvitse, mutta hyvä pitää olla. Ja palkka sen mukainen, että työn tekeminen on mielekästä. Työkavereiden ja esimiesten kanssa pitää pystyä tulemaan toimeen ja työolot saatava inhimillisiksi. Tässä jälleen on hyvä toivoa sitä, että hoitajien työpanosta kyseenalaistavat, ja muutkin päättäjät tekisivät edes sen yhden työvuoron hoitajan vaatteissa. Ei pelkästään vaatteissa, vaan ihan oikeissa töissä. Sillä sitä se on.

Silmät auki

Mielenkiintoisia nuo vaalikoneet. Kysymyksiä sieltä ja täältä. Linjanvetoja ja puhtaasti henkilökohtaiseen mielipiteeseen perustuvia. Kuten se, pitäisikö sukupuolineutraali avioliitto sallia. Pitäisi minusta. Ja ihan omaan tuntemukseeni ja ajatusmaailmaani tämän perustan. Ihmisoikeuskysymys.
Toinen asia, pitäisikö kasvisruokapäivä olla pakollinen joka viikko. Ei tarvitse. Mutta kasvisruokavaihtoehto pitää olla. Tähänkään en oikeasti ole edes pohtinut tieteellistä perustetta. Haluaisin vain asian olevan noin. Piste.

En tiedä, miten muut tuon kaltaisia, oikeasti mielipideasioita pohtivat. Tuota ensimmäistä toki olen monessakin yhteydessä pohtinut suuntaan ja toiseen, muuttamatta koskaan kantaani. Jälkimmäistä en ole juurikaan pohtinut. En tiedä, pitäisikö.

Joskus tuntuu siltä, että poliitikko on kaiken asiantuntija. Joko kansa ajattelee niin tai sitten itse poliitikot. Veikkaan enemmän tuota jälkimmäistä. Ei perustu faktoihin. Kaikista asioista voi ottaa selvää. Haluaisin nähdä sen ihmisen, jolla on oikeasti silmääräpäyttämättä faktatietoa Oulun terveyskeskuksen vuodeosaston hoitajien jaksamisesta, Lapinlahden juna-aseman käyttöasteesta ja energia-alan innovaatioista Pohjois-Karjalassa. Kärjistettyä. Pitää kuitenkin osata sanoa, että en tiedä, mutta otan selvää.

Niin se vaan on. Maailma on täynnä mitä mielenkiintoisimpia asioita ja joka päivä oppii uutta. Tänäänkin. Ja koin. Siilisetin toiminnasta, palapaistin maukkaudesta, ihmisten hyvyydestä (toki vähän myös siitä toisesta), ennakkoluuloisuudesta, liukkaasta pihasta (johon asuntoauto voi jäädä jumiin), tukiryhmäni rouvien sormien näppäryydestä jne. Kyse on kaiketi asenteesta. Kulkeeko tässä elämässä silmät avoimina uusille ajatuksille, kauneudelle, hyvyydelle. Vai sulkeeko ne silmät. Ja jurputtaa.

Äänellä on väliä

Demokratian toteutumiseen kuuluu äänestäminen. Niinkuin hyvin tiedämme. Tulevissa vaaleissa ratkaistaan maamme suunta. Sinne vai tänne. Olen aina äänestänyt, myös vaaleissa, joissa en ole tuntenut, hyvä jos edes tietänyt ensimmäistäkään ehdokasta. Äänestäminen on kunnia-asia. Olin jo nuorena sitä mieltä, että jos en äänestä, en voi jurputtaa.

Eräs tuntemani nuori tuli kysymään, että miten sitä äänestetään ja mistä paikkakunnalta olevaa voi äänestää. Siis näissä vaaleissa. Äänestyslapun kanssa vaan ennakkoäänestykseen 6.4 alkaen tai äänestyspaikkaan 17.4. Henkkarit mukaan. Ja henkkarit riittävät ilman sitä lappua.

Vaalikentillä ystäväni toisen puolueen ehdokas kertoi heille tulleen kommentteja siitä, että ihmiset jättävät äänestämättä. Ilmeisesti protestiksi politiikalle. Äänestämättä jättämisessä on vaan se harmillinen puoli, että silloin joku muu päättää, kuka siellä päättäjänä istuu. Joka tapauksessa joku.

Joka ikisen ihmisen äänellä on merkitystä. Menipä se mihinpä laariin hyvänsä. Korkea äänestysaktiivisuus kertoo parhaasta mahdollisesta demokratian toteutumisesta ja sitä on syytä toivoa. Vaaleissa käy niinkuin äänestäjät toivovat. Sillä siisti. Eduskunta tulee olemaan kansalaistensa näköinen. Toivottavasti hyvä sellainen.

Gallupit on merkillisiä. Ne joko lamaannuttavat puolueet ja ehdokkaat. Tai sitten tsemppaavat entistä parempaan työhön. Valitsen tuon jälkimmäisen. Ja suuntaan tässä porukoineni Kuopioon Terve Aikuinen -messuille. Keskustelemaan ihmisten kanssa, nauttimaan ilmapiiristä, olemaan läsnä. Myös henkisesti.

Kirjoja ja kiipeämistä

Käväisin taannoin kirjastossa lainaamassa dekkareita. Dekkareita, joita luen aina silloin, kun haluan laittaa aivoni narikkaan. Ja olla ajattelematta. Noihin kyseisten kirjojen maailmaan todennäköisesti pääsen syventymään vasta joskus kuukauden päästä. Mutta yölukemiseksi aloitan.

Kirjasto hymyilevine virkailijoineen, tietokoneilla näpertävine nuorineen, kaunokirjallisuutta etsivine ikäihmisineen ja lastenkirjojen parissa ahertavine lapsineen herätti muistoja. Niitä kun pienenä ala-asteikäisenä reppu selässä paineli kirjastoon. Etsimään ensin Tiina-kirjoja, sitten Neiti Etsiviä ja muita nuorten salapoliisiromaaneja. Samoilla linjoilla lukunautinnot ovat edelleen. Lieneekö vaikutusta sillä, että halusin pienenä salapoliisiksi. Sitä halua ja uteliaisuutta on kyllä näissä tämänkin päivän hommissa, etenkin luottamustehtävissä saanut mielin määrin toteuttaa.

Kirjaston maksullisuudesta puhutaan. Kirjasto on niitä harvoja palveluita, jotka ovat saatavilla kaikille, eikä maksuttomuutta missään nimessä tule poistaa. Kirjastoautokulttuurikin onneksi muutamassa kunnassa vielä kukoistaa. Kirjat, oli ne sitten kuinka sivistäviä tahansa tuovat elämään suurta sisältöä. Tietoa, ajattelun aiheita, näkökulmia.

Päivän ilona harrastimme ystäväni kanssa sitä vaalityöhön kuuluvaa luukuttamista. Toisin sanoen pohkeet kipeinä rappujen ravaamista. Huomasi jälleen kerran kunnioittavansa postinkantajienkin työtä. Mutta hauskaa oli. Asenteesta kiinni varmaan.

Asenteesta kiinni on myös suhtautuminen toisiin ihmisiin. Sain tänään puhelun, jossa ihminen kertoi meidän oman ehdokkaan kommentoineen allekirjoittanutta. Kauniisti oli kommentoinut ja kannustanut äänestämään. Kaunis kiitos kyseiselle ehdokkaalle. Onneksi näinkin on. Tässä vaalikentän tiimellyksessä kun törmää toisenlaiseenkin. Siksi onkin pidettävä huolta siitä, että osaa itseään katsoa peiliin aamuin ja illoin. Ja sulkea silmät ja korvat epäasiallisuuksilta, kuunnellen omaa sydäntä. Ja kuunnellen niitä ihmisiä, joita kentillä kohtaa. Mennä ja porskuttaa. Ilolla ja ihmetyksellä.

Juuret näillä kaduilla

Mistä ihmisen identiteetti syntyy? Perimästä? Elinympäristöstä? Kavereista? Elämän taipaleesta? Ja onko sillä merkitystä, missä elää, asuu ja temmeltää?

Olen syntynyt Lohjalla. Siis vain käynyt syntymässä. Raahessa asuin pari lapsuusvuottani; muistijälkenä vain talon pihalla hiekkalaatikko. Pyhäkummusta muistan rivitalon pihapiirin ja kiikut. Varkaudessa elin liki koko lapsuuteni ja nuoruuteni ja sieltä varmaan identiteettini, olemiseni ja ajatteluni on pitkälti kummunnut. Ammattikoulun oppilasasuntolasta kerrostalomiljööseen; elämää iloineen ja suruineen. Keskellä elämää, muita lapsia, muita nuoria.

Viime aikoina asuinpaikkakeskustelua on käyty lehtien palstoilla. Tulevien kansanedustajien kotipaikkakuntien merkitystä on pohdittu. Ja lehdet ovat haastatteluissaan kysyneet sitä, onko kansanedustajan ajettava ensisijaisesti Pohjois-Savon etua.

Tietysti on. Koska meillä on olemassa piirijako, joka huomioi eduskunnan alueellisen tasapainon. Kuitenkin tässä on muistettava se, että eduskunta päättää hyvin paljon sellaisista asioista, jotka koskettavat koko maan kansaa, asuinpaikasta riippumatta. Siinä astuvat puolueet peliin. Arvomaailma; mitä asioita koemme tärkeiksi.

Mutta meillä ei ole kuntakohtaisia kansanedustajakiintiöitä, ja hyvä niin. Vaikka nykyinen kotikuntani Leppävirta onkin loistava paikka asua ja elää, on nähtävä kauemmaskin. Surukseni olen monesti maakunnallisissa tehtävissä huomannut sen, että vaikka siellä ollaan kehittämässä maakuntaa, valitettavan usein edustajat muistavat vain oman kunnan. On pakko nähdä kokonaisuuksia. On otettava huomioon muutkin alueet kuin oma kylä, vaikka se lähinnä sydäntä olisikin. Sain ilokseni olla mukana Paavo Lipposen johtamassa Itä-Suomi-työryhmässä, jossa katsoimme koko Itä-Suomea; sen kehittymisen ja tulevaisuuteen katsomisen näkökulmasta. Ja hyvää teki. Itselle muutenkin.

Voiko olla väärässä?

Väärässä oleminen on taito. Ainakin sen myöntäminen. Joskus toki käy niin, että toivoisi olevansa väärässä. On tai sitten ei. Ja onko oikeasti edes olemassa paljonkaan asioita, joissa on joko oikea tai väärä? Joskus kuvittelin että on. Tämän aikoinaan kasvatustiedettä opiskellessani kumosi eräs filosofi, joka aloitti luennon sanomalla että tässä on pöytä. Vai onko? Onko se niin, että on vain erilaisia havaintoja, näkemyksiä ja katsantokantoja? Tuo filosofointi meni sitten kyllä hivenen monimutkaiseksi ja abstraktiksi. Ainakin tällaiselle tavan tallaajalle.

Väärässä olen ollut monta kertaa. Varmaan monta kertaa päivässä. Tänään olin sitä mieltä, että meillä oli kahvia. Ei ollut. Puhuin puhelimessa ihmisen kanssa, jota kuvittelin jäykäksi ja tiukkapipoiseksi ihmiseksi. Olin ihan väärässä. Olin varma, että kirpparilta hankkimani taulu näyttäisi hyvältä suunnittelemassani kohdassa. Ei näyttänyt.

Hauskuutin tänään itseäni omilla ennakkoluuloillani ja oletuksillani. Minkälaisina sitä alunperin on pitänyt ihmisiä, tuntematta ja tietämättä oikeasti? Ja minkälaisen käsityksen ihmisistä oikein saa? Ja miksi?

Samasta asiasta on kyse äänestämisessä. Meistä itse kukin valitsee ehdokkaansa omien kriteeriensä mukaan. Itse olen äänestänyt ihmistä, joka oli tuttavani kertoman mukaan hyvä jätkä. Olen äänestänyt hyvää ystävääni. Kerran äänestin ehdokasta lehtimainoksen perusteella, koska kyseinen herra vaikutti uskottavalta. Ja nykyisin kyseisen herran tuntien on tuosta pakko olla samaa mieltä. Olen äänestänyt naista, joka ajoi tasa-arvoisuutta. Syitä on varmasti yhtä monta kuin äänestäjiäkin. Ja yhtä hyviä kaikki.

Einstein on joskus sanonut, että on helpompi purkaa atomeja kuin ennakkoluuloja. Lienee ollut oikeassa.

Asennetta

Sain ilon tavata tänään onnellisia ihmisiä. Elämisen ja tekemisen ilo loisti tapaamani eläkeläisjoukon kasvoilta. Tyytyväisyys ikäihmisenä olemiseen, yhdessä tekemiseen kumpusi. Todennäköisesti on tarttuvaa.

Jäin miettimään sitä, onko tämä elämä ja siitä nauttiminen oikeasti ainakin jossakin määrin asenteesta kiinni. Toki meistä itse kukin pyrkii tekemään elämästään hyvän ja kauniin, ainakin siedettävän. Ja kaikin mahdollisin tavoin tekemään tästä maailmasta paremman paikan elää. Mutta silti. Eräs tapaamani rouva kertoi elämänsä iloksi sen, että näin kevään tullen saa ripustaa pyykit pihalle, ja ottaa ne raikkaina sisään. Ihailtavaa. Kuinka moni meistä oikeasti muistaa nauttia elämän pienistä iloista? Vai jäävätkö ne muka isompien murheiden alle?

Toinen tapaamani ikääntynyt rouva pohti sitä, miten ihmeessä ikäihmiset (joihin hän vahvasti itsekin lukeutuu) eivät muista elää vanhana. Miksi ei voisi käyttää rahansa kauniisiin vaatteisiin? Tai teatteriin? Ja oikeasti tehdä niitä asioita, joista nauttii?

Elämä, miten sitä elämme, mistä ilomme otamme, on asenteesta kiinni. Siitä, miten haluamme nähdä itsemme ja toiset ihmiset. Ja mitä olemme valmiit antamaan tässä elon taipaleella toisillemme. Ja mitä sallimme itsellemme.

Kuka vaippasi vaihtaa?

Haluan ikäihmisenä hyvää hoitoa. Haluan pitää villasukkia, ettei jalkoja palella. Niitä ei saa laittaa paljaisiin jalkoihin, koska ne kutittavat. Haluan joka aamu lukea Warkauden lehden ja Savon Sanomat; tai että joku lukisi ne minulle, jos en itse näe. Haluan valvoa ainakin puoleen yöhön. Ja katsoa kaikki poliisisarjat; etenkin ruotsalaiset. Aamulla minua ei saa herättää (tai olen äkäinen) ennenkuin itse kömmin ylös. Aamulla en halua mennä saunaan enkä suihkuun, vaan haluaisin käydä saunassa joka ilta. Puurooni (mielellään kaurapuuroa) haluan voisilmän, ei sokeria. Ennen kuin minua viedään aamulla mihinkään, haluan juoda kaksi mukillista kavia. Maidon kanssa. Kun siivoan huonettani, haluan kuunnella samalla reipasta musiikkia (Coldplayn Viva la Vida). Silloin siivoaminen tuntuu keveämmältä. Huoneeni on ihan siisti, mutta jos haluan sotkea, antakaa minun sotkea. Se ei haittaa.

Haluan huoneeseeni punaiset verhot. Ja kynttilöitä, vaikkei niitä varmaan saisi hoitokodissa polttaakaan. En suostu askartelemaan pääsiäiskortteja, mutta minut saa laulamaan karaokea. Tai lukemaan dekkareita ja runoja ja pelaamaan korttia. Minut saa nauramaan tilannekomiikalla ja haluan että minua hoidetaan huumorilla. Olen yleensä hyvällä tuulella, paitsi jos näen toisia ihmisiä kohdeltavan huonosti. Kiukkuisena olen sietämätön. Lepyn helposti.

En halua syödä maksalaatikkoa, ainakaan puolukkahillon kanssa. Enkä kaalikääryleitä. Iltaisin haluaisin elokuvaa katsellessa syödä popcornia, minut voisi opettaa käyttämään mikroa poppareiden tekemiseen. Jos se taito on unohtunut.

En tykkää sinisistä paidoista ja haluan pitää hametta tai mekkoa. Mutta sukkahousut eivät saa olla kutittavat. Villapaitoja en halua, kun niissä tulee kuuma. Sänkyyni haluan kaksi tyynyä; toisen otan kainaloon, mikäli mieheni ei ole vieressäni. Juhlapäivinä haluaisin lahjaksi kauniin punaisen ruusun. Ja halauksen. En tarvitse muuta.

Monen ikäihmisen huolena on palvelujen saatavuus. Silloin kun niitä tarvitsee. Pelko siitä, ettei hoitoa saa tai siihen ole varaa, kalvaa mieliä. Toisaalta mietitään sitä, onko hoito sellaista, kun itse toivoisi. Elämänlaatutestamentti pitäisi tehdä meistä jokaisen, jotta hoito olisi toiveidemme mukaista. Pieniä asioita, vähän aikaa vieviä. Eikä kovin kalliitakaan.

Keskivertokansalainen

Kuka on keskivertokansalainen? Aikaa sitten kävimme tiukkaa kädenvääntöä ystäväni kanssa siitä, millainen on keskivertokansalainen. Tutkimuksissa kerrotaan, miten keskivertokansalainen toimii. Kuinka paljon katsoo televisiota, paljonko syö vuosittain lihaa ja kaikkea siltä väliltä.

Omasta mielestäni olen ollut aina keskivertokansalainen. Tehnyt keskivertokansalaisen duunia; mansikanpoiminnasta kauppojen siivoamiseen, hoitamisesta opettamiseen. Ajellut keskivertoautolla, ottanut keskivertokansalaisen tavoin opintolainaa, harrastanut yleisurheilua pärjäten siinä keskiverrosti ym. Toisaalta olen aina ollut keskivertoa huonompi piirtämään (lue:surkea), keskivertoa huonompi leipomaan pullaa ja varmaan luonteeltani keskivertoa uteliaampi; asioille ja elämälle. Keskivertonaista lyhyempi,keskivertosuomalaista vähemmän päivässä telkkaria katsova, keskivertokansalaista enemmän kahvia juova.

Aikuisten oikeasti. Ei keskivertokansalaista ole olemassakaan. Jokainen on oman elämänsä kansalainen, olipa sitten jossain hommassa muita lahjakkaampi ja toisissa taas muita heikompi. Mitä sitten? Tärkeintä kuitenkin tässä elämässä varmasti on se, että on onnellinen. Omassa kropassaan, omassa elinympäristössään, omien ihmistensä ympäröimänä. Keskivertoisesti tai mielellään sitä enemmän.

Liaaneja lomakeviidakkoon

Palvelut ja niiden saatavuus, tai ennemminkin pelko niiden saatavuuden ongelmista puhuttavat ihmisiä. Kaikenikäisiä, paikkakunnasta riippumatta. Usean erityisesti ikäihmisen kanssa puheenaiheeksi on noussut tietämättömyys eri tukimuodoista ja niiden hakemisesta. Myös viranomaisten tietämättömyys.

Tukia on olemassa moneen tarkoitukseen ja ne muuttuvat aika ajoin. Samoin nimet ja termit. Sairaan lapsen hoitotuesta on tullut alle 16-vuotiaan vammaistuki jne. Juttelin tänään ikääntyneen rouvan kanssa, joka oli saanut tietoa tukimahdollisuuksista oman kansalaisjärjestönsä työntekijältä. Hyvä niin. Oikeastihan tieto pitäisi saada tuen myöntävältä taholta; Kelalta, sosiaalitoimistosta tms. Kuka tässä lomakeviidakossa oikeasti enää pysyy kärryillä? Ja oletetaanko 85-vuotiaan ikäihmisen surffailevan illat netissä etsien tukimuotoja eri tahoilta? Vai menevän aukioloaikaan luukulta toiselle; pahimmissa tapauksissa eri paikkakunnalle kyselemään?

Olen täyttänyt lapseni osalta lomakkeita puolen vuoden välein kuusi vuotta. Kuvittelin olevani siinä jo aika ammattilainen; lomake ja kriteerit kun olivat aina pysyneet samoina. Mutta kuinkas kävikään. Hylätty päätös tuli. Niinpä soitin Kelalle ja sain parilla puhelulla tarkan tiedon siitä, millainen lääkärin lausunnon olisi pitänyt olla. Soitin lääkärille ja kerroin tuon saman. Ja oikaisuvaatimus hyväksyttiin uuden lääkärinlausunnon perusteella. Aikaa tuohon meni noin päivä kaikkineen, vaikka palvelu oli hyvää.

Liaanina tähän lomakeviidakkoon voisi tarjota yhteispalvelupistettä. Yksinkertaisesti niin, että olisi eri tukimuotoihin ja niiden hakemiseen perehtynyt työntekijä, joka ohjaa hakemaan tukia ja auttaa hakupapereiden täytössä. Muutoin käy niin, että verbaaliakrobaatit ja ne, jotka jaksavat pitää puolensa, osaavat täyttää monimutkaiset lomakkeet oikein ja saavat tuet. Ja ne jotka eivät jaksa, pysty tai osaa, jäävät ilman tukia. Eihän tämä näin voi mennä.

Kymmenen tikkua laudalla

Laskiaiseenkin kuuluu leikki; tuota aikuisten kesken harrastettiin eilen potkukelkkakisassa Leppävirralla. Sekajoukkueemme Vastavoima (mille?) pääsi hopealle. Ja kivaa oli; kiitos Kaisalle ja Markulle!

Laskiainen makkaranpaistoineen ja pulkkamäkineen läheisten kanssa herätti muistoja. Kuten aina. Viime viikolla mietimme ystäväni kanssa samoja menneitä tarinoita. Pienenä tyttönä asuimme molemmat samalla kerrostaloalueella. Pihapiiri oli aina täynnä lapsia; ei ollut kännyköitä, joilla kutsua kaverit leikkimään. Eikä tarvinnut. Toinen vaihtoehto oli huutaa pihalta kaveri parvekkeelle, ja sitten ulos. Omasta talosta tunsi joka ikisen asukkaan, ja liki kaikissa kodeissa käytiin. Joko kaverin luona leikkimässä, virpomassa tai muuten vaan jutustelemassa. Pihaleikeissä kirkonrotta, purkkis, kymmenen tikkua laudalla, kiikkupolttopallo, tuikkunen ja pesis olivat ylivertoja; porukasta riippuen. Ja kerrostalon alakerran kuivaushuoneella pidettiin ihan omia kerhoja ja juhlia.

Ajelin yhtenä päivänä vanhalla kotiseudulla. Matontamppaustelineet, joissa oli kiva kiipeillä ja johon piti se kieli talvipakkasella kiinni juututtaa, olivat kadonneet. Leikkipuisto oli muuttunut nykyaikaisemmaksi. Kotitaloni päädystä oli hävinnyt tutun talonmiehen pannuhuone. Mutta edelleen se sama seinävalo, jonka aikanaan tennispallolla kumautin alas, oli paikallaan. Todennäköisesti näinä vuosina joku muukin vekara on tehnyt saman.

Näin aikuisen silmin on kuullut ja ymmärtänyt jotain sellaista, mitä lapsena ei nähnyt. Onneksi. Asuimme alueella, joka tuohon maailman aikaan on ollut Varkauden "huonointa" aluetta. Paljon kaupungin vuokrataloja. Tuota pieni tyttö ei koskaan ajatellut. En myöskään ikinä kokenut olevani huonommassa joukossa; päinvastoin. Tuossa kerrostalomiljöössä oppi varmasti paljon yhteisöllisyyttä, joka tänä päivänä jossain määrin tuntuu olevan kateissa.

Monet tuosta pihaporukasta horjuvat elämänsä raiteilla. Joku on jo Taivaan kodissa, joku istuu linnassa. Mutta moni on myös ihan tavallinen elämänsä tallaaja. Ja onnellinen.

Jäin miettimään. Sitä, että me aikuisetko oikeasti jaamme ihmiset hyviin ja huonoihin? Ja me aikuisetko teemme kastijakoa sen mukaan, missä kukin asuu? Lapset eivät sitä osaa tehdä vaan arvot ja asenteet ovat pitkälti kotoa opittuja. Ja onko sillä asuinpaikalla oikeasti merkitystä siihen, elääkö ihminen onnellisen elämän? Jos kotona on arvot ja asiat kohdallaan.

Kymmenen tikkua laudalla. Osa jää maahan ja katoaa. Toiset pääsevät takaisin laudalle, helposti tai vaikeimman kautta. Toiset taas ovat ja pysyvät. Vankkoina, turvallisessa perheessä. Omannäköisen elämänsä tallaajina. Näin toivoisi jokaiselle.

Lasten asiaa

Päivä täyttyi vaalihumusta Iisalmen torilla. Kaunis kiitos paikallisille tovereille jälleen niin lämpimästä vastaanotosta! Torikansaa riitti; keskusteluja aiheesta jos toisestakin. Tunnelma oli hyvin erilainen kuin Varkauden markkinoilla. Enemmän kritiikin kertojia, enemmän tungosta paikkapaikoin. Ja enemmän meteliä. Kuuluu toki markkinameininkiin. Tosin enemmän henkilökohtaisesti nautin siitä seesteisyydestä ja toisten kunnioittamisesta, joka eri puolueiden välillä tuntui Varkaudessa vallitsevan.

Huomenna puolueemme kampanjoi lapsiperheiden puolesta. Yhä useammin lapsiperheet elävät taloudellisessa ahdingossa. Erityisen huolissani olen syrjäytymiskehityksestä, jossa sosiaalinen eriarvoisuus periytyy. Eriarvoistumisesta ja kansan kahtiajaosta puhui eräs poliittisista idoleistani Erkki Tuomioja vastikään SDP:n vaalivaltiopäivillä. Nämä asiathan ovat juuri niitä arvokysymyksiä, joista on uskallettava puhua. Ja joihin eduskunta ottaa kantaa.

Nyt eduskuntavaalien alla jälleen joillakin foorumeilla on noussut esiin se, tuleeko lapsella olla subjektiivinen oikeus päivähoitoon. En ymmärrä, miksi vuodesta toiseen halutaan tätä hyvinvointivaltion erästä peruspilaria olla murtamassa. Meillä on hyvä ja toimiva päivähoitojärjestelmä. Joillakin lapsilla päivähoito on se ainoa paikka, jossa on turvallinen aikuinen läsnä ja jossa saa harjoitella, aikuisenakin niin tärkeitä vuorovaikutustaitoja. En jaksa uskoa, että "harrastustensa" vuoksi päivähoitoon lapsiansa laittavia vanhempia on kovinkaan monta, kuten joissakin foorumeissa väitetään. Tukemalla perheitä taloudellisesti ja henkisesti ja luomalla työelämä joustavammaksi voimme tehdä tästä yhteiskunnasta paremman. Lapsiperheille ja samalla muillekin.

Ystäväni perhe kasvoi eilen potralla, kuulemma isänsä näköisellä pojalla. Läheisten lämmöllä tuostakin pienestä miehenalusta kasvaa itseensä luottava, elämässään pärjäävä ja toiset huomioonottava aikuinen. Uskon niin.

Koskettavia kohtaamisia

Tapasin eilen pienen lapsen äidin torilla. Siinä jutustellessamme äiti alkoi kertoa tarinaansa. Äidin oli pakko mennä töihin. Toki hän oli erityisen kiitollinen siitä, että sai tehdä töitä. Kuitenkin hän poti huonoa omaatuntoa jo etukäteen siitä, ettei voi olla pienen lapsensa kanssa kotona. Lapsi kun jo alle vuoden ikäisenä menee vieraiden ihmisten hoitoon. Kotihoidon tuella ei tavallisissa töissä käyvällä perheellä ole mahdollisuutta tulla toimeen. Hoitaa vuokrat tai asuntolainat, ostaa ruuat, vaatteet jne. Tuttu tarina. Myös itselle aikanaan. Kovasti meilläkin mediat ja erilaiset toinen toistaan fiksummilta vaikuttavat tahot korostavat äidin tai isän kotonaolemisen merkitystä silloin kun lapsi on ihan pieni. Tämän kaiken keskustelun taustalla monet vanhemmat kokevat huonommuuttaan siitä, ettei taloudelliset resurssit riitä. Töihin on mentävä. Joku varmaan kommentoi tähän, että oma valinta tai että aina on mahdollisuus. Tonni sinne tai tänne ei monelle perheelle ole sitä arkea. Josko lopetettaisiin toisten syyllistäminen? Ainakin siihen saakka kunnes kotihoidon tuet ovat sillä tasolla että oikeasti äideillä tai isillä on mahdollisuus jäädä kotiin. Valitettavasti näyttää siltä, että tuohon kuluu aikaa. Liikaa.

Toinen mieleenjäävä kohtaaminen oli juuri eläköityvän rouvan kanssa. Hän pohti jo nyt sitä, kuka hänet aikanaan hoitaa. Ja missä. Hän oli erityisen huolissaan siitä, että julkisen sektorin paikat ajetaan alas. Pienellä eläkkeellä olevana hän ei uskonut aikanaan saavansa hoitoa. "Kun ei ole niitä isoja rahoja". Tältäkö meidän maailmamme näyttää? Rahalla saa ja hevosella pääsee. Emme kai oikeasti halua mennä suuntaan, jossa köyhät köyhtyvät ja jäävät ilman laadukasta hoitoa? Mikä ihmeen hyvinvointivaltio se sellainen oikein on?

Ihmiset Varkauden markkinoilla eilen ja tänään halusivat puhua. Puhua ja puhua. Pohtia tulevaa, nähdä hyvää ja kaunistakin. Usko tulevaan ei vaikeista asioista huolimatta ole hävinnyt. Ennenkin on selvitty. Ja niin nytkin. Tarvitaan vain tahtoa, tekemistä ja rohkeutta. Tehdä tästä maastamme vieläkin parempi paikka elää. Meille jokaiselle.