Nuorille tukea

Nuorten syrjäytyminen on paljon puhuttava asia. Ja niin totta. Meillä tässä edelleen hyvinvointivaltioksi kutsutussa maassa on liian paljon syrjäytyneitä, koulutuksen ja työelämän kelkasta pudonneita, yksinäisiä nuoria ja nuoria aikuisia. 

Nuorisotakuu astui voimaan vuoden 2013 alusta. Nuorisotakuun mukaan jokaiselle alle 25-vuotiaalle nuorelle ja alle 30-vuotiaalle vastavalmistuneelle tarjotaan työ-, työkokeilu-, opiskelu-, työpaja- tai kuntoutuspaikka viimeistään kolmen kuukauden kuluessa työttömäksi ilmoittautumisesta. Nuorisotakuu toteutuu vaihtelevasti. Monessa kunnassa työtä tekevät kolmannen sektorin toimijat, osin kuntien rahoittamana, osin hankerahalla. Nuorisotakuun toteuttamiseen on varattava lisäpanostuksia, jotta jokaisessa kunnassa nuorisotakuu mahdollistuu. Lisäpanostukset nyt tulevat olemaan säästö tulevaisuudessa. 

 

Ammatillisten tukihenkilöiden tarve nuorille ja nuorille aikuisille on suuri. Monella nuorella ei ole omassa lähipiirissään aikuista, joka kulkisi rinnalla, tukien ja elämäntaidoissa opastaen. Siksi tarvitaan tukihenkilöitä ja taloudellisia panostuksia tukihenkilötoiminnan mahdollistamiseen. Niin, että asuipa nuori sitten missä maan kolkassa tahansa, apua ja tukea on saatavilla. Ei voi olla niin, että asuinpaikka tai varallisuus määrittää tuen saannin.

Matalan kynnyksen paikkoja tarvitaan, niin nuorille kuin lapsiperheillekin. Paikkoja, joihin voi mennä ilman lähetettä, ilman ”virallista” ongelmaa. Kävellä sisään, jutustella vertaisten ja ammattilaisten kanssa. 

Meillä tässä maassa on edelleen vakava puute myös siinä, että sekä nuoret että muut avun tarvitsijat joutuvat ravaamaan luukulta toiselle apua ja tukea etsiessään. Pitää olla yksi taho, joka kartoittaa avun tarpeen ja ohjaa samalla oikeaan osoitteeseen.

Nuorissa on tulevaisuus. Se, miten hyvin pystymme auttamaan nuoriamme ja nuoria aikuisiamme pääsemään mukaan yhteiskunnan kelkkaan, kertoo asenteistamme ja antaa suunnan tulevaisuudellemme. Yksikin nuori, joka pysyy tai pääsee takaisin yhteiskunnan kelkkaan, on inhimillinen voitto.

Työtä, työtä

Pohjois-Savo ja Pohjois-Karjala ovat nyt näissä eduskuntavaaleissa ensimmäistä kertaa yhteistä vaalipiiriä. Pohdiskelin sitä, mitenkähän erilaiset huolenaiheet ihmisillä ovat eri puolilla Ohtaansalmea. Nyt kiertäessä ympäri vaalipiiriä on huomattu huolenaiheiden olevan ihan samanlaisia. Työtä tarvitaan, pieneläkeläisten pärjäämisestä ollaan huolissaan. Ja palveluiden saatavuudesta. Viime vaalien aikaan saatu palaute ja keskustelut kaikin puolin olivat monesti kipakoita. Ihmiset kritisoivat. Nyt tuntuu surulliselta se, että eniten on huolta. Huolta pärjäämisestä, epävarmuutta tulevasta. Ihan kuin olisi luovuttamisen ilmapiiriä.

Tästä noustaan. Suomi on aina ollut maa, jossa yhdessä tekemällä, toinen toistaan tukien ollaan vuosikymmenten saatossa noustu. Niin nytkin.

Työtä tarvitaan. Työtä, josta saa palkkaa, jolla pärjää. Monella vanhalla teollisuuspaikkakunnalla pelätään työpaikkojen siirtymistä kasvukeskuksiin tai ulkomaille. Tai toiminnan loppumista. Itä-Suomen on pystyttävä entistä parempaan edunvalvontaan alueen elinvoiman turvaamisessa. On pidettävä huolta koulutuksen saatavuudesta ja tarvittavan täydennyskoulutuksen mahdollisuuksista alueellamme. Tiestön ja muiden kuljetusyhteyksien on oltava kunnossa. Peruspalvelut samoin. Monta seikkaa, jotka kaikki vaikuttavat siihen, millainen alueemme houkuttelevuus on. Työtäkään ei voi nyhjästä tyhjästä.

Tapasin eilen miehen, joka oli eläkkeelle jäämisen kynnyksellä. Hän kertoi, että olisi halunnut jo monien työstä aiheutuneiden vaivojen vuoksi jäädä pois työstä pari vuotta sitten. Ja antaa paikkansa nuoremmalle. Kun vaan ei ollut mahdollista. Työelämä on monilla aloilla raskasta ja raakaa. Monella ikä alkaa painaa ja mennään jaksamisen äärirajoilla. Sen sijaan, että eläkeikiä nostellaan, tulisi pitää huolta työssä jaksamisesta koko työuran ajan. Ja mahdollistaa aiempaa paremmin henkilökohtaiset ratkaisut työuran suhteen. Nyt tämä ei ihan toimi. 

Pysäytys

Sain tänä iltana osallistua Omaishoitajat ja -läheiset liiton eduskuntavaaliehdokkaille suunnattuun haastekampanjaan. Otin haasteen innolla vastaan, ainahan on tilaa uusille kokemuksille ja ajatuksille. En vaan tiennyt, miten paljon ja syvälle kosketti.

Sain käydä katsomassa perheen arkea. Perheen, jossa eläkkeellä olevat vanhemmat hoitivat, täydellä sydämellään, ehdoitta, rakasta kehitysvammaistaan tytärtään. Harvoin täysin vieraana ihmisenä saa niin lämpimän vastaanoton jonkun kotiin kuin tänään sain. Tästä mahdollisuudesta olen äärimmäisen kiitollinen. Pysäytti.

Puhuimme paljon. Omaishoidon tuesta kriteereineen, palveluista ja niiden saamisen vaikeuksista, omaishoitajien jaksamisesta ja elämän monenmoisista kiemuroista. On tässä maailmassa vielä paljon tehtävää. Meillä on olemassa paljon palveluita, lakia ja asetuksia. Virastoja, hoitolaitoksia ja apuvälineitä. Kuitenkin tämänkin kokemuksen jälkeen en voi kuin suuresti ihmetellä sitä, miten ihmisiä pompotellaan. Ihmisiä, jotka täydestä sydämestään hoitavat omaa läheistään. Pienellä tuella, pienillä pyynnöillä yhteiskunnalta. Ei pidä olla niin, että ne, jotka pitävät suurta ääntä ja vaativat palveluita ja tukia, niitä saavat. Ja ne, jotka hiljaisina tyytyvät joskus huonoonkiin kohteluun, jäävät vähemmälle avulle. Huudan oikeudenmukaisuutta.

Olen ennen opettajan työtä työskennellyt sairaanhoitajana mielenterveys- ja päihdetyössä, vanhustyössä ja kehitysvammaisten parissa. Siis työssä, sen n. 8 tuntia päivässä. En oikeasti ole nähnyt paljoakaan. Enkä ymmärtänyt. Omaishoitajat tekevät työtä 24/7 ja omainen on se rakas, jonka eteen tekee kaikkensa. Tänään sain olla tuossa arjessa hetken. Sellaisen hetken, jonka tulen muistamaan aina. Kiitos.

Huoli koulutuksen saatavuudesta

Eduskunta näytti sitten viimeisellä viikollaan hylkäävänsä monta, osin hyvääkin esitystä. Olen huolissani koulutuksen saatavuudesta tulevaisuudessa. Niinkuin tiedämme, rahat eivät tätä rataa riitä kaikkeen ja jostain on karsittava. Vastuullista olisi minusta ollut se, että järjestämislaki olisi hyväksytty. Sitä kautta olisi valtakuntaamme saatu vahvemmilla hartioilla olevia toimijoita ja siihen ajatukseen olivat jo koulutuksen järjestäjätkin varautuneet. Säästötarpeet eivät ole kadonneet mihinkään. Nyt vaan ei tiedetä, miten nuo säästöt otetaan jatkossa. Aloituspaikkoja vähentämällä? Luokkakokoja kasvattamalla? Opetuksen laatua heikentämällä?

Pienten lukioiden pärjäämisestä on kannettu huolta. Samaan hengenvetoon täytyy todeta huoleni siitä, että toisen asteen ammatillista koulutusta on jo nyt karsittu liikaa. Moni ammatilliseen koulutukseen haluava nuori joutuu matkustamaan kauas tai muuttamaan kotoa toiselle paikkakunnalle. 16-vuotiaana. Moni pärjää, mutta on myös niitä syrjäytymisuhan alla olevia nuoria, joille muuttaminen kotoa on vaikeaa. Ja pärjääminen. Se, että pitkien etäisyyksien alueilla olisi tarjolla esim. kymppiluokka, ammattistartti tai muu tekemällä oppimisen mahdollisuus, ehkäisisi osaltaan syrjäytymistä. Jokainen nuori on omanlaisensa. Kaikki eivät halua lukea ja päntätä vaan oppiminen on monelle mielekkäintä tekemällä. Niin voisi omat vahvuutensa ja kiinnostuksen kohteensakin löytää helpommin.

Säästöjen tekeminen ei useimmiten ole helppoa. Mutta jos valita pitää, haluaisin karsinnan tapahtuvan hallinnosta ja samaan aikaan tulisi tehdä muutoksia toimintatavoissa. Seuraavalla eduskunnalla riittää tekemistä tälläkin saralla.

Kuopion torilla eilen luokseni tuli kaksi opiskelijaa kysymään koulutuksesta. Kävimme itsellenikin erittäin antoisan keskustelun nuorten ongelmista, opetuksen laadusta ja huolesta siitä, miten moni nuori tänä päivänä syrjäytyy. Noilla turuilla ja toreilla on hyvä pysähtyä. Ja kuunnella. Kotiin palatessa on aina uusia ajatuksia ja kokemuksia rikkaampi.

Luukulta toiselle

Tässä matkalla oppii kaikenlaista. Ihmisistä ja elämästä. Tälläkin viikolla torilla juttusilleni tuli lapsiperheen isä, joka kertoi huolensa siitä, ettei apua ja tukea tahdo löytyä. Isä oli soitellut perheen vaikeassa tilanteessa moniin eri tahoihin, mutta kukaan ei tuntunut tietävän, kenelle tai mille taholle asia kuuluisi.

Tuo tarina ei ole ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen. Olipa sitten avun tarve mikä tahansa ja avun tarvitsija lapsiperhe, mielenterveyskuntoutuja, kehitysvammainen, ikäihminen tai kuka hyvänsä. Vaikeutena tuntuu monilla aloilla olevan se, että erilaisia tukimuotoja on kyllä tarjottavana, mutteivät aputahot välttämättä tunne toisten toimintaa tai osaa ohjata ihmistä oikean avun piiriin.

Luukulta toiselle juoksuttamisen ja numerosta toiseen soittamaan joutumisen on loputtava. Erilaisia tukimuotoja on olemassa; sosiaalityön perhetyötä, akuuttia ensiapua, psykiatrista kriisihoitoa, nuorisotyötä, seurakunnan tukea, kriisipuhelimia, mielenterveystyötä, kehitysvammatyötä jne. Osa sosiaalitoimen alaisuuteen kuuluvia, osa terveystoimeen, osa kolmannen sektorin apua. Monissa kunnissa ongelmana koen olevan sen, ettei kokonaisvastuuta ole selkeästi määritelty. Jokainen varmasti hoitaa tonttinsa niin hyvin kuin pystyy. Mutta mikä on se taho, joka ottaa kokonaisuuden hallintaan?

Vaikeuksien keskellä, akuutissa kriisissä olevalla ihmisellä ei välttämättä ole voimia etsiä puhelinnumeroita ja soitella numeroihin. Tai ravata luukulta toiselle. Ehdotan tähän hyvinkin yksinkertaista mallia. Yksi puhelinnumero, jossa vastataan aina ja jos ei voida vastata, soitetaan aina välittömästi takaisin soittajalle. Täältä sitten neuvottaisiin tilanteen mukaan ihmiselle oikea taho, joka voisi tilanteessa parhaiten auttaa.Tämä pyörä on varmaan jossakin jo keksittykin. Kustannuksiakaan ei tästä kummoisesti voisi syntyä, kun puhelinpalvelu hoitaisi isomman alueen ihmisten avuntarpeen selvittämisen ja oikeaan paikkaan ohjaamisen.

Kohtalaisen pienellä panostuksella, yhteistyön tiivistämisellä voisi ihminen saada avun akuutin kriisin hetkellä. Löytää sen ihmisen, joka sillä hetkellä on oikea auttamaan ja kuuntelemaan.

Kenttäkuulumisia

Vaaleihin on aikaa reilut kuusi viikkoa. Aika on mennyt hujauksessa. Tällä viikolla on ollut toriviikko, ulkoilua siis. Keli ei ole ollut ihan kuin morsian, välillä on tuullut ja tuivertanut ja märkiä rättejäkin on taivaalta lätsähdellyt. Iloa, oikeasti. Olemme oman porukan kanssa sopineet, että jos itse kullekin tulisi päivä, ettei huvita lähteä mukaan, kannattaa jäädä kotiin. Ei ole vielä sellaista päivää tullut.

Maanantaina olimme Varkauden torilla ja mukana oli Etelä-Savon kansanedustaja Pauliina Viitamies, jonka tunnen jo Mikkelin ajoilta. Vastavuoroisesti ylitimme maakuntarajan ja olin Pauliinan mukana hänen vaalipiirissään Joroisissa. Vaalipiiri- tai maakuntaraja ei muuta sitä tosiasiaa, että Keski-Savon alueen asiat ovat ihan yhteisiä ja vaaipiirirajan molemmilta puolilta tarvitaan edun ajajia.

Kunnasta riippumatta huolen aiheet ovat yhteisiä. Työpaikat, ikäihmisten hoivan laatu ja saatavuus, vammaisten oikeudet, homekoulut, omaishoitajien jaksaminen, pieneläkeläisten pärjääminen, kalastuslaki, lapsiperheiden palvelut, lapsilisät, verotus jne. Ihan tavallisia asioita.

Koskettavia kohtaamisia. Ikääntynyt rouva tuli torille kysymään, miten tätä maata pitäisi parantaa. Keskustelimme pitkään monenmoisista kehittämisen tarpeista, ikäihmisten eläkkeistä ja hoidon laadusta tieverkkoon. Viimeiseksi rouva totesi: "Muistakaa pitää huolta niistä nuorista. Nuorille töitä ja lastenhoitoapua. Että saavat hyvän tulevaisuuden." Niin.

Vammaisten henkilöiden oikeudet

Varkauden markkinoilla kävin mieleen jääneen keskustelun kehitysvammaisten parissa työskentelevän miehen kanssa. Pohdimme vammaisten ihmisten toimeentuloa, työllistymistä ja YK:n yleissopimuksesta vammaisten henkilöiden oikeuksista. Lupasin tuohon aiheeseen vielä tarkemmin perehtyä illan aikana. Kyseinen hyväksyminen on siis ollut jo vuosia, enemmän tai vähemmän tapetilla. Mutta jäänyt eduskunnalta ratifioimatta. Mutta kas, samaisena iltana tulikin uutinen, että eduskunta on kyseisen sopimuksen nyt ratifioinut. Hieno homma. Vihdoin ja viimein. Olikin ilo viestittää kyseiselle miehelle homman olevan nyt kunnossa. Onneksi jotain hyviäkin uutisia.

Kehitysvammaisilla ihmisillä ei ole liikaa puolestapuhujia. Moni ei pysty itse huolehtimaan asioistaan ja puolestapuhujia tarvitaan. Toisaalta puhuttaessa hyvinvointiyhteiskunnassa, palveluiden pitäisi olla kattavat ja tasapuoliset. Ei niin, että se joka eniten pitää itsestään ääntä, saa palvelua.

Olin hoitoapulaisena lukion jälkeen kehitysvammalaitoksessa puolisen vuotta. Siis ilman minkäänlaista hoitoalan koulutusta tai edes ajatusta alalle hakeutumisesta. Yksi opettavimmista ajanjaksoista. Jos asiat eivät menneet mielen mukaan, asukkailta tuli suora palaute; vaikka kiukun tai kengän heittämisen muodossa. Ja kun oli hyvä olla, saattoi hoitaja saada pusun poskelle. Ja halauksen. Sellaista aitoutta kohtaa harvoin. Olisi meilläkin paljon opittavaa maailmassa, jossa yksilökeskeisyys, pienistä asioista valittaminen ja kilpailu ovat merkittävässä roolissa.

Vakiduuni - kielletään nollatuntisopimukset

Kuopion torilla oli eilen Operaatio Vakiduunin mielenilmaus. Loistava homma, paljon keskusteluja ja ihmisiä. Mieleenpainuvia kohtaamisia. Operaatio Vakiduunin kansalaisaloitteessa on kyse nollatuntisopimusten kieltämisestä. Aloitteessa ehdotetaan lisäksi, että osa-aikatyöntekijöiden viikoittainen työaika tulisi olla vähintään 18 tuntia. Lyhyet ja työajaltaan määrittelemättömät sopimukset ovat arkipäivää, etenkin palvelualoilla. Työajan ollessa "työnantajan määrittämät tunnit" ilman vähimmäislupausta tunneista, ei työntekijä voi suunnitella tulevaisuuttaan. On vaan aina oltava käytettävissä vaikkei puhelua töihin tulisikaan.

Hoitoalan yksityisessä työpaikassa kävi seuraavaa. Työntekijä oli allekirjoittanut työsopimuksen, oikeasti ajattelematta mitä sopimus tarkoittaa. "Työnantajan määräämät tunnit", ilman minkäänlaista minimituntimäärää. Käytännössä kolmen viikon työvuorolista siis saattoi olla suunniteltaessa tyhjä. Ja täyttyä sen mukaan kun töitä sitten olikin tarjolla. Ts. työntekijä oli vakituisessa työsuhteessa, kuitenkaan saamatta välttämättä tehdä töitä. No, työntekijä halusi irtisanoutua työstä. Kappas, vakituisen työsuhteen vuoksi olisikin rapsahtanut kolmen kuukauden karessi. Nollatuntisopimukseen, vähäisillä tunneilla liittyy myös se seikka, ettei työtekijällä ole oikeutta ansiosidonnaiseen työttömyysturvaan, mikäli työaika ei ole ollut vähintään 18 tuntia viikossa. Työnantaja pystyy tällaisten nollatuntisopimusten avulla pitämään hallussaan työntekijäreserviä, joka on aina käytettävissä. Jos tarvitaan. Epäreilua minusta.

Toisin kuin joissakin kirjoituksissa väitetään, kansalaisaloitteeseen kuuluu myös kohta, jossa työntekijän aloitteesta voidaan alittaa tuo määritelty 18 tunnin viikkotyöaika. Voi olla, että opiskelijan, lastaan kotona hoitavan vanhemman tai osa-aikaeläkeläisen toiveisiin tällainen järjestely sopisi.

Nollatuntisopimusesimerkkejä löytyy eri aloilta paljon. Vaikeita tilanteita, epävarmuutta tulevaisuudesta ja käytännön elämään tulevia hankaluuksia.

Työntekijällä tulee olla mahdollisuus suunnitella tulevaisuuttaan ja saada työstään palkkaa, jolla pärjää. Siksi allekirjoitin kansalaisaloitteen nollatuntisopimusten kieltämiseksi. Kirjoita sinäkin.