Tuo tarina ei ole ensimmäinen, eikä varmasti viimeinen. Olipa sitten avun tarve mikä tahansa ja avun tarvitsija lapsiperhe, mielenterveyskuntoutuja, kehitysvammainen, ikäihminen tai kuka hyvänsä. Vaikeutena tuntuu monilla aloilla olevan se, että erilaisia tukimuotoja on kyllä tarjottavana, mutteivät aputahot välttämättä tunne toisten toimintaa tai osaa ohjata ihmistä oikean avun piiriin.
Luukulta toiselle juoksuttamisen ja numerosta toiseen soittamaan joutumisen on loputtava. Erilaisia tukimuotoja on olemassa; sosiaalityön perhetyötä, akuuttia ensiapua, psykiatrista kriisihoitoa, nuorisotyötä, seurakunnan tukea, kriisipuhelimia, mielenterveystyötä, kehitysvammatyötä jne. Osa sosiaalitoimen alaisuuteen kuuluvia, osa terveystoimeen, osa kolmannen sektorin apua. Monissa kunnissa ongelmana koen olevan sen, ettei kokonaisvastuuta ole selkeästi määritelty. Jokainen varmasti hoitaa tonttinsa niin hyvin kuin pystyy. Mutta mikä on se taho, joka ottaa kokonaisuuden hallintaan?
Vaikeuksien keskellä, akuutissa kriisissä olevalla ihmisellä ei välttämättä ole voimia etsiä puhelinnumeroita ja soitella numeroihin. Tai ravata luukulta toiselle. Ehdotan tähän hyvinkin yksinkertaista mallia. Yksi
puhelinnumero, jossa vastataan aina ja jos ei voida vastata, soitetaan aina välittömästi
takaisin soittajalle. Täältä sitten neuvottaisiin tilanteen mukaan ihmiselle
oikea taho, joka voisi tilanteessa parhaiten auttaa.Tämä pyörä on varmaan
jossakin jo keksittykin. Kustannuksiakaan ei tästä kummoisesti voisi syntyä,
kun puhelinpalvelu hoitaisi isomman alueen ihmisten avuntarpeen selvittämisen ja
oikeaan paikkaan ohjaamisen.
Kohtalaisen pienellä panostuksella, yhteistyön
tiivistämisellä voisi ihminen saada avun akuutin kriisin hetkellä. Löytää
sen ihmisen, joka sillä hetkellä on oikea auttamaan ja kuuntelemaan.
