Lusikka kehyssoppaan

Kehysriihestä on tullut kirosana, mikäli kaikenlaiseen uutisointiin ja facebookkirjoitteluun on uskominen. Laitanpa lusikan soppaan minäkin. Lyhyesti vaan. Tarkemman analyysin paikka on, jahka tietoa tarkemmista kohdentamisista ja vaikutuksista on. Vaikeaa on joka tapauksessa. Joskus on hyvä leikkiä mielikuvituksella; "entä jos saisin itse päättää". Yleensä kerrotaan ensin huonot ja sitten hyvät uutiset. Tässä taloudellisessa tilanteessa nuo hyvät jäävät vähemmistöön.

1. Lapsilisien leikkaus. Noin 7%. En hyväksy. Kasvattaa tuloeroja ja koskee myös pienituloisia. Ratkaisuksi olisin tarjonnut suurituloisilta moisia leikkauksia. Kokoomus tuskin olisi hyväksynyt. Toki tässä on muistettava suhteellisuus. Tarkoittaa noin kahdeksaa euroa kuukaudessa. Joillekin voi olla hyvinkin merkittävä summa, monille ei.
2. Sosiaali- ja terveydenhuollon asiakasmaksujen korottaminen. Koskee eniten sairaimpia ja monia palveluita tarvitsevia ihmisiä. Syrjäytymisuhan alla olevia myös. Hyvätuloiset ja työssäkäyvät käyttävät joka tapauksessa monesti yksityisten lääkäriasemien palveluita.

Sopii, kun on pakko:
1.Ansiotuloverotuksen kiristäminen. Tässä on hyvää se, että pienituloisten verotus kevenee, kun perus- ja työtulovähennystä korotetaan. Ja hyvätuloisimpien verotus nousee, kun ylimmän tuloluokan rajaa alennetaan. Kannatan progressiivisuutta ja sitä näkemystä oikeudenmukaisuudesta, että taloustalkoisiin osallistuvat eniten ne, joilla on siihen varaa.
2. Asuntolainan korkovähennysoikeuden pienentämisen jatkaminen. Tosin tämänkin olisin suunnannut koskemaan enemmän hyvätuloisia. Nykypäivänä moni pienituloinenkin investoi asuntoon, jota sitten maksaa vuosikaudet pois.

Sitten ne hyvät.
1. Oppivelvollisuusiän nosto. Uskon syntyvän mittavia säästöjä, toki taloudellisiakin, mutta ennenkaikkea inhimillisiä. Mikäli saamme muutamankin syrjäytymisuhan alla olevan nuoren pysymään yhteiskunnan kelkassa pidempään, toivon mukaan pysyvästi, on tämä satsaus paikkansa ansainnut. Meillä ei ole varaa menettää yhtään nuorta syrjäytymisen kelkkaan.
2. Pääomatuloverotuksen ja lahjaverotuksen kiristäminen. Katso edellä. Koskee etupäässä niitä, joilla on jo millä mällätä. Perintöverotuksen kiristäminen ei ole niin hyvä juttu.
3. Tupakkaveron korotus. Siitä vaan.  
4. Valtion omaisuuden myyntiä ja tulojen käyttö kasvu- ja työllisyyspaketin hoitamiseen sekä velkojen maksuun.

Kuuden, nyt siis viiden puolueen hallitus on ongelmallinen, mikä ei liene uusi uutinen kenellekään. Tuollaiseen hallitukseen mentäessä on ymmärrettävä se, että kompromisseihin on totuttava, sekä vasemmalla että oikealla. Tällaisessa taloudellisessa pakkoraossa tuskin kukaan päättäjä haluaisi olla ja tehdä kiusallaan kiristyksiä ja kurimuksia. Tai ainakaan en ensimmäistäkään sellaista tunne. Nettikeskusteluista voisi päätellä toisin olevan. Mutta puskistahan on aina helppo huudella.

Näillä talouskurimuksilla arvioidaan saatavan 2.7 miljardia säästöjä. Millaisiahan talouden tasapainottamistoimia Keskusta haluaisi olla tekemässä, kun puheenjohtajansa Sipilä arveli tarpeen olevan 7-8 miljardia?

Kaikesta tuosta huolimatta uskon, että sosialidemokraattinen kädenjälki näkyy myös näissä vaikeissa asioissa. Vaikka monta asiaa voisi mielikuvissaan tehdä toisin. Parhaansa on tehtävä, muuta ei voi. Tai voi toki, vaikka lähteä hallituksesta. Ja olla osallistumatta näihin talkoisiin, jotka on kuitenkin käytävä. Ja joku tekee talouden tasapainottamistoimet joka tapauksessa. En haluaisi nähdä tilannetta, jossa oikeistohallitus moista kehysriihtä vääntäisi. Enkä ainakaan lopputulosta.

Hyvinvointivaltion sammakoita

Lauantaina vietettiin Kansainvälistä Naisten päivää, jonka teemana tänä vuonna oli naisiin kohdistuva väkivalta. Euroopan unionin perusoikeusviraston tutkimuksen (2014) mukaan Suomi on Euroopan toiseksi surullisin maa (Tanskan jälkeen) naisiin kohdistuvan väkivallan tilastoissa. 47% suomalaisista naisista on tutkimuksen mukaan kokenut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa 15 ikävuoden jälkeen. Tasa-arvon nimissä ongelmana hyvinvointiyhteiskunnassamme on väkivalta perheessä; henkisen tai fyysisen väkivallan kohteena voi olla myös lapsi tai toinen puolisoista. Perheen sisäisen väkivallan uhreista joudumme lukemaan lehdistä, surullisimpina uutisina kuolemaan johtaneet pahoinpitelyt. 

Vuosia kestäneet pahoinpitelyt jättävät arvet uhrin sisimpään ja noita arpia yritetään vuosikaudet korjata mielenterveystyössä. Edellä mainitun tutkimuksen mukaan vain noin 10% kumppanin naiseen kohdistamasta väkivallasta tuli viranomaisten tietoon. Uhrien häpeän tunteet, tunne asian yksityisyydestä ja pelko leimatuksi tulemisesta voivat aiheuttaa sen, että ei puhuta. Ei edes lähimmille ihmisille, saati sitten ammattiauttajille. Näistä asioista on julkisesti puhuttava, pidettävä huolta turvakotien riittävyydestä ja vertaistukiryhmien olemassaolosta. Ja kannustettava puhumaan, hakemaan apua. Tarvitsemme asennemuutoksen. Näin Naistenpäivän tiimoilta meistä jokainen voisi kysyä ystävältään, mitä kuuluu. Sekin saattaa joskus riittää patojen aukaisemiseen. 

Mitä tällaiset surulliset tilastot kertovat meistä suomalaisista ja yhteiskuntamme tilasta? Onko niin, että yhteisöllisyys on unohdettu; ei haluta puuttua toisten asioihin, vaikka väkivaltaa kuultaisiin tai nähtäisiin vaikkapa naapurustossa? Jossain mättää ja pahasti.

Toinen hyvinvointiyhteiskuntamme epäkohta on mielestäni se, että tasa-arvoista avioliittolakia ei saada aikaan. Joudutaan keräämään suurin joukoin adressia aiheesta. Surullista. Mielestäni hyvinvointiyhteiskuntaan kuuluu se, että kaikki me olemme tasavertaisia. Ja siitä minusta tuossa lakialoitteessa on kyse. Aloite on herättänyt paljon keskustelua, puolesta ja vastaan. Kansanedustajat yöpyvät työpaikallaan päästäkseen ensimmäisinä ääneen lakia koskevassa keskustelussa. Lehdet kirjoittavat lausunnoista, nettipalstat täyttyvät kommenteista ja kahvipöydissäkin puhutaan. Mielipiteitä on suuntaan ja toiseen ja asia herättää vahvoja tunteita. 

Samaa sukupuolta olevien ihmisten välinen avioliitto ei minusta ole suvaitsevaisuuskysymys vaan päivänselvästi ihmisoikeuskysymys. Jokaisella meistä tulisi olla tasavertainen mahdollisuus solmia avioliitto ja saada samanlaiset juridiset oikeudet lain edessä; saada käyttää puolison sukunimeä ilman erillistä hakemusta ja adoptoida lapsi yhdessä (nykyisinhän lapsen voi adoptoida yksin). Ei kuulu hyvinvointivaltion ominaisuuteen se, että määrittelemme lailla ihmisten oikeuksia ja velvollisuuksia sen mukaan, haluaako ihminen elää parisuhteessa toista vai samaa sukupuolta olevan ihmisen kanssa. Olemme olevinamme edistyksellinen eurooppalainen valtio ja onkin kummallista, että olemme edelleen ainoa Pohjoismaa, jossa ei ole tasa-arvoista avioliittolakia.

Keskustelussa lain vastustajat ovat vedonneet perinteisiin. Meillä ei ole aina ollut tasavertaisia mahdollisuuksia koulutukseen tai terveydenhoitoon eikä naisilla ole ollut äänioikeutta. Eikä ole kovinkaan kauan aikaa siitä, kun meidänkin sivistysvaltiossa homoseksuaalisuus luokiteltiin rikokseksi ja sairaudeksi.  Haluaako oikeasti joku palata tuollaiseen aikaan?

Sammakoita ja asennetta

Viimeaikaisten uutisointien herättämää kummastusta, närkästystä ja kiukustumista on purettava. Ja sitä kivaakin. Tässä siis.

Kummastus 1: Sinuhe Wallinheimo (kok) totesi Radio Novan haastattelussa: "Me pelaajayhdistyksenä ja pelaajina olemme sitä mieltä, että saa olla homo, mutta se, että pelaajauran aikana joukkueurheilija tulee ulos kaapista, niin se on erittäin vaikea yhtälö. Emmehän me kerro loukkaantumisistakaan. Jos pelaaja on pahasti loukkaantunut, niin oma joukkue kyllä tietää sen, mutta ei siitä kerrota eteenpäin, koska vastustaja voisi käyttää sitä hyväksi." Huhhuh. Onko siis todellakin niin, että joukkueurheilussa ollaan niin äijiä (tai tasa-arvon nimissä muijia), ettei homoseksuaalisuuttaan voi julkituoda? Onneksi kuitenkin tuon mukaan "saa olla homo". Taisi tulla Wallinheimolta sammakko, jota tuskin tarkoitti. Ja on anteeksipyydellyt samavalintojaan. Joten se siitä.

Närkästys 2: Eilisen Warkauden Lehdessä perussuomalaisten kunnanvaltuutettu Grönlund kritisoi lastensuojelua ja huostaanottoja. Grönlund kirjoittaa, että "he (lastensuojelun työntekijät) yksipuolisesti päättävät kansalaisten eduista, oikeuksista ja velvollisuuksista". Vähääkään Lastensuojelulakiin (13.4.2007) perehtymällä voi tuon kumota. Kyseinen valtuutettu on lisäksi huolissaan siitä, että resurssien väärin kohdentamisella laitostetaan lapsia ja nuoria ja hän kysyy, että "onko järkeä käyttää niukkoja rahavaroja turhiin huostaanottoihin, jotka eivät ole kenenkään edun mukaisia". No ei. En kyllä usko mitenkään, että millään kunnalla olisi tarkoitusta tehdä ensimmäistäkään turhaa huostaanottoa ja maksaa huimia kustannuksia. Mutta vapaa on maa ja kirjoittaa saa. Itse kukin.

Lastensuojelussa suurin ongelma minusta on se, että moni niistä tehdään liian myöhään. Siitä syystä, että lapsi tai nuori on jo siinä vaiheessa erityisen tuen tai hoidon tarpeessa, kustannukset pompahtavat huimiksi. Ennaltaehkäisevä työ ja oikea-aikaiset toimenpiteet ovat tarpeen. Kun ihmiset tekevät työtään, ylilyöntejä ja virheitäkin toki tapahtuu. Kuitenkin tässäkin asiassa tarvitaan rakentavaa keskustelua ja tukea lastensuojelulle, ei vain ammattitaidon aliarvioimista ja tarkoitusperien kyseenalaistamista.

Kivaa 3: Olympialaiset. Meillä ainakin on telkkari auki aamusta iltaan. Olympialaisissa on kaiken muun urheiluhullulle mukavan jännittämisen kera se puoli, että tulee seurattua lajeja, joita muutoin harvoin näkee. Enpä muista kovin usein seuranneeni curlingia tai slopestylea. Lumilautailijoiden ja slopestylelaskijoiden (tai mikähän lie oikea termi) asenteessa olisi meillä, itse kullakin, oppimista. Kilpakumppaneiden kannustamista, halailemista, rentoa musiikin kuuntelua. Ja niin, neulomista, joka näkyi sujuvan. Taisi päästä otsikoihin näin "tasa-arvon" aikana, kun neuloja oli nuori mies. Hienoa.

Korjaamisesta ennaltaehkäisyyn

Eilisen aamun Savon Sanomat uutisoivat lähihoitajien käynneistä kymmenissä lapsiperheissä Kuopiossa. Hienoa. Tuollaisesta ennaltaehkäisyn merkityksen ymmärryksestä pitäisi tässä maassa moni ottaa oppia. Tuskin tulee kalliimmaksi kuin korjata asioita silloin, kun ongelmat ovat jo kärjiistyneet. Puhumattakaan inhimillisestä näkökulmasta.

Lasten ja nuorten, koko perheen elo on monessa perheessä hukassa. Hurjia tarinoita huostaanotoista on luettavissa ja videoita katsottavissa nettimaailmassa. Surullista. Lastensuojelun kipeät kysymykset eivät ole kenellekään tai millekään kunnalle helppoja asioita. Kustannukset ovat karanneet käsistä, kun yhä kipeämmin oireilevia lapsia ja nuoria joudutaan huostaanottamaan ja sijoittamaan muuhun kuin ihan tavalliseen perheeseen. Toinen ongelmahan tuossa on, että noita kasvattiperheitä enää ole tarpeeksi. Toinen näkökulma on se perheen näkökulma. Milloin lapsen tai nuoren oleminen, terveys, olosuhteet ym. ovat sellaiset, että ne vaarantavat normaalin kasvun ja kehityksen? Missä menee raja? Asioita kritisoidaan ja pohditaan, mutta tärkeimpänä punaisena lankana olen ajatellut tuossa olevan lapsen tai nuoren etu. Vain ja ainoastaan.

Lastensuojeluilmoitusten määrä on monessa kunnassa ollut kasvussa. Voi toki spekuloida, johtuuko määrän kasvu tietoisuuden lisääntyymisestä ja ilmoitusten tekemiseen heräämisestä vaiko lasten enenevästä pahoinvoinnista. Joka tapauksessa uskon siihen, että (poislukien kiusalla tehdyt ilmoitukset) näiden taustalla on aitoa huolta ja jokaikiseen ilmoitukseen, kuten määräykset toki edellyttävätkin, on suhtauduttava tosissaan ja aidosti vakavasti. Jokainen lasten pahoinpitely on liikaa.

Perheiden tukemista, ihan siinä arjen askareiden mukana olemista, ei koskaan korosteta liikaa. Meillä on perheitä, jossa ihan arjen asioissa on aloitettava alusta. Kunnissa puhutaan talouden taantumasta ja rahan vähyydestä. Ongelmana tuossa onkin kuntapäättäjän näkökulmasta se, että on niin paljon helpompaa pohtia rahassa menneen vuoden käytettyjä summia, kuin nähdä eteenpäin ja yrittää miettiä ennaltaehkäisyyn panostamisen merkitystä tulevien vuosien taloudessa. Ja ennenkaikkea siinä ihmisten olemisessa. Joskus laskeskelin, että yhden lapsen laitospaikalla voisi palkata kuntaan liki kaksi lähihoitajaa tekemään perhetyötä. Että näin.

Eri mieltä

Taannoin media uutisoi perussuomalaisten kansanedustaja Packalenin ajatuksesta pisteyttää vuokra-asunnoissa asuvat ihmiset ja määrittää heidän asuinalueensa siten, että huonosti käyttäytyvät sijoitettaisiin nolla-asuinalueelle. Kyseisen alueen pitäisi kansanedustajan mukaan olla erillään muista alueista ja sinne keskitettäisiin poliisin ja sosiaalihuollon palveluita. Pöyristyttävä ajatus. Ainoa järkeeni mahtuva asia tuossa on se, että palveluja olisi siellä missä tarvetta. Ei muuta.

Toinen juttu. En osaa mitenkään ymmärtää aloitetta siitä, että rajoitettaisiin venäläisten kiinteistökauppoja Suomessa. Muutama viikko sitten kävin visiitillä Imatralla junnujalisturnauksessa. Elävä kaupunki, jonka uskon pitkältikin saavan elinvoimaisuuttaan venäläisturisteista. Toki tässä, kuten monessa muussakin keskustelussa aiheesta hypähdellään sinne ja tänne. Mutta silti. En jaksa uskoa, että jos Venäjällä toimitaankin noin, olisi meillä kuitenkaan minkäänlaista varaa tehdä samoin. Tässä vastavuoroisuusperiaate ei toimi. Olemme kuitenkin enemmän etenkin täällä Itä-Suomessa riippuvaisia venäläismatkailijoista kuin he meistä. Minusta kuitenkin kyseisenkaltainen aloite on viesti naapuriin. Haluttiin tai ei. Mielenkiinnolla tätä keskustelua on edelleen seurattava.

Kolmas juttu, paikallinen. En yleensä kovasti hurraa yksityiskouluille yms. niiden mahdollisen eriarvoistamisen vuoksi. Varkauden Ruotsinkielinen koulu ei ole enää yksityiskoulu vaan se kunnallistettiin 1970-luvulla peruskoulu-uudistuksessa. Olen harmissani Varkauden päätöksestä olla ottamatta Ruotsinkieliseen kouluun enää uusia oppilaita. Koulu on ollut Varkaudessa liki vuosissadan ja ollut mielestäni kaupungille imagon tuojana. Perusteluja alasajolle en ole löytänyt, kustannuksista per oppilas on monenmoisia näkemyksiä (koulu on saanut tukea säätiöltä) ja tilojakin kaupungissa olisi. Näin kuitenkin päättivät, pohjimmainen syy jäänee ainakin allekirjoittaneelle epäselväksi.

Meillä kunnassa tullaan käymään valtuuston iltakoulussa pakolaiskeskustelua. Pohditaan ja pähkäillään linjanvetoa siihen, olisiko tulevaisuudessa kuntamme valmis ottamaan pakolaisia. Todennäköisesti keskustelusta tulee monisäikeistä ja mielenkiintoista. Humanitäärisiin syihin vedoten minusta koko asiaan pitäisi suhtautua avoimesti ja ottaa selvää tukitoimista ja muiden kuntien kanssa tehtävän yhteistyön mahdollisuuksista. Kuvittelen jääväni oppositioon ajatuksineni, mutta yrittää pitää. Tässäkin.

Eri mieltä pitää uskaltaa olla. Kuuluu demokratiaan. 

Talouden tasapainottamisen haasteet

Vuoden alku on alkanut talouden haasteiden ympärillä kunnassa. Viime vuonna talouden tasapainottamista aloiteltiin, tehtiin päätöksiä ja nyt on päätösten toimeenpanon aika. YT-neuvottelut ovat valitettavasti alkaneet ja muut säästötoimenpiteet alkavat muuntua käytäntöön.

Talouden tunnusluvut ja haasteet tarkoittavat väistämättä sitä, että jotain on tehtävä. Uskon vakaasti siihen, että kunnan omassa toiminnassa kauaskantoisimpia ratkaisuja on esimerkiksi rakenteiden tarkastelun kautta tehtävät muutokset, uudelleenorganisoinnit ja yhteistyökuviot muiden kuntien kanssa. Kaikki kivet on käännettävä. Ajatus lomautuksista, joka esim. koskisi tasapuolisesti kaikkia kunnan työntekijöitä on sinänsä reilu, muttei tule pitkällä aikajänteellä tuomaan kuin hetkittäisiä helpotuksia talouteen. Vaikeaa. Oikeasti.

Olen joskus kuvitellut, miltä tuntuisi olla luottamushenkilönä aikana, jolloin on ollut rahaa, mitä jakaa yllinkyllin. Ja voisi panostaa siihen, mihin haluaisi. Toki tuohonhan tähdätään nytkin ja tärkeysjärjestykseen laitetaan asioita. Mutta ehkä enemmänkin karsimisen kuin jakamisen näkökulmasta. Ja pakko lisätä sekin, että olen joskus kuvitellut, miltä tuntuisi olla luottamushenkilönä kunnassa, jossa oma porukka olisi valtaapitävänä.

Tuo valta on kovin mielenkiintoinen ilmiö, missä tahansa. Onkohan se niin, että liki enemmistön omaava puolue, oli se sitten mikä hyvänsä, sokeutuu päätöksenteossa, kun ei tarvitse kuunnella toisia? Jos voisin valita, valitsisin joka kuntaan sellaiset kokoonpanot, että toisia on kuunneltava. Joskus haasteellista, mutta mysö palkitsevaa ja demokraattista.

Viime vaalien jälkeen meillä "pienet" tekivät yhteistyökuviot keskenään. Nyt tilanne on se, että kaikkia on kuunneltava ja yhteistyössä on pystyttävä toimimaan. Kohtalaisen hyvin on mennyt (tosin tämä on hyvin subjektiivinen näkemys), vaikkei alku kovin lupaavalta näyttänyt. Eikä tuntunut.

Veteraanipäivän puhe Leppävirran sankarihautausmaalla

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, hyvät naiset ja herrat

Kansallista Veteraanipäivää on vietetty maassamme vuodesta 1987 lähtien. Tänä päivänä, 27. huhtikuuta 2013, tulee kuluneeksi 68 vuotta Lapin sodan päättymisestä. Vuonna 1986 Valtioneuvosto nimesi tämän päivän Kansalliseksi veteraanipäiväksi ja yleiseksi liputuspäiväksi. Tänä vuonna Veteraanipäivän teemana on ”Veljeä ei jätetä, nuoria ei unohdeta”. Tämä teema on  hämmästyttävän ajankohtainen. Miksi itse asiassa melkein keneltä tahansa kysyttäessä itsestään selvät, arvostettavat tavoitteet, vaativat kuitenkin jatkuvaa muistutusta?  

Maailma on muuttunut todella paljon noiden 68 vuoden aikana. Ja muuttuu edelleen yhä nopeutuvassa tahdissa. Muutoksissa on ollut paljon hyvää, mutta myös huonoa. Välillä tuntuu, että vauhti on ollut aivan liian kovaa. Täyttyykö itse ihmisen todelliset tarpeet kaiken uudistumisen vauhdissa? Uskon, että välittämistä ei voi ulkoistaa, vaan inhimillinen yhdessäolon tunne on jokaisen perustarve jatkossakin.

Se, mitä Teiltä, hyvät veteraanit, tuon teemankin mukaisesti toivoisin meille nuoremmille sukupolville jäävän perinnöksi, on todellinen toisista välittäminen.  ”Veljeä ei jätetä”.  Se aito toisista ihmisistä, kanssakulkijoista, välittäminen, huolen kantaminen ja pyyteetön toisen ihmisen auttaminen, on välillä unohtunut tässä nopeasti muuttuvassa, kovaakin kilpailua korostavassa yhteiskunnassa.

Nuorissa on tulevaisuus, sanotaan. Tuo Veteraanipäivän  teeman toinen lause  ”Nuoria ei unohdeta” kertoo suuresta ymmärryksestä, mutta kenties myös huolesta, sukupolvien välisen viestikapulan jatkumossa. Maassamme on aivan liikaa syrjäytymisuhan alla olevia nuoria, joiden hyvinvointiin on panostettava. Nuorten on saatava koulutusta, jolle on kysyntää ja sen jälkeen väylä työelämään, jolloin mahdollistuu osallisuus rakentavana osana suomalaista yhteiskuntaa.

Meidän on konkreettisesti lunastettava nykyisen hallitusohjelmammekin sisältämä lupaus nuorten yhteiskuntatakuusta. Se vaatii kuitenkin kaikkien vaikuttajatahojen ”yhteiseen hiileen” puhaltamista.

Hyvinvointivaltion toinen tärkeä tunnusmerkki on se, miten pidämme huolta veteraaneistamme ja muista ikäihmisistämme. Teistä, jotka olette mahdollistaneet meille tämän itsenäisen hyvinvointivaltion. Teidän ansiostanne me, nuoremmat sukupolvet, saamme elää päivästä toiseen rauhassa; ilman pelkoa, ilman tunnetta ja kokemuksia sodan kauhuista. Meidän jokaisen olisikin hyvä silloin tällöin pysähtyä pohtimaan sitä, miten helpoissa oloissa ja monella tavalla hyvin toimivassa yhteiskunnassa saamme elää. Ehkä silloin turha, pienistä vastoinkäymisistä valittaminen, voisi unohtua. Ja osaisimme katsoa tätä kaunista maatamme positiivisin, kiitollisin silmin. Muistaen ja arvostaen sitä kaikkea työtä, jota Te, arvoisat veteraanit, olette tehneet vuoksemme.

Te olette tehneet raskaan päivätyönne. Nyt on meidän vuoromme auttaa ja pitää huolta. ”Veljeä ei jätetä, nuoria ei unohdeta”.