Eduskuntavaaliehdokkaiden vaalikiertueet ovat näissä
vaaleissa edenneet aikaisempaa laajemmalle alueelle. Koko Savo-Karjalaan. Niin meilläkin. Kohtaamisia, ajattelemisen aiheita, iloja,
suruja, uutta näkemistä ja silmien avautumista.
Saavumme Kuopion torille tuulen tuiverruksessa. Muutamia
rakeita kolisee telttakatoksen metalliosiin ja ikäihmisiä tulee teltan seinien
suojaan. Kaksi, pari vuotta sitten
eläkkeelle jäänyttä rouvaa pysähtyy keskustelemaan. Ovat menossa kaupan kautta
kotiin. Kertovat olevansa pieneläkeläisiä. Raha riittää ruokaan, vuokraan ja
sähköön. Ei juuri muuhun. Toivoisivat eläkkeiden nostoa sen verran, että
voisivat joskus käydä ulkona syömässä tai kerran vuodessa teatterissa.
Saavumme Iisalmen markkinoille, tuulta tuivertaa jälleen.
Lapsiperhe pysähtyy juttelemaan ja ottaa samalla pienokaisille ilmapallot.
Vanhemmat ovat huolissaan lapsiperheiden jaksamisesta. Perheen äiti kertoo
tuttavastaan, joka olisi aikanaan tarvinnut apua, muttei sitä löytänyt.
Kyseinen tuttava on yksinhuoltajaäiti, jolla ei omalla paikkakunnallaan ole
tukiverkostoa eikä läheisiä. Äiti olisi tarvinnut uupumukseensa tukea, lapsille
hoitajaa, jotta saisi hetken levähtää. Äiti oli soittanut usealle eri taholle,
muttei ollut löytänyt sitä tahoa, joka olisi toiveesta ottanut kopin ja
auttanut.
Saavumme Kiteelle. Aamuaurinko pilkahtaa. Lähihoitaja kertoo
hymyssä suin, miten viihtyy työpaikassaan ikäihmisten hoitokodissa.
Hoitokodissa juhlapäiviä juhlitaan, tarjotaan pienet konjakkisnapsit, ei
lääkelaseista vaan ihan oikeista kristallilaseista. Ja suihkussa saa käydä
silloin kun haluaa. Ja ulkoillaan joka päivä.
Saavumme Rääkkylään. Tie Tohmajärveltä asuntoauton kyydissä
tuntuu kuoppaiselta. Tiestön kunto niin Savon kuin Karjalankin puolella vaatii
korjausta. Tälläkin kertaa tuuli
tuivertaa, mutta kevätaurinko paistaa. Kotihoidon työntekijä kertoo, miten
työnkuva on muuttunut kotihoidossa kolmenkymmenen vuoden aikana. Nyt on kiire, asiakkaita
on enemmän ja yhä heikommassa kunnossa olevat ikäihmiset asuvat kotonaan.
Tuntuu, ettei aikaa ole antaa niin paljon kuin haluaisi.
Saavumme Leppävirralle. Illansuussa torille on tullut paljon
porukkaa ja kelikin on keväisen oloinen. Ämpäreiden jaon lomassa puhutaan
kunnan palveluista ja uuden monitoimihallin mahdollisuuksista. Rollaattorilla
kulkeva eläkeläisrouva kehuu seniorikortin mahdollistavan Vesileppiksen käytön
myös vähän tienaaville eläkeläisille. Vesijumpassa kertoo usein käyvänsä.
Saavumme Joensuun kävelykadulle. Soppatykistä tarjoillaan
keittoa pakkassäässä paleleville karjalaisille. Karvahattupäinen mies käy
leikkimielisesti vitsailemassa jätteenpolttolaitoksen rakentamisesta
Leppävirralle Kiteen sijaan. Syylliseksi hän epäilee Joensuuta. Ja onnittelee
Keski-Savoa.
Saavumme Varkauteen. Tapaan ala-asteen opettajani, jolle
teen tunnustuksen. Jouduin ala-asteella koulupäivän jälkeen istumaan kyseisen
opettajan luokkaan, koska olin kai omasta mielestäni nokkelasti vitsaillut
opettajalle. Äitini, joka oli tuolloin keittäjänä koululla, tuli luokkaan
kertomaan minulla alkavan soittotunnin ja pääsin lähtemään pois. Tunnustan nyt
jo eläkkeellä olevalle opettajalle, etten ole vieläkään kyseistä istumista
istunut loppuun. Vanhentunut juttu jo, kuulemma. Hymy pilkahtaa opettajan
huulilla.
Saavumme Juankoskelle. Matkalla mielessä soi ”Juankoski here
I come” ja Juicen patsaalla otamme turistikuvan. Juicen torilla mies kertoo
työttömyydestään ja halustaan saada työtä. Pitäisi uudelleenkouluttautua ja
ikääkin on päälle viidenkymmenen.
Saavumme vaalipaneeleiden ja messujen jälkeen kotikonnuille.
Saan puhelun. Illan pimeydessä, tuulen tuiverruksessa käymme niittaamassa uudet
puoluemainokset revittyjen tilalle Varkauteen. Saan avukseni vasemmistoliiton
ehdokkaan. Yhteistyötä parhaimmillaan.
Ja monta muuta kohtaamista, elämäntarinaa, paikkakuntaa.
Opettavaista. Moni asia on hyvin, mutta paljon on tässä maassa vielä tehtävää.
