Tasa-arvon päivä

Tänään vietetään Minna Canthin ja tasa-arvon päivää. Minulla oli ilo saada olla osallisena Naisen ääni-juhlassa Kuopiossa. Herkistävä ja varmasti mieleen jäävä kokemus. Savolaisen laulun "Savo´s song" maailman ensiesitys livenä Jonas and I feat Marco Hietala, pysähdytti. Vaikka olin tuon kappaleen jo käynyt ennakkoesityksenä youtubesta kuuntelemassakin, ei kyyneleiltä voinut välttyä. Sanoinkuvaamattoman hieno. Suosittelen, löytyy täältä
https://m.youtube.com/watch?v=857I_g3ocMc

Äitien kuoro Äidin ääni tulkitsi Mariskan kappaleen Mestaripiirros. Tasavallan presidentin puoliso Jenni Haukio piti loistavan puheen. Ja paljon muuta kaunista. Musiikkikavalkaadi, joka ei varmasti jättänyt ketään kylmäksi. Maakuntamme näytti parastaan tasavallan presidentin istuessa puolisoineen eturivissä. Kiitos!

Tasa-arvo. Elämme hyvinvointivaltiossa ja tasa-arvoisuus on vuosikymmenten kuluessa parantunut. Vielä on kuitenkin paljon tehtävää. Naisten ja miesten välinen palkkatasa-arvo on vielä haaveilua. Perheväkivaltatilastot ovat surullista luettavaa. Peruskoulumme suosii edelleen tyttöjä lukuaineiden ollessa pääpainona; lukemisen, ei niinkään tekemisen. Perhevapaajärjestelmät vaativat uudistamista, jotta perheen isilläkin olisi samanlaiset mahdollisuudet olla pienokaistensa kanssa kotona. Ainutkertaista aikaa.

Kuntavaalit kolkuttavat ovella. Monella puolueella on ollut vaikeuksia saada ehdokkaita ja monissa kunnissa naisten määrä ehdokkaista on pieni. Miksi? Ja toisaalta valtuuston ollessa kovasti miesvaltainen, saattavat pehmeät arvot jäädä keskustelussa teknisten asioiden jalkoihin. Vaikkei nämä asiat ihan sukupuolikysymyksiä olekaan. Joskus vaan niin näyttäytyvät. Valitettavasti. Ja pakko ehkäpä todeta kokemuksesta sekin, että joskus naisena on perusteltava asioita ja näkemyksiään tiukemmin ja oltava itsepäisempi kuin miehet. Vaikkei haluaisikaan. Mutta pitää.

Naisiakin tarvitaan. Kantamaan vastuuta. Pitämään huolta heikoimmista. Kantamaan huolta ja pitämään pehmeiden arvojen puolta. Miesten kanssa yhdessä.

Kohti oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa

En varmaan ole ollenkaan ainoa, joka jännitti viime perjantaina eduskunnan äänestystä tasa-arvoisesta avioliittolaista. Ja miten hienoa oli huomata, että tämä maa astui askeleen kohti suvaitsevaisuutta, oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. En muista, että koskaan aikaisemmin olisi ollut äänestystä, jota olisin näin paljon pohtinut ja joka olisi herättänyt näin paljon tunteita. Myönnän. Toisaalta olen ihan aikuisten oikeasti myös yrittänyt ymmärtää lain vastustajia ja heidän perusteluitaan. Ja myönnän, etten tuossa ymmärtämisessä ole aina kovinkaan korkealle päässyt.

Ymmärrän hyvin sen, että jos tässä olisi ollut kyse kirkollisesta vihkimisestä (josta siis ei ole), vedotaan Raamattuun, uskonnolliseen näkemykseen ja kirkkoon. Meillä on uskonnonvapaus ja meillä kullakin omia näkemyksiämme uskontoon ja kirkkoon liittyvistä asioista. Mutta siitähän tässä ei ollut kyse.

En ymmärrä sitä, että joissakin kirjoituksissa ja puheissa homoseksuaalisuutta on pidetty luonnottomana ja sairaana. Tai että samantien pitäisi sitten hyväksyä moniavioisuus. Yksi ala-arvoisimmalta kuulostanut facebook-kommentti (Olli Sademies) oli se, että nyt voidaan sitten samantien laittaa asia kuntoon ja antaa jokaisen joka niin haluaa, mennä naimisiin mielitiettynsä kanssa, oli se sitten vaikka samaa sukupuolta oleva kuollut eläin. Tai kansanedustaja Hirvisaaren twitterpostaukset (joita ei edes kannata tähän mainita), jotka vetävät sanattomaksi. Monista kommenteista kuultaa suvaitsemattomuus ja viha. Eikö noilla kommentoijilla käy edes mielessä se, että kommentit ovat loukkaavia, syvälle ihmiseen sisimpään meneviä?

Eilen Varkauden Joulunavauksessa ihmisten huulilla olivat kysymykset tähän aiheeseen liittyen. Suurin osa teltallani pyörähtäneistä kertoi kannattaneensa lakialoitetta. Eräs ikääntynyt herra tuli kysymään mielipidettäni ja kertoi itse kannattavansa vapautta ja sen kautta myös kyseistä lakiesitystä, Tosin eräs rouva kävi kysäisemässä, olenko "niitä sateenkaaria"? Sanoin kannattaneeni lakialoitetta, mutten ennättänyt perustella kun hän pinkaisi vihaisena pois teltalta.

Tämän keskustelun hyvä puoli on se, että keskustellaan ja herätetään tunteita. Perustellaan ja opitaan toisiltamme. Tässä keskustelussa on vaan nyt menty yli, varmasti puolin ja toisin. Suvaitsevaisuus tarkoittaa minulle toisenkin näkökantojen ymmärtämistä tai ainakin ymmärtämisen yrittämistä. En kuitenkaan pysty ymmärtämään ihmisten lokerointia, vihan lietsontaa enkä ihmisyyden unohtamista. Katsoin eilen uutislähetystä,
jossa näytettiin eduskuntatalon eteen kokoontunutta porukkaa. Tämä asia herättää paljon tunteita jo meissä, jotka taistelevat tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja suvaitsevaisuuden puolesta. Lisäkseni varmasti monelle muullekin kohosi tippa silmään äänestystuloksen ratkettua.

Miltähän tuntui äänestystuloksen jälkeen niistä

ihmisistä, jotka ovat vuosikymmeniä eläneet "kaapissa", piilotellen seksuaalista suuntautumistaan? Halunneet olla tasa-arvoisia lain edessä ollen kuitenkin yhteiskunnan silmissä toisen luokan kansalaisia? Suvaitsevaisuutta, tasa-arvoa. Ollaan menossa oikeaan suuntaan, askel kerrallaan.

Naisena politiikassa

Ajelin eilen aamulla Savo-Karjalan maita, yksin ja poppia kuunnellen. Oli aikaa olla omien ajatustensa kanssa. Mietiskelin taannoista keskustelua ystäväni kanssa aiheesta "nainen politiikassa". Ystäväni ihmetteli, miten ihmeessä pärjään miesten maailmassa. No. Ei se politiikka oikeasti ole mikään miesten maailma. Ihan samalla tavalla siellä on naisiakin toimimassa, toki kohtelu voi olla vähän erilaista. Olen tasa-arvon kannattaja, ei liene uutinen. Olen aina pyrkinyt ajattelemaan niin, että jokainen, sukupuolesta riippumatta, pärjää omalla tavallaan, omalla osaamisellaan ja vuorovaikutustaidoillaan. Tässä vuosien varrella olen toki törmännyt ajatteluun, jossa naiseutta pidetään heikkoutena tai kukkahattutätimäisyytenä. Minua on tytötelty usein, hyviltä tutuilta tuon ehkä ymmärtää, muille olen vastannut pojittelemalla. Tytöttely on loppunut. Minua on sanottu sossuksi, olen sosialidemokraatti, en sosiaalityöntekijä, vaikka sosiaalihuollon asiat ovatkin minulle tärkeitä. Olen kokenut joutuvani miehiä useammin sihteerin hommiin, toki se on minulle ihan mieluista välillä. Minulta on kysytty, miten ennätän olla politiikassa mukana, vaikka minulla on lapsia. En usko, että noita kysymyksiä olisi sadellut, ainakaan noin paljon, jos olisin mies. Uskon siihen, että omalla persoonalla, osaamisella ja kiinnostuksella pärjää. Kuitenkin olen tullut siihen lopputulemaan, että saadakseen uskottavuutta, on naisena pystyttävä (ehkä miehiä enemmän) perustelemaan kantansa kattavammin, tiedettävä oikeasti, mistä puhuu ja osattava olla ärhäkämpi ja puheissaan painokkaampi. Tämä siis vain omasta kokemuksesta.

Sukupuolirooliajatukset ovat meillä vielä aika tiukassa. Naiset keittävät kahvit. En muista, milloin jossakin palaverissa mies olisi toiminut kahvinkeittäjänä tai pullien tarjoilijana. Miehet ajavat autoa, naiset istuvat kyydissä. Miehet laittavat taulut seinään ja asentavat telkkarikanavat kohdilleen. Ja vaihtavat auton renkaat. Naiset silittävät pyykit. Jne.

Pöh. Ajan mielelläni autolla, mutten leivo pullaa kovinkaan usein. Senkin ajan, kun leipoisin, hillun ennemmin pikkumiehen kanssa. Saan taulut seinään ja telkkarikanavat kohdalleen, mutten mielelläni silitä. Auton renkaatkin osaan vaihtaa, tarvitsen miehen fyysistä vahvuutta kiristämään pultit. Oikeasti tavallisessa elämässä valitsemme mahdollisuuksien mukaan hommia, jotka ovat meille mieleisiä. Sukupuolesta riippumatta.

Politiikka on vahvuus- ja sitkeyslaji. Psyykkistä vahvuutta on oltava, muttei sillä ole mitään tekemistä fyysisen voiman kanssa. Usein käy niin, että yleistettynä miehet hakeutuvat ennemmin kuntien tekniseen lautakuntaan tai konserniyhtiöön ja naiset perusturvalautakuntaan. Kuitenkin, kuntapolitiikassakin on ymmärrettävä laajempia kokonaisuuksia. On uskallettava astua omalle epämukavuusalueelle, opeteltava uusia juttuja ja murrettava ennakkoluuloja. Sekä omia että muiden. Aloitin kuntapoliittisen urani valtuuston lisäksi perusturvalautakunnasta. Mukavuusalueella siis, vaikka kovinkin kinkkisiä asioita oli pohdittavana. Oppia on tullut monelta eri sektorilta vuosien varrelta. Ja joka päivä tulee lisää. Onneksi. Pysyy mieli virkeänä.

On minua joskus politiikan saralla myös sanottu äijäksi. En sitten tiedä, pitäisikö tuo kehuna ottaa ;)

Hyvinvointivaltion sammakoita

Lauantaina vietettiin Kansainvälistä Naisten päivää, jonka teemana tänä vuonna oli naisiin kohdistuva väkivalta. Euroopan unionin perusoikeusviraston tutkimuksen (2014) mukaan Suomi on Euroopan toiseksi surullisin maa (Tanskan jälkeen) naisiin kohdistuvan väkivallan tilastoissa. 47% suomalaisista naisista on tutkimuksen mukaan kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa 15 ikävuoden jälkeen. Tasa-arvon nimissä ongelmana hyvinvointiyhteiskunnassamme on väkivalta perheessä; henkisen tai fyysisen väkivallan kohteena voi olla myös lapsi tai toinen puolisoista. Perheen sisäisen väkivallan uhreista joudumme lukemaan lehdistä, surullisimpina uutisina kuolemaan johtaneet pahoinpitelyt. 

Vuosia kestäneet pahoinpitelyt jättävät arvet uhrin sisimpään ja noita arpia yritetään vuosikaudet korjata mielenterveystyössä. Edellä mainitun tutkimuksen mukaan vain noin 10% kumppanin naiseen kohdistamasta väkivallasta tuli viranomaisten tietoon. Uhrien häpeän tunteet, tunne asian yksityisyydestä ja pelko leimatuksi tulemisesta voivat aiheuttaa sen, että ei puhuta. Ei edes lähimmille ihmisille, saati sitten ammattiauttajille. Näistä asioista on julkisesti puhuttava, pidettävä huolta turvakotien riittävyydestä ja vertaistukiryhmien olemassaolosta. Ja kannustettava puhumaan, hakemaan apua. Tarvitsemme asennemuutoksen. Näin Naistenpäivän tiimoilta meistä jokainen voisi kysyä ystävältään, mitä kuuluu. Sekin saattaa joskus riittää patojen aukaisemiseen. 

Mitä tällaiset surulliset tilastot kertovat meistä suomalaisista ja yhteiskuntamme tilasta? Onko niin, että yhteisöllisyys on unohdettu; ei haluta puuttua toisten asioihin, vaikka väkivaltaa kuultaisiin tai nähtäisiin vaikkapa naapurustossa? Jossain mättää ja pahasti.

Toinen hyvinvointiyhteiskuntamme epäkohta on mielestäni se, että tasa-arvoista avioliittolakia ei saada aikaan. Joudutaan keräämään suurin joukoin adressia aiheesta. Surullista. Mielestäni hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluu se, että kaikki me olemme tasavertaisia. Ja siitä minusta tuossa lakialoitteessa on kyse. Aloite on herättänyt paljon keskustelua, puolesta ja vastaan. Kansanedustajat yöpyvät työpaikallaan päästäkseen ensimmäisinä ääneen lakia koskevassa keskustelussa. Lehdet kirjoittavat lausunnoista, nettipalstat täyttyvät kommenteista ja kahvipöydissäkin puhutaan. Mielipiteitä on suuntaan ja toiseen ja asia herättää vahvoja tunteita. 

Samaa sukupuolta olevien ihmisten välinen avioliitto ei minusta ole suvaitsevaisuuskysymys vaan päivänselvästi ihmisoikeuskysymys. Jokaisella meistä tulisi olla tasavertainen mahdollisuus solmia avioliitto ja saada samanlaiset juridiset oikeudet lain edessä; saada käyttää puolison sukunimeä ilman erillistä hakemusta ja adoptoida lapsi yhdessä (nykyisinhän lapsen voi adoptoida yksin). Ei kuulu hyvinvointivaltion ominaisuuteen se, että määrittelemme lailla ihmisten oikeuksia ja velvollisuuksia sen mukaan, haluaako ihminen elää parisuhteessa toista vai samaa sukupuolta olevan ihmisen kanssa. Olemme olevinamme edistyksellinen eurooppalainen valtio ja onkin kummallista, että olemme edelleen ainoa Pohjoismaa, jossa ei ole tasa-arvoista avioliittolakia.

Keskustelussa lain vastustajat ovat vedonneet perinteisiin. Meillä ei ole aina ollut tasavertaisia mahdollisuuksia koulutukseen tai terveydenhoitoon eikä naisilla ole ollut äänioikeutta. Eikä ole kovinkaan kauan aikaa siitä, kun meidänkin sivistysvaltiossa homoseksuaalisuus luokiteltiin rikokseksi ja sairaudeksi.  Haluaako oikeasti joku palata tuollaiseen aikaan?