Palvelut ja niiden saatavuus, tai ennemminkin pelko niiden saatavuuden ongelmista puhuttavat ihmisiä. Kaikenikäisiä, paikkakunnasta riippumatta. Usean erityisesti ikäihmisen kanssa puheenaiheeksi on noussut tietämättömyys eri tukimuodoista ja niiden hakemisesta. Myös viranomaisten tietämättömyys.
Tukia on olemassa moneen tarkoitukseen ja ne muuttuvat aika ajoin. Samoin nimet ja termit. Sairaan lapsen hoitotuesta on tullut alle 16-vuotiaan vammaistuki jne. Juttelin tänään ikääntyneen rouvan kanssa, joka oli saanut tietoa tukimahdollisuuksista oman kansalaisjärjestönsä työntekijältä. Hyvä niin. Oikeastihan tieto pitäisi saada tuen myöntävältä taholta; Kelalta, sosiaalitoimistosta tms. Kuka tässä lomakeviidakossa oikeasti enää pysyy kärryillä? Ja oletetaanko 85-vuotiaan ikäihmisen surffailevan illat netissä etsien tukimuotoja eri tahoilta? Vai menevän aukioloaikaan luukulta toiselle; pahimmissa tapauksissa eri paikkakunnalle kyselemään?
Olen täyttänyt lapseni osalta lomakkeita puolen vuoden välein kuusi vuotta. Kuvittelin olevani siinä jo aika ammattilainen; lomake ja kriteerit kun olivat aina pysyneet samoina. Mutta kuinkas kävikään. Hylätty päätös tuli. Niinpä soitin Kelalle ja sain parilla puhelulla tarkan tiedon siitä, millainen lääkärin lausunnon olisi pitänyt olla. Soitin lääkärille ja kerroin tuon saman. Ja oikaisuvaatimus hyväksyttiin uuden lääkärinlausunnon perusteella. Aikaa tuohon meni noin päivä kaikkineen, vaikka palvelu oli hyvää.
Liaanina tähän lomakeviidakkoon voisi tarjota yhteispalvelupistettä. Yksinkertaisesti niin, että olisi eri tukimuotoihin ja niiden hakemiseen perehtynyt työntekijä, joka ohjaa hakemaan tukia ja auttaa hakupapereiden täytössä. Muutoin käy niin, että verbaaliakrobaatit ja ne, jotka jaksavat pitää puolensa, osaavat täyttää monimutkaiset lomakkeet oikein ja saavat tuet. Ja ne jotka eivät jaksa, pysty tai osaa, jäävät ilman tukia. Eihän tämä näin voi mennä.
