Laskiaiseenkin kuuluu leikki; tuota aikuisten kesken harrastettiin eilen potkukelkkakisassa Leppävirralla. Sekajoukkueemme Vastavoima (mille?) pääsi hopealle. Ja kivaa oli; kiitos Kaisalle ja Markulle!
Laskiainen makkaranpaistoineen ja pulkkamäkineen läheisten kanssa herätti muistoja. Kuten aina. Viime viikolla mietimme ystäväni kanssa samoja menneitä tarinoita. Pienenä tyttönä asuimme molemmat samalla kerrostaloalueella. Pihapiiri oli aina täynnä lapsia; ei ollut kännyköitä, joilla kutsua kaverit leikkimään. Eikä tarvinnut. Toinen vaihtoehto oli huutaa pihalta kaveri parvekkeelle, ja sitten ulos. Omasta talosta tunsi joka ikisen asukkaan, ja liki kaikissa kodeissa käytiin. Joko kaverin luona leikkimässä, virpomassa tai muuten vaan jutustelemassa. Pihaleikeissä kirkonrotta, purkkis, kymmenen tikkua laudalla, kiikkupolttopallo, tuikkunen ja pesis olivat ylivertoja; porukasta riippuen. Ja kerrostalon alakerran kuivaushuoneella pidettiin ihan omia kerhoja ja juhlia.
Ajelin yhtenä päivänä vanhalla kotiseudulla. Matontamppaustelineet, joissa oli kiva kiipeillä ja johon piti se kieli talvipakkasella kiinni juututtaa, olivat kadonneet. Leikkipuisto oli muuttunut nykyaikaisemmaksi. Kotitaloni päädystä oli hävinnyt tutun talonmiehen pannuhuone. Mutta edelleen se sama seinävalo, jonka aikanaan tennispallolla kumautin alas, oli paikallaan. Todennäköisesti näinä vuosina joku muukin vekara on tehnyt saman.
Näin aikuisen silmin on kuullut ja ymmärtänyt jotain sellaista, mitä lapsena ei nähnyt. Onneksi. Asuimme alueella, joka tuohon maailman aikaan on ollut Varkauden "huonointa" aluetta. Paljon kaupungin vuokrataloja. Tuota pieni tyttö ei koskaan ajatellut. En myöskään ikinä kokenut olevani huonommassa joukossa; päinvastoin. Tuossa kerrostalomiljöössä oppi varmasti paljon yhteisöllisyyttä, joka tänä päivänä jossain määrin tuntuu olevan kateissa.
Monet tuosta pihaporukasta horjuvat elämänsä raiteilla. Joku on jo Taivaan kodissa, joku istuu linnassa. Mutta moni on myös ihan tavallinen elämänsä tallaaja. Ja onnellinen.
Jäin miettimään. Sitä, että me aikuisetko oikeasti jaamme ihmiset hyviin ja huonoihin? Ja me aikuisetko teemme kastijakoa sen mukaan, missä kukin asuu? Lapset eivät sitä osaa tehdä vaan arvot ja asenteet ovat pitkälti kotoa opittuja. Ja onko sillä asuinpaikalla oikeasti merkitystä siihen, elääkö ihminen onnellisen elämän? Jos kotona on arvot ja asiat kohdallaan.
Kymmenen tikkua laudalla. Osa jää maahan ja katoaa. Toiset pääsevät takaisin laudalle, helposti tai vaikeimman kautta. Toiset taas ovat ja pysyvät. Vankkoina, turvallisessa perheessä. Omannäköisen elämänsä tallaajina. Näin toivoisi jokaiselle.
