Vapaaehtoistyöntekijä

Vaalit on käyty ja kansa on puhunut. Piste. Analyysejä on varmasti Pohjois-Savossakin tehty eri konklaavien voimin ja pohdittu ja pähkäilty. Niin pitääkin. Samoin tässä vaalien jälkeisessä elämässä on huomannut hyvin erilaisia tapoja käsitellä vaaleja, tulosta, ja sitä, ettei aamulla lähdetäkään parin sadan kilometrin päähän makkaraa paistamaan tai ruusuja jakamaan. Tai luukuttamaan. Osa miettii illat pitkät, joku kiukuttelee ja joku tekee. Kukin tavallaan ja jokainenhan sitä itselleen sopivimman tavan tietää. Eteenpäin kuitenkin. Toivon sitä kanssakulkijoillekin.

Ilmoittauduin vapaaehtoistyöhön itselleni tärkeälle yhdistykselle. Kevät on tänä vuonna minulle hiljaisempaa aikaa töiden puolesta. Kuulun niihin ihmisiin, jotka toipuvat tekemällä. Nyt on sitten suunniteltu projekti yhteiseksi hyväksi. Toteutusta vailla. Tuntuu hyvälle se, että on mahdollisuus olla ainakin yrittämässä tehdä oikeasti jotain hyvää, ehkä näkyvääkin. Toisaalta kuulostaa myös siltä, että lehtikirjoitus, jossa allekirjoittanutkin oli osallisena, on saanut tänään aikaan jotakin. Aika näyttää, mitä.

Aurinko paistaa, vaikka ilta on pitkällä. On hyvä aika noukkia talven uuvuttamat roskat pihamaalta, leikellä pensaista ylijäämäoksat ja pestä ikkunat. Pihalle siis. P.S. Krookukset kukkivat. Kesä siis tulee :)

Kuuntelemisesta näkemiseen

Vaalityö on loppukirissä. Kirjaimellisesti. Huomenna on vaalityön viimeinen päivä, ainakin virallisesti tällä erää. Sunnuntain aion viettää kuskaamalla poikaa virpomaan. Ja illan vietän ihanassa seurassa. Parhaassa paikassa, mitä ihmisellä voi olla. Kotona. Toisaalta loppukiri on huomenna meneillään varmaan jokaisella ehdokkaalla. Viimeiseen asti yritetään saada toreille uskaltautuneita ihmisiä äänestämään. Ja vakuuttuneiksi.

Olen saanut sähköpostia ja puheluita paljon. Ainakin jos mittarina on aikaisempi olettamus tai viime eduskuntavaalit. Tuntuu siltä, että ihmiset aidosti etsivät ehdokasta ja kansa on aktivoitunut. Politiikkaa, vaaleja ja ehdokkaiden ajatuksia seurataan oikeasti. Hyvä homma. Demokratian toteutumisen kannalta äänestysprosentin kasvaminen, oli se kannatus sitten kenen laariin hyvänsä, on tärkeää. Kansa tietää. Niin se vaan on.

Olen saanut äärimmäisen opettavaisia ja ajatuksia herättäviä viestejä ihmisiltä. Elämäntarinoita, kysymyksiä seksuaalivähemmistöistä kotihoidontukeen, köyhyydestä tiehankkeisiin. Ja kaikkea siltä väliltä. Äärimmäisen tärkeitä kaikki. Tässä politiikan kentällä temmeltäessä on muistettava yksi juttu. Se, että jokainen pieneltäkin tuntuva asia voi jollekin ihmiselle olla henkilökohtaisesti hyvinkin suuri. Ja kun korvansa osaa asettaa oikein ja kuunnella, oppii itsekin joka ikinen päivä uutta. Elämästä. Ja oppii näkemään asioita myös toisten silmin. Päivä päivältä paremmin.

Aamukampaa

Vaalityössä mukana olevat ehdokkaat ja tukiryhmät alkavat etsiä aamukampaa. Jos ei sellaista ole jo ollut käytössä. Vaaleihin on aikaa enää tai vielä neljä yötä. Sitten tiedetään kuka ja ketkä tätä maata luotsaa. Ja mihin suuntaan.

Muutamia ajatuksia vaalikentiltä. Ihmiset ovat kiinnostuneita politiikasta. Oikeasti. Ja tuntuu siltä, että perussuomalaisten gallupmenestys on aktivoinut ihmisiä. Hyvä niin. Mitä suurempi äänestysprosentti on, sitä paremmin demokratia toteutuu. Vaalien läheisyydessä aktiivisuus on lisääntynyt ja ihan sitä oikeaa keskustelua syntyy. Ei pelkästään kommentointia suuntaan ja toiseen. Näinhän se pitää olla.

Ympäri Pohjois-Savoa ajellessa suuntaa väkisinkin katseensa tienvarsimainoksiin. Osa on rispaantuneita (liekö osallisena sitten ollut joku innokas vaalityöntekijä), osa haalistuneita, osa kumollaan. Penkat kun ovat paikoin sulaneet. Surullistahan tässä hommassa on se, että ehdokkaat tai tukiryhmät yrittävät sabotoida toisten työtä. Joko tuolla tavalla, puhumalla pahaa, kirjoittamalla lehtiin, sulkemalla facebookryhmiä ym.. Muitakin konsteja on toki havaittu. Pöljää. Toisaalta myös vähän huvittavaa.

Pitäisi aina muistaa se, että vaalit ovat vain yksi osa elämää. Tosin monelle tärkeä osa. Mutta siitä huolimatta. Vaalien jälkeen elämä jatkuu, tavalla tai toisella. Ja samojen tyyppien kanssa; sekä omien ehdokkaiden, että muiden puolueiden toimijoiden kanssa sitä tuolla maakuntatasolla toimitaan. Jatkossakin. Ja yhteistyötä pitää pystyä tekemään. Voi olla vaikeaa, jos on puukkoa selkään työntänyt vaalien aikaan. Sen irrottaminen kuitenkin kun jättää jäljen yhteistyöhaluun. Sille toiselle.

Näissä torivaalikeskusteluissa viime aikoina on ollut leimaa-antavaa positiivisuus. En tiedä mistä se johtuu. Keskustellaan vaikeista asioista ja tulevaisuuden suunnasta, mutta perusasenne on ollut kannustava, hyväntuulinen. Ihmisten kohtaamisesta sen päivänsä ilon saa. Tätä vaalityötä voisi tehdä työkseen. Vaalipäällikön kanssa illan väsyneinä tunteina tullessa jostain päin Pohjois-Savoa pohdittiin aihetta. Tosin saattaisihan se näyttää erikoiselta, kun parin viikon päästä alkaisimme luukuttamaan mainoksia. Mutta tuo ihmisten kanssa keskustelu on aina ajankohtaista. Pitäisi olla meille jokaiselle.

Kuka määrittää itsemääräämisoikeuden?

Tämä päivä täyttyi sekä Demarinaisten piirihallituksesta että Pohjois-Savon sosialidemokraattien kevätkokouksesta. Noista saa aina voimaa. Varsinkin tänään, kun kokouksen lopuksi kailautettiin ilmoille Työväen marssi. Aatteen paloa. Sitä tsemppiä ja jaksamista, iloa ja intoa tarvitaan vielä viimeisen viikon vaalityön puristukseen. Sitten kaikki mahdollinen näillä resursseilla; niin henkisillä, jalallisilla kuin taloudellisillakin on tehty. Se, mitä ollaan osattu ja pystytty. Sunnuntai on sitten jännä päivä. Itketään ja nauretaan joka tapauksessa.

Tänään Sunnuntaisuomalaisessa oli juttu siitä, että omaiset ja hoitohenkilökunta rajoittavat kehitysvammaisten ihmissuhteita. Inhimillisestä näkökulmasta tuota on tullut pohdittua monenkin asiakasryhmän näkökulmasta. Dementoituneiden, mielenterveysongelmaisten, kehitysvammaisten. Ihmissuhteet ovat tärkeitä meille kaikille. Joskus aikanaan, nuorena kouluttamattomana tyttönä sain kokea kehitysvammatyön mielekkyyden. Muistan ensimmäisen työpäiväni kuin eilisen. Hoitoalasta mitään tietämättömänä juuri lukiosta päässeenä pääsin hoitoapulaisen hommiin Vaalijalaan. Puoleen päivään mennessä ihmettelyni ja kummasteluni häipyi. Tuo työ nuorten ja aikuisten kehitysvammaisten parissa teki tosi hyvää. Elämän hyvä oppikoulu.

Ihmissuhteiden merkitystä ei pidä unohtaa, ollaan sitten hoitamassa tai auttamassa ketä tahansa. Kehitysvammaiset, dementiaa sairastavat ja mielenterveysongelmaiset ovat oikeutettuja hyvään oloon. Johon väistämättä kuuluvat läheiset ihmissuhteet. En tiedä, johtuuko tuo rajoittaminen enemmän pelosta hyväksikäytetyksi tulemisesta vai siitä, että pelätään asioista puhumista. Tuo hyväksikäyttö on vaikea asia ja sen poissulkeminen on tietenkin näissä asioissa vahvasti varmistettava.

Ovatko yhteiskuntamme ja hoito-organisaatiomme niin rajoittuneita, että ihmissuhteisiin puututaan? Vai ollaanko suvaitsemattomia? Itsemääräämisoikeus tulee olla jokaisella, sairaudesta huolimatta. Minun mielestäni yksi hyvä esimerkki ihmisen toiveiden kunnioittamisesta tässä asiassa oli erään psykiatrisen sairaalan potilaan toiveen täyttäminen. Hän oli kihloissa erään toisen vakavasta mielenterveysongelmasta kärsivän potilaan kanssa. Pariskunnalle järjestettiin aika ajoin mahdollisuus viettää yö yhdessä. Olivat onnellisia tuosta mahdollisuudesta.

Elämä on ihmeellinen asia. Meidät ihmiset on monessa suhteessa luotu elämään toisten kanssa, enemmän tai vähemmän. Oikeus ihmissuhteisiin tulee olla kaikilla, samoin mahdollisuudet.

Riittävästi ollakseen onnellinen

Muutama ilta sitten minulle soitti eräs rouva, joka oli tutkaillut vaalikonevastauksia. Ilmeisesti puhelujen ja yhteydenottojen perusteella vaalikoneet, joita on ihan hirvittävän paljon, keskusteluttavat ihmisiä. Oikeasti voi olla niin, että moni etsii sieltä ehdokkaansa, tai ainakin etsii tukea mahdolliselle valinnalleen. Mutta saamaani puheluun. Kyseinen rouva halusi tietää mielipiteitäni moneen hänelle tärkeään asiaan. Hän mm. kysyi, mikä minulle on tärkeintä. Pysähdytti. Se, että läheiset ovat onnellisia. Usein silloin on itsekin.

Tässä pari päivää kyseisen pysähdyksen jälkeen mietin vieläkin kysymystä. Mutta milloin ihminen on onnellinen? Määritelmä on hyvin henkilökohtainen. Ja hyvä niin. Onko ihminen onnellinen silloin, kun on riittävästi välittäviä ihmisiä, perusasiat on ok ja on riittävästi tavalliseen toimeentuloon tarvittavia rahkeita? Niitä henkisiä ja taloudellisia. Ja mikä kenellekin on riittävästi? Vai onko onnellisuus asenteesta kiinni? Uskoisin, että sekä että. Molemmilla määritelmillä tätä blogia kirjoittaa onnellinen ihminen. Ainakin oman mittapuun mukaan.

Eilen tapasin torilla miehen, joka kertoi pohtineensa ahneutta. Hän mietti ääneen sitä, onko maailmamme menossa suuntaan, jossa hyvin rikkaat haluavat aina vain lisää ja rikkaus kerääntyy pienelle kansanosalle. Eikö siitä olisi antaa köyhille? Samalla hän pohti sitä, miten materialismi on tullut jäädäkseen ja rahan ja vallan palvonta ohittaa inhimillisyyden. Olisiko tästä aika kääntää kelkkaa?

Äsken lukaisin uutisen Savon Sanomista siitä, että eduskuntavaalien teemaksi on nousemassa euroalueen rahoituskriisi ja sosiaali- ja terveyspalvelut ovat talloutuneet sen jalkoihin. Totta. Kuitenkin palveluistakin, etenkin niiden saatavuudesta, laadusta ja vaikuttavuudesta on pidettävä ääntä. Joka päivä. Huoli ei ole mihinkään hävinnyt. Eikä saa hävitä.

Vaaleihin on aikaa reilu viikko. Kävin täyttämässä kansalaisvelvollisuuteni (jonka katson olevan enemmänkin oikeus) eilen Nilsiässä. Ensimmäistä kertaa siellä. Äänestämisen olen aina kokenut kunniatehtäväksi. Sillä tavoin olla vaikuttamassa demokratian toteutumiseen. Vaikka se yksi ääni kerrallaan. Yhtenä tärkeänä muiden joukossa.

Oman elämänsä sankareita

Vaalityön yksi suurimmista iloista on ihmisten kohtaaminen. Oikeasti. Toreilla ja turuilla ihmiset tulevat keskustelemaan itselleen tärkeistä asioista. Puhelin on pirissyt ja sähköpostia tullut. Joku rouva soitti anteeksipyydellen ja samalla kysellen mielipiteitäni häntä askarruttaviin asioihin. Anteeksipyytelyä ei ikinä tarvitse tehdä. Minusta jokaikisen, joka luottamustehtävien parissa touhuaa, on oltava käytettävissä. Ja mistä ihmeestä sitä päätöksenteon eväänsä saisi muualta, kuin ihmisiltä? Niiltä, joilla oikeasti sitä käytännön elämän tietoa ja kokemuksia on.

Tänään ajelimme pitkin Iisalmen ja Siilinjärven raitteja, ruusuja jaellen. Tarkoituksena oli luukutella mainoksia, mutta joustavuutta tarvittiin. Jalka ei nimittäin eilen rappusissa joustanut, vaan nivelside muljahti. Puolustukseksi itselle; puhuin samalla puhelimessa minulle ennestään tuntemattoman rouvan kanssa. Mutta kaikki hyvin. Nilkka teipattu (toiveeni mukaan punaisella teipillä) ja kepit mukana. Ja yhdelläkin kepillä pärjää, jotta toinen käsi jää ruusujen jakamiseen.

Vaalityön aikana on kokenut jo nyt haikeutta. Saati sitten reilun viikon päästä, kun tämänkertainen homma siinä suhteessa on ohi. Olen saanut keralleni äärimmäisen hienon porukan. Vanhoja tovereita, työkavereita, minulle aikaisemmin tuntemattomia kavereiden kavereita jne. Ja olen tutustunut ihmisinä niin moneen hienoon persoonaan, että elämälle saa paljon. Moni minulle tuntematon ihminen on tullut juttelemaan, auttamaan ja kannustamaan. Oman elämänsä sankareita kaikki. Tänään tuli tippa silmään. Eräs oman elämänsä sankari kertoi jakaneensa 1400 esitettäni 12 tuntia. Ja toinen oman elämänsä sankari kertoi elämäntarinansa ja halusi jakaa palapelejäni eläkeläistuttavilleen iltapuhteiksi. Sankareita kaikki. Lämmin kiitos. Sanattomaksi vetää.

Vaalipaneeleiden aatelia

Näiden vaalien alla olen osallistunut neljään vaalipaneeliin. Ja totta tosiaan, vaihteleviin. Ajattelin taannoin ennen tätä vaalihässäkkää, että paneelit ovat kärsineet inflaation. Niitä on liikaa, eivätkä ne tavoita yleisöä. Niitä, joille paneelit on tarkoitettu. Tuo ensimmäinen ajatus toteutui, niitä on tälläkin seudulla ihan riittävästi. Tuon jälkimmäisen ajatuksen olen joutunut toteamaan vääräksi. Sekä Rautalammilla että Leppävirralla. En ihan ensi ajatuksella, vaikka Soisalon Seudun toteuttamana paneelin uskoinkin olevan hyvän, olisi kuitenkaan ajatellut siellä olevan sata kuulijaa. Laskin.

Paneelit vaihtelevat vähän sen mukaan, mikä taho minkäkin järjestää. On saanut vastata kysymyksiin Natokannasta, luonnonkatastrofeista, Turkin EU-jäsenyydestä, ydinvoimasta, rukoilemisesta, eläkkeiden riittävyydestä, pääsiäisvirpojista, vaalirahoituksesta, kampanjoinnista, romanikerjäläisiin suhtautumisesta, energiantuotannosta, perusterveydenhuollon järjestämisestä ja paljosta muusta. Mielenkiintoista. Osa noista on pitkälti puolueiden linjauksiin liittyviä, tosin omia mielipiteitä. Ja osa hyvin henkilökohtaisia. Nuo henkilökohtaisemmat kysymykset kertovat ihmisestä. Ainakin niistä, jotka uskaltavat niihin oikeasti vastata totta.

Olemmeko me oikeasti sitä, mitä vaalikentillä esitämme? Taannoin eräs tuttavani kertoi viime vaalien aikaan seuranneensa erään eteläsuomalaisen ehdokkaan kampanjointia. Ei ollut kuulemma tunnistanut ehdokasta ehdokkaan omilta nettisivuilta. Just.

Eräs juankoskelainen toveri taannoin huomautti leikillään vaaliautoni kyljessä olevasta kuvasta. On kuulemma ryppyjä. No niin on, oikeasti. Ja saa olla. Onpahan ainakin näköinen. Kampanjan pitää olla ehdokkaan näköinen, samoin mainonnan ja kaiken tekemisen. Muutenhan huijaamme äänestäjiä. Kuka haluaisi ostaa sikaa säkissä? Tai edustajaansa?

Kuka on köyhä?

Ihmisten köyhyys on suhteellista. Onko köyhä se, joka joutuu etsimään toimeentulonsa sosiaalitoimiston luukulta? Vai se, jonka ansiotulo alittaa esimerkiksi 1300 euroa? Vai se, joka velkaloukussaan maksaa kohtuullisistakin tuloista suurimman osan pankille, tai perintätoimistolle?

Pari vuotta sitten tästä puhuttiin. Ja vertailtiin eri ihmisten käsityksiä asiasta. Minusta köyhyyttä ei voida mitata pelkästään ansiotulojen perusteella. Vaan sillä, miten paljon ihmisellä oikeasti jää rahaa elämiseen. Vai jääkö ollenkaan? Toki meistä jokainen pyrkii elämään tulojensa mukaan. Kaikilla siitä huolimatta meidänkään hyvinvointivaltiossa ei jää rahaa välttämättömiin tarpeisiin. Siksi yhteiskunnan tehtävänä on auttaa.

Köyhyyttä voi olla muutakin, ei vain taloudellista. Sydämen sivistyksen köyhyyttä, esimerkiksi. Suuri osa tuosta muusta köyhyydestä tai rikkaudesta lähtee kotoa, elämänpiiristä, ympärillä olevista ihmisistä. Eikä sillä ole mitään tekemistä taloudellisen köyhyyden kanssa. Joskus jopa päinvastoin.

On tämä elo mennyt erikoiseksi. Muutama päivä sitten minulle soitti eräs vanhempi herrasmies, joka oli omaishoitajana huolissaan vaimonsa tulevasta hoitopaikasta. Hoitaako julkinen sektori, kun ei ole varaa 3500 euron kuukausimaksuun yksityisessä hoitokodissa? Tähänkö on tultu? Rahalla saa ja hevosella pääsee. Kuinkahan monella eläkeläisellä oikeasti tuohon on varaa?

Taas tuli muistutuksia siitä, miksi olen sosialidemokraatti. Tosin eipä sitä ole tarvinnut epäillä.

Työväen lauluja kajautettiin Korhosen Kaisan kanssa ilmoille Sorsakoskella. Ihanaa, kuten aina. Joka kerta herkistää ja saa kylmät väreet aikaiseksi se, kun porukka kajauttaa ensitahdit. Korkealta ja kovaa. Siinä soittaessani monen laulun kohdalla ennätti ajattelemaan sitä, miten oikeasti monet jo vuosisadan vaihteessa syntyneiden laulujen sanat ovat monelle arkipäivää. Valitettavasti. Vaikkei pitäisi olla.

Hyvä päivä

Mistä on eduskuntavaaliehdokkaan hyvä päivä tehty? Auringosta, antoisista keskusteluista, mukavasta tukiporukasta, huumorista, ruusujen jakamisesta, luukuttamisesta, hyvin organisoidusta paneelikeskustelusta. Ilosta, niinkuin tämä elämä muutenkin. Vieläkin mielessä soi eilinen. Työväenlauluilta marssikajahduksineen Iisalmen Työväentalolla. Kylmät väreet tulevat joka kerta, kun pianon ääressä kuulen takaani kyseisten marssien ensi tahdit. Korkealta ja kovaa.

Tänäänkin oli juuri tuollainen päivä. Positiivinen. Iloa, vaikkakin paljon toreilla käydään keskustelua vaikeista, surullisistakin ja vakavista asioista. Kuitenkin moni ihminen löytää sen ilon kipinän. Kuka pienestä, kuka isosta asiasta.

Illalla olin mukana Sisä-Savo-lehden ja Sisä-Savon kansalaisopiston järjestämässä vaalipaneelissa. Pitää myöntää, etten koskaan ole ollut noin hyvin järjestetyssä ja organisoidussa paneelissa. Ehdokkaille annettiin minuutti aikaa vastata. Kysymykset olivat hyvin pohdittuja, monipuolisia ja aiheeseen sopivia. Niinkuin hyvin tiedetään, monesti poliitikko puhuu mielellään ainakin kymmenen minuuttia, asiasta kuin asiasta. Osittain varmaan rajaamisen vuoksi yleisö (jota olikin mukavan paljon) tuntui jaksavan hyvin istua ja innostua. Loistavaa. Ja muutenkin mukavaa.

Olen jäänyt tässä viime päivinä miettimään moneen kertaan eläkeläisjärjestöjä. Tai oikeastaan siellä kohtaamiani ihmisiä. Järjestöönsä, yhteisen hyvän tekemiseen sitoutuneita, pitkän tien kulkijoita. Voi kunpa yhteiskunnassamme tajuttaisiin noiden järjestöjen merkitys. Mielenterveyden ylläpitäjänä, yksinäisyyden poistajana ja varmasti monen sortin ennaltaehkäisijänä. Puolestapuhujia tarvitaan.