Kohti oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa

En varmaan ole ollenkaan ainoa, joka jännitti viime perjantaina eduskunnan äänestystä tasa-arvoisesta avioliittolaista. Ja miten hienoa oli huomata, että tämä maa astui askeleen kohti suvaitsevaisuutta, oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa. En muista, että koskaan aikaisemmin olisi ollut äänestystä, jota olisin näin paljon pohtinut ja joka olisi herättänyt näin paljon tunteita. Myönnän. Toisaalta olen ihan aikuisten oikeasti myös yrittänyt ymmärtää lain vastustajia ja heidän perusteluitaan. Ja myönnän, etten tuossa ymmärtämisessä ole aina kovinkaan korkealle päässyt.

Ymmärrän hyvin sen, että jos tässä olisi ollut kyse kirkollisesta vihkimisestä (josta siis ei ole), vedotaan Raamattuun, uskonnolliseen näkemykseen ja kirkkoon. Meillä on uskonnonvapaus ja meillä kullakin omia näkemyksiämme uskontoon ja kirkkoon liittyvistä asioista. Mutta siitähän tässä ei ollut kyse.

En ymmärrä sitä, että joissakin kirjoituksissa ja puheissa homoseksuaalisuutta on pidetty luonnottomana ja sairaana. Tai että samantien pitäisi sitten hyväksyä moniavioisuus. Yksi ala-arvoisimmalta kuulostanut facebook-kommentti (Olli Sademies) oli se, että nyt voidaan sitten samantien laittaa asia kuntoon ja antaa jokaisen joka niin haluaa, mennä naimisiin mielitiettynsä kanssa, oli se sitten vaikka samaa sukupuolta oleva kuollut eläin. Tai kansanedustaja Hirvisaaren twitterpostaukset (joita ei edes kannata tähän mainita), jotka vetävät sanattomaksi. Monista kommenteista kuultaa suvaitsemattomuus ja viha. Eikö noilla kommentoijilla käy edes mielessä se, että kommentit ovat loukkaavia, syvälle ihmiseen sisimpään meneviä?

Eilen Varkauden Joulunavauksessa ihmisten huulilla olivat kysymykset tähän aiheeseen liittyen. Suurin osa teltallani pyörähtäneistä kertoi kannattaneensa lakialoitetta. Eräs ikääntynyt herra tuli kysymään mielipidettäni ja kertoi itse kannattavansa vapautta ja sen kautta myös kyseistä lakiesitystä, Tosin eräs rouva kävi kysäisemässä, olenko "niitä sateenkaaria"? Sanoin kannattaneeni lakialoitetta, mutten ennättänyt perustella kun hän pinkaisi vihaisena pois teltalta.

Tämän keskustelun hyvä puoli on se, että keskustellaan ja herätetään tunteita. Perustellaan ja opitaan toisiltamme. Tässä keskustelussa on vaan nyt menty yli, varmasti puolin ja toisin. Suvaitsevaisuus tarkoittaa minulle toisenkin näkökantojen ymmärtämistä tai ainakin ymmärtämisen yrittämistä. En kuitenkaan pysty ymmärtämään ihmisten lokerointia, vihan lietsontaa enkä ihmisyyden unohtamista. Katsoin eilen uutislähetystä,
jossa näytettiin eduskuntatalon eteen kokoontunutta porukkaa. Tämä asia herättää paljon tunteita jo meissä, jotka taistelevat tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja suvaitsevaisuuden puolesta. Lisäkseni varmasti monelle muullekin kohosi tippa silmään äänestystuloksen ratkettua.

Miltähän tuntui äänestystuloksen jälkeen niistä

ihmisistä, jotka ovat vuosikymmeniä eläneet "kaapissa", piilotellen seksuaalista suuntautumistaan? Halunneet olla tasa-arvoisia lain edessä ollen kuitenkin yhteiskunnan silmissä toisen luokan kansalaisia? Suvaitsevaisuutta, tasa-arvoa. Ollaan menossa oikeaan suuntaan, askel kerrallaan.

Erilaisia tulkintoja

Kohtalaisen vauhdikkaasta viikosta huolimatta olen päivittäin seurannut tapani mukaan valtakunnan uutisia, kuten luonnollisesti niitä paikallisempiakin. Tämän päivän herättävin uutinen oli se, että Kristillisdemokraattien puheenjohtaja, ministeri Päivi Räsänen kommentoi tasa-arvoisen avioliittolain olevan YK:n ihmisoikeusjulistuksen vastainen. On totta, että kyseisessä julistuksessa puhutaan miehen ja naisen välisestä avioliitosta.

Mutta. 1. Artiklassa sanotaan, että "Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä." Ja 2. Artiklassa jatketaan, että "Jokainen on oikeutettu kaikkiin tässä julistuksessa esitettyihin oikeuksiin ja vapauksiin, ilman minkäänlaista rotuun, väriin, sukupuoleen, kieleen, uskontoon, poliittiseen tai muuhun mielipiteeseen, kansalliseen tai yhteiskunnalliseen alkuperään, omaisuuteen, syntyperään tai muuhun tekijään perustuvaa erotusta.".

Me ministeri Räsäsen kanssa ilmeisimminkin tulkitsemme tuota YK:n ihmisoikeuksien yleismaailmallista julistusta, joka on muuten hyväksytty vuonna 1948, hyvin eri tavalla. Peruslähtökohdat ihmisoikeuksille kerrotaan minusta noissa kahdessa ensimmäisessä artiklassa. Hyvin selvästi. Toinen pointti on se, että julistusta joka sinällään on hyvinkin ajankohtainen monelta osin, tulisi osata soveltaa nykypäivään. Ja sitä toden totta tasa-arvoinen avioliittolaki on.

Sateenkaaria

Kuluneen viikon uutisannista on vastannut vietetty Pride-viikko ja siihen liittyvät kielenkantojen kirvoitukset mediassa. Samaisella viikolla eduskunnan lakivaliokunta päätti äänestyksen jälkeen torjua kansalaisaloitteen tasa-arvoisesta avioliittolaista. Eduskunta käsittelee salissa aloitetta ajallaan ja toivon sydämestäni kansanedustajien päätyvän tasa-arvoisen avioliittolain puolelle. Lisäkseni yli 166 000 muuta suomalaista olemme allekirjoittaneet kyseisen aloitteen. Hiljaiseksi vetää. Olemme olevinamme sivistysvaltio, mutta esimerkiksi Uruguay ja Etelä-Afrikka ovat tällä saralla meitä edellä. Mitä se kertoo meistä suomalaisista ja päättäjistämme?

Mielipiteitä on suuntaan ja toiseen ja asia herättää vahvoja tunteita. Kielteistä kantaa on perusteltu sillä, että avioliitto on miehen ja naisen välinen asia; miksi? Tai että adoptiossa lapsella on oltava isä ja äiti. Väitetäänkö siis, että isä ja äiti ovat lähtökohtaisesti parempia avioliitossaan tai vanhempia kuin kaksi äitiä tai kaksi isää? Ehkä räikeimpiä kommentteja aiheesta on julkisuuteen antanut perussuomalaisten kansanedustaja Pentti Oinonen, joka on kommentoinut kyseessä olevan ”höpöhöpö-lain” ja pohtinut eduskunnassa vapaamielisuuden rajoista niin, että ”Kysyn, onko pelättävissä, että maailmalla aletaan esittämään vaatimuksia siitä, että ihmisen on saatava avioitua rakastamansa hauvelin kanssa”. Tälläiseen rinnastukseen ei pysty edes kommentoimaan. Surullista on.

Entä se, että kielteistä kantaa perustellaan perinteiden kunnioittamisella? Ovatko kaikki perinteemme sellaisia, ettei niitä pitäisi muuttaa? Aina tässä tulee mieleen, ettei maassamme ole aina ollut tasavertaisia mahdollisuuksia koulutukseen tai terveydenhoitoon eikä naisilla ole ollut äänioikeutta. Eikä ole kovinkaan kauan aikaa siitä, kun meidänkin sivistysvaltiossamme homoseksuaalisuus luokiteltiin rikokseksi ja sairaudeksi.  Haluaako oikeasti joku palata tuollaiseen aikaan? Samaa sukupuolta olevien ihmisten välinen avioliitto ei minusta ole suvaitsevaisuuskysymys vaan päivänselvästi ihmisoikeuskysymys. Ja piste.

Sateenkaaria näkyy taivaallakin; sen verran sateista on päiviin mahtunut. Meillä vietettiin viikonloppuna esikoisen rippijuhlat ja aina niin liikuttavaahan tuo on. Kirkkokin on ajan hengessä mukana; ensimmäisen kerran kuulin tarjottavan ehtoollisella gluteiinitonta ehtoollisleipää ja alkoholitonta viiniä. Ja päiviin on mahtunut jalkapalloa, niin telkkarissa, pihapeleissä kuin ruokapöytäjutuissakin. Esikoinen totesikin taannoin pikkuveljen saavan pelikieltoa, kun kerran pureskelee. Hyvin ovat nuoret miehet perillä mm-kisoista; sekä siitä oikeasta pelaamisesta että myös kisoja ympäröivistä kohuista.

Niin. Ja on tämä Suomen kesä kaunis. Matkalla mökille.

Hyvinvointivaltion sammakoita

Lauantaina vietettiin Kansainvälistä Naisten päivää, jonka teemana tänä vuonna oli naisiin kohdistuva väkivalta. Euroopan unionin perusoikeusviraston tutkimuksen (2014) mukaan Suomi on Euroopan toiseksi surullisin maa (Tanskan jälkeen) naisiin kohdistuvan väkivallan tilastoissa. 47% suomalaisista naisista on tutkimuksen mukaan kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa 15 ikävuoden jälkeen. Tasa-arvon nimissä ongelmana hyvinvointiyhteiskunnassamme on väkivalta perheessä; henkisen tai fyysisen väkivallan kohteena voi olla myös lapsi tai toinen puolisoista. Perheen sisäisen väkivallan uhreista joudumme lukemaan lehdistä, surullisimpina uutisina kuolemaan johtaneet pahoinpitelyt. 

Vuosia kestäneet pahoinpitelyt jättävät arvet uhrin sisimpään ja noita arpia yritetään vuosikaudet korjata mielenterveystyössä. Edellä mainitun tutkimuksen mukaan vain noin 10% kumppanin naiseen kohdistamasta väkivallasta tuli viranomaisten tietoon. Uhrien häpeän tunteet, tunne asian yksityisyydestä ja pelko leimatuksi tulemisesta voivat aiheuttaa sen, että ei puhuta. Ei edes lähimmille ihmisille, saati sitten ammattiauttajille. Näistä asioista on julkisesti puhuttava, pidettävä huolta turvakotien riittävyydestä ja vertaistukiryhmien olemassaolosta. Ja kannustettava puhumaan, hakemaan apua. Tarvitsemme asennemuutoksen. Näin Naistenpäivän tiimoilta meistä jokainen voisi kysyä ystävältään, mitä kuuluu. Sekin saattaa joskus riittää patojen aukaisemiseen. 

Mitä tällaiset surulliset tilastot kertovat meistä suomalaisista ja yhteiskuntamme tilasta? Onko niin, että yhteisöllisyys on unohdettu; ei haluta puuttua toisten asioihin, vaikka väkivaltaa kuultaisiin tai nähtäisiin vaikkapa naapurustossa? Jossain mättää ja pahasti.

Toinen hyvinvointiyhteiskuntamme epäkohta on mielestäni se, että tasa-arvoista avioliittolakia ei saada aikaan. Joudutaan keräämään suurin joukoin adressia aiheesta. Surullista. Mielestäni hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluu se, että kaikki me olemme tasavertaisia. Ja siitä minusta tuossa lakialoitteessa on kyse. Aloite on herättänyt paljon keskustelua, puolesta ja vastaan. Kansanedustajat yöpyvät työpaikallaan päästäkseen ensimmäisinä ääneen lakia koskevassa keskustelussa. Lehdet kirjoittavat lausunnoista, nettipalstat täyttyvät kommenteista ja kahvipöydissäkin puhutaan. Mielipiteitä on suuntaan ja toiseen ja asia herättää vahvoja tunteita. 

Samaa sukupuolta olevien ihmisten välinen avioliitto ei minusta ole suvaitsevaisuuskysymys vaan päivänselvästi ihmisoikeuskysymys. Jokaisella meistä tulisi olla tasavertainen mahdollisuus solmia avioliitto ja saada samanlaiset juridiset oikeudet lain edessä; saada käyttää puolison sukunimeä ilman erillistä hakemusta ja adoptoida lapsi yhdessä (nykyisinhän lapsen voi adoptoida yksin). Ei kuulu hyvinvointivaltion ominaisuuteen se, että määrittelemme lailla ihmisten oikeuksia ja velvollisuuksia sen mukaan, haluaako ihminen elää parisuhteessa toista vai samaa sukupuolta olevan ihmisen kanssa. Olemme olevinamme edistyksellinen eurooppalainen valtio ja onkin kummallista, että olemme edelleen ainoa Pohjoismaa, jossa ei ole tasa-arvoista avioliittolakia.

Keskustelussa lain vastustajat ovat vedonneet perinteisiin. Meillä ei ole aina ollut tasavertaisia mahdollisuuksia koulutukseen tai terveydenhoitoon eikä naisilla ole ollut äänioikeutta. Eikä ole kovinkaan kauan aikaa siitä, kun meidänkin sivistysvaltiossa homoseksuaalisuus luokiteltiin rikokseksi ja sairaudeksi.  Haluaako oikeasti joku palata tuollaiseen aikaan?