Lauantaina vietettiin Kansainvälistä Naisten päivää, jonka
teemana tänä vuonna oli naisiin kohdistuva väkivalta. Euroopan unionin
perusoikeusviraston tutkimuksen (2014) mukaan Suomi on Euroopan toiseksi surullisin
maa (Tanskan jälkeen) naisiin kohdistuvan väkivallan tilastoissa. 47%
suomalaisista naisista on tutkimuksen mukaan kokenut fyysistä tai seksuaalista
väkivaltaa 15 ikävuoden jälkeen. Tasa-arvon nimissä ongelmana
hyvinvointiyhteiskunnassamme on väkivalta perheessä; henkisen tai fyysisen
väkivallan kohteena voi olla myös lapsi tai toinen puolisoista. Perheen
sisäisen väkivallan uhreista joudumme lukemaan lehdistä, surullisimpina uutisina
kuolemaan johtaneet pahoinpitelyt.
Vuosia kestäneet pahoinpitelyt jättävät arvet uhrin
sisimpään ja noita arpia yritetään vuosikaudet korjata mielenterveystyössä. Edellä
mainitun tutkimuksen mukaan vain noin 10% kumppanin naiseen kohdistamasta
väkivallasta tuli viranomaisten tietoon. Uhrien häpeän tunteet, tunne asian
yksityisyydestä ja pelko leimatuksi tulemisesta voivat aiheuttaa sen, että ei
puhuta. Ei edes lähimmille ihmisille, saati sitten ammattiauttajille. Näistä
asioista on julkisesti puhuttava, pidettävä huolta turvakotien riittävyydestä
ja vertaistukiryhmien olemassaolosta. Ja kannustettava puhumaan, hakemaan apua.
Tarvitsemme asennemuutoksen. Näin Naistenpäivän tiimoilta meistä jokainen voisi
kysyä ystävältään, mitä kuuluu. Sekin saattaa joskus riittää patojen
aukaisemiseen.
Mitä tällaiset surulliset tilastot kertovat meistä
suomalaisista ja yhteiskuntamme tilasta? Onko niin, että yhteisöllisyys on
unohdettu; ei haluta puuttua toisten asioihin, vaikka väkivaltaa kuultaisiin
tai nähtäisiin vaikkapa naapurustossa? Jossain mättää ja pahasti.
Toinen hyvinvointiyhteiskuntamme epäkohta on mielestäni se,
että tasa-arvoista avioliittolakia ei saada aikaan. Joudutaan keräämään suurin
joukoin adressia aiheesta. Surullista. Mielestäni hyvinvointiyhteiskuntaan
kuuluu se, että kaikki me olemme tasavertaisia. Ja siitä minusta tuossa lakialoitteessa
on kyse. Aloite on herättänyt paljon keskustelua, puolesta ja vastaan.
Kansanedustajat yöpyvät työpaikallaan päästäkseen ensimmäisinä ääneen lakia
koskevassa keskustelussa. Lehdet kirjoittavat lausunnoista, nettipalstat
täyttyvät kommenteista ja kahvipöydissäkin puhutaan. Mielipiteitä on suuntaan
ja toiseen ja asia herättää vahvoja tunteita.
Samaa sukupuolta olevien ihmisten välinen avioliitto ei
minusta ole suvaitsevaisuuskysymys vaan päivänselvästi ihmisoikeuskysymys.
Jokaisella meistä tulisi olla tasavertainen mahdollisuus solmia avioliitto ja
saada samanlaiset juridiset oikeudet lain edessä; saada käyttää puolison
sukunimeä ilman erillistä hakemusta ja adoptoida lapsi yhdessä (nykyisinhän lapsen
voi adoptoida yksin). Ei kuulu hyvinvointivaltion ominaisuuteen se, että
määrittelemme lailla ihmisten oikeuksia ja velvollisuuksia sen mukaan, haluaako
ihminen elää parisuhteessa toista vai samaa sukupuolta olevan ihmisen kanssa. Olemme
olevinamme edistyksellinen eurooppalainen valtio ja onkin kummallista, että
olemme edelleen ainoa Pohjoismaa, jossa ei ole tasa-arvoista avioliittolakia.
Keskustelussa lain vastustajat ovat vedonneet perinteisiin.
Meillä ei ole aina ollut tasavertaisia mahdollisuuksia koulutukseen tai
terveydenhoitoon eikä naisilla ole ollut äänioikeutta. Eikä ole kovinkaan kauan
aikaa siitä, kun meidänkin sivistysvaltiossa homoseksuaalisuus luokiteltiin rikokseksi
ja sairaudeksi. Haluaako oikeasti joku
palata tuollaiseen aikaan?
