Pikkuronaldot ja pikkukiirat

Helsingin Sanomat (8.4.2014) uutisoi lasten harrastusten kallistumisesta. Kari Puronahon tekemästä opetusministeriön selvityksestä käy ilmi, että lasten kilpaurheilun kustannukset ovat vuosikymmenessä kohonneet noin kolminkertaisiksi. Keski- ja pienituloisten vanhempien mahdollisuudet osallistua suurilla summilla lasten harrastuksiin alkavat olla hupenemassa. Tai jo huvenneet. Yhteiskunnan epäkohta.

Kyseiseen tutkimukseen osallistuneiden kotitalouksien keskimääräinen bruttotulo oli 85 000 €. What. Siis keskitulo. Nuorimpien, 6–10-vuotiaiden lasten kalleimpia harrastelajeja ovat ratsastus, taitoluistelu, tanssi ja jääkiekko. Edullisimmat lajit ovat yleisurheilu, voimistelu, uinti, salibandy ja pesäpallo.

No. Tähän voisi todeta, että voihan sitä pallotella huvikseenkin kaveriporukalla. Tai leikkiä kirkonrottaa. Toki voi. Mutta jos haluaa pelata ja harjoitella hivenenkin ohjatusti, aikuisen opastuksessa, on kuuluttava seuraan. Vaikkei ihan Ronaldoksi tai Selänteeksi tavoite olisikaan. Eivät seuramaksut lajista toki riippuen ihan pieniä ole.Eivätkä varustemaksut, vakuutukset, matkat jne.jne. Kilpailutoimintaakin pitää olla; se vaan ei ole kaikkien lasten juttu vaan ihan tavalliseenkin harrastamiseen on oltava mahdollisuus. Vanhemmat ja joukkueenjohtajat tekevät tässä raossa upeaa työtä talkoilla saadakseen lapset ja muidenkin lapset mukaan osallistumaan. Valmentajat toimivat monessa paikoin talkoohengellä. Muttei sekään liene järkevää, jos talkoista tulee pakkopullaa ja vanhemmat venyttävät kukkaronnyöränsä viimeiseen asti mahdollistaakseen pikkuronaldonsa harrastuksen ilon.

Mihin tämä maailma oikein on menossa? Pitääkö kaiken olla kilpailua jos lapsuudessa? Ihan kuin aikuiselämässä ei sitä tarpeeksi joutuisi näkemään ja kokemaan. Aikanaan olen saanut harrastaa kaikenmoista; kilpaurheiluakin yleisurheilussa vaikkei minusta tähteä siinä olisi koskaan tullutkaan. Oli kivaa ja se yhdessäoleminen oli tärkeintä. Reissut kestivät yleensä päivän ja jos yötä piti olla, yövyimme patjamajoituksessa kouluilla. Ei ollut varmaan kallista. Vanhemmat osallistuivat osaltaan kuskaamiseen, muttei ymmärtääkseni silloin ollut kohtuuttomia talkoohommia. Sain soittaa pianoa, joka on varmaan ollut vanhempien kukkarolle käypää hommaa jo silloin. Onnellinen olen siitä, että tuon mahdollisuuden olen tuolloin saanut.

Tuon lisäksi toimi erilaisia kerhoja ilman kaiketi mitään maksuja. Olen saanut harrastaa nuorena; jazztanssia, kokkailua kokkikerhossa, Nuorten Kotkien kerhojuttuja, tanhuamista, tyttökerhon vetämistä,  yleisurheilulajeja, kuorolaulua ja kaikenlaista muuta. Mutta myös niitä yhdessätekemisiä ilman erillistä ohjelmaa. Kirkkistä, purkkista ja kiikkupolttista Joutenlahden kerrostalomiljöössä, pesistä ja tennistä koulun pihalla, tuikkusta lähimetsikössä. Kera muiden samanikäisten. Yhteisöllisyyttä ja toisista huolehtimista oli silloin. Jos ei joku sattunut olemaan pihalla, huudettiin parvekkeelle. Kun ei niitä kännyköitä ollut.

Puronahon mukaan kyseiseen kestämättömään tilanteeseen pitäisi tehdä yhteiskuntasopimus. Seurojen, lajiliittojen, kuntien ja perheiden olisi puututtava tilanteeseen. Samaa mieltä.