lauantai 11. lokakuuta 2014

Kutsumusammatti

Viime viikolla uutisoitiin monessa mediassa tapauksesta, jossa jo edesmenneen potilaan leski oli saanut laskun puolisonsa tekemästä lievästä pahoinpitelystä. Kohteena oli ollut hoitaja. Sinänsä kohtuuttomalta kuulostava tapaus. Kaikkineen. Tuo tapaus aiheutti kohtalaisia kirjoitusryöppyjä mediassa. Ajatuksena mm. se, että hoitajien on tiedettävä millaiseen ammattiin ryhtyy ja se, mikä tulee, on kestettävä. Tuohon tekstiviestipalstakommentointiin on kyllä pakko kommentoida.

Uskon hoitajien tietävän, millaiseen ammattiin ovat ryhtyneet. Tulevien lähihoitajien opetuksessa asia tulee esiin monissakin yhteyksissä ja ainakin omalta osaltani olen pyrkinyt mahdollisimman realistiseen kuvaukseen. Toisaalta, ajatus kutsumusammatista. Jonkinmoista kutsumusta toivoisin hoitajiksi aikovilla olevan, jotta ihmisten kohtaaminen, tukeminen ja hoivaaminen sillä aidolla empatialla olisi mahdollista. Toisaalta ei hoitajan työhön nyt ihan palkan takia kannata ruveta. Eikä vaihtelevien yö-ilta-aamutyövuorolistojenkaan. Eikä työn mukamas-helppouden. Raskasta hommaa. Fyysisesti ja henkisesti, riippuen paikasta.

Väkivaltatilanteita sattuu ja tapahtuu hoitotyössä liian paljon. Sekä mielenterveystyössä että myös esim. vanhustenhoidossa. Taustoja ja potilaiden aggressiivisuuden syitä voidaan yrittää ymmärtää ja tilanteita ennakoida. Silti väkivaltaa tapahtuu. Hoitajan ammatti ei ole työtä, jossa hoitajan identiteetin varjolla tulee ottaa vastaan väkivaltaa; lyömisiä, potkimisia, sättimisiä, kuristamisia. Henki voi olla kyseessä. Valitettavasti meidänkin maassamme hoitoalalla sattuu hoitajan hengen vieviä tilanteita. Hoitopaikkojen tulee olla niin turvallisia sekä potilaille että henkilökunnalle, ettei moisia tilanteita synny. Tai syntyy ainakin vähemmän. Hälytysjärjestelmän ja niiden käytön opastus tulee olla kunnossa. Hoitajia tulee olla riittävästi. Koulutuksen tulee olla riittävää, niin, että jokainen pätkätyötä tekevä sijainenkin osaa toimia oikein.

Omassa työssäni sairaanhoitajana psykiatrian osastolla ja Englannissa neurologiselle kohtasin valitettavan paljon väkivaltatilanteita. Kaikkea ei voinut ennakoida, vaikka kuinka yritti. Kuitenkin se työyhteisön yhteen hiileen puhaltaminen, tuen antaminen toinen toiselle on yksi niistä tärkeimmistä jutuista, jolla työtä jaksaa tehdä. Samaa jaksamista toivon jokaiselle, tänäkin päivänä hoitotyötä tekevälle, alansa ammattilaiselle.