Meillä Suomessa on ollut laadukas päivähoito ja esiopetus.
Ammattitaitoiset opettajat ja hoitajat. Laadukkaan varhaiskasvatuksen
merkitystä lasten hyvinvoinnille ja tulevalle kehitykselle ei voi väheksyä. Päiväkotiryhmiä
on nyt päätetty suurentaa. Uuden
päivähoitoasetuksen mukaan esimerkiksi 3-5-vuotiaiden päiväkotiryhmässä voi
olla enintään kahdeksan kokopäiväistä lasta yhtä hoitajaa kohden edellisen
seitsemän sijaan. Aiemmin siis yli
3-vuotiaiden kokopäivälasten ryhmäkoko on voinut olla 21 lasta, kun se
tulevaisuudessa voi kasvaa 24 lapseen. Pelkäänpä vaan, että ryhmäkoon kasvattamisesta
kärsivät eniten ne lapset, jotka tarvitsevat muita enemmän apua, tukea ja
henkilökohtaista turvaa. Entä miten käy hoidon, hoivan ja kasvatuksen laadun,
mikäli henkilöstön kelpoisuusvaatimuksia väljennetään, kuten hallitus
kaavailee?
Maamme hallitus on päättänyt nostaa myös päivähoitomaksuja
22%:lla ja samaan aikaan korotettaviksi tulevat myös lasten iltapäiväkerhojen
maksut. Siis kaksinkertaistuvat. Tulorajoja päivähoitomaksuissa on laskettu
niin, että monilla ihan keskituloisillakin vanhemmilla päivähoitomaksu yhdestä
lapsesta on jo 354€. Ei siis pelkästään niillä, joilla oikeasti olisi varaa
maksaa. Käykö kohta niin, että usean lapsen vanhempi joutuu arpomaan,
kannattaako mennäkään töihin?
Minulla on suuri huoli siitä, että maamme eriarvoistuu. Se,
ettei enää kaikilla alakoululaisilla ole mahdollisuutta iltapäivätoimintaan
siksi, etteivät vanhempien rahat riitä, eriarvoistaa lapsia. Emmehän halua
maata, jossa lapset jaetaan eri kasteihin vanhempien tulojen ja varallisuuden
mukaan? Emmehän halua olla tukemassa eriarvoistumisen mahdollista periytymistä
vaan auttamassa ja tukemassa niitä lapsia, jotka tarvitsevat eniten tukea?
Kevät on perinteisesti ollut koulujen luokkaretkien aikaa.
Työpaikkojen kahvihuoneisiin ilmaantuu karkkia, sukkia, kylmäsavulohilistoja
ym. Työkaverit ostavat juttuja toisiltaan tukeakseen lasten
luokkaretkihaaveita. Sukulaiset soitellaan läpi ja kehotetaan osallistumaan
luokkaretkeen ostamalla mausteita.
Vuosien saatossa luokkaretkien merkityksestä ja perheille
aiheutuvista kustannuksista eri puolilla Suomea on käyty vilkasta keskustelua.
Varmasti tänäkin vuonna. Jotkut koulut järjestävät pienimuotoisia reissuja;
siis edullisia, sillä ajatuksella, että jokaisella lapsella olisi mahdollisuus
päästä mukaan. Perheen varallisuudesta riippumatta. Luokkaretken sanan
varsinaisessa merkityksessä pitäisikin olla luokan yhteishengen kohottamista,
iloa ja yhdessä tekemistä. Niin onneksi joskus onkin ja yhdessä talkoilla
kerätyt varat käytetään kaikkien yhteiseen hyvinvointiin. Valitettavasti vaan
tänäkin vuonna joissakin kouluissa matkojen omavastuut kohoavat useisiin
satoihin euroihin, jolloin väistämättä käy niin, ettei kaikilla ole
mahdollisuutta lähteä. Ja miltä tuntuu siitä pienestä tai isommastakin
koululaisesta, joka jää reissun ulkopuolelle? Vai pitäisikö isin tai äidin
ottaa lainaa,
jotta matkaan pääsisi? Tuskin.
Maan hallitus jatkaa toimiaan eriarvoistamisen tiellä. Jotakin
me voimme täällä ruohonjuuritasollakin tehdä. Toivon sydämestäni, että esimerkiksi
ne vanhemmat, jotka puuhaavat täydellä sydämellä ja hyvällä tahdolla lapsilleen
luokkaretkeä, muistaisivat myös niitä, joilla ei ole mahdollisuutta reissuun. Voisiko
reissun päätavoite olla se, että kaikki pääsevät mukaan?
Suomen pääministeri Juha Sipilä on kaipaillut ”kohtuuden ja
samassa veneessä olemisen kulttuuria”. Tällä menolla maassamme tulee olemaan
yhä selkeämmin kaksi venettä. Se, jossa soutavat hyvätuloiset ja pärjäävät ja
se, jossa heikommin pärjäävät. Vai jääkö joku vielä rannalle?
