Rajoja, rakkautta ja pikkunoitia

Minä suojelen sinua kaikelta, mitä ikinä keksitkin pelätä, laulaa Ultra Bra. Me äidit haluaisimme suojella lapsiamme kaikelta pahalta. Lastensuojelumenoista keskustellaan vähän väliä eri medioissa. Aikaisemmin monissa kunnissa lasten huostaanottojen syynä saattoi olla enemmän ja vähemmän vanhempien kyvyttömyys hoitaa lastaan ja luoda turvalliset olosuhteet. Nykyään yhä enemmän huostaanotetaan nuoria, rajattomia nuoria, joille vanhemmat eivät pysty asettamaan rajoja. Oli syynä sitten ympäristö, koti tai muu tekijä, niin huolestuttavalta näyttää. Onko niin, että rajojen asettaminen ajatellaan jotenkin epätrendikkääksi, lapsille ja nuorille? Vai onko vapaan kasvatuksen ihannointi edelleen vallalla? Vaikea sanoa. Rajoja ja rakkautta, ajattelisin. Sairaanhoitajakoulusta parhaiten mieleen jäänyt lause oli se, että äidin tehtävä on olla "riittävän hyvä äiti". Siinä meille haastetta.

Eksyin tänään, sairaslomapäivällä vällyjen välissä netin maailmaan. Ja Esa Pakarisen elämän käänteisiin. Esa Pakarisen syntymästähän tuli juuri 100 vuotta. Mieleeni tuosta miehestä tulevat ne lapsuusvuodet, jolloin joka ikinen pääsiäinen me pikkunoidat suunnistimme virpomaan kahvipannut kourassa. Ensiksi tietysti paikallisen julkkiksen luokse. Ja joka ikinen vuosi meidät otettiin ilolla vastaan. Palkkana useimmiten karkkia; eräänä vuonna karkkilaatikoita, joiden takakantta koristi Pekka Puupää. Tuollaisia monitaitureita meillä ei enää juurikaan ole. Vauhdikas maailma tuntuu menevän eteenpäin niin kovalla vauhdilla, että monet Esa Pakarisen kaltaiset monitaiturit eivät pääse oikeuksiinsa. Tai syntyykö enää sellaisia rallatuksia kuin "Lentävä kalakukko", jotka pyörivät mielessä vuosikymmenten ajan? Kauniita muistoja miehestä. Pienen noidan silmin.