Asenteita ja historiaa

Viime perjantaina vietettiin epävirallista naisten palkkapäivää. Päivä oli valittu lokakuun viimeiseksi siksi, että kun naisen palkka Suomessa on 83.1% miehen palkasta, ajassa mitattuna naisen palkanmaksu loppuu lokakuun lopussa. Palkkaerojen kaventamisesta on puhuttu iät ja ajat, hyvin vähän vaan on saatu tehtyä. Viimeisimpänä isien yhdeksän viikon mittainen vanhempainvapaakiintiö, josta jo siitäkin nousi kova kohu. Asenteet ovat meillä vielä tiukassa. Ammattiin hakeudutaan edelleen sukupuolen mukaan. Ajatus siitä, että olisi miesten ja naisten töitä olemassa, on mielestäni ihan hölmö. On hienoa nähdä, miten onneksi aina joitakin nuoria miehiä hakeutuu hoitoalan ammatteihin tai nuoria naisia autonasentajiksi.

Edelleen äidit käyttävät suurimman osan vanhempainvapaista, n. 91%. Monessa perheessä tässä on syynä raha; se, jolla on isompi palkka, käy työssä. Usein se on isä. Usein äiti on se, joka jää työstä pois hoitamaan akuutisti sairastunutta pientä lasta. Tasa-arvoon on vielä pitkä matka. Ongelmana tässä on se, että vanhemmuudesta aiheutuvat kustannukset kaatuvat naisvaltaisten alojen niskaan. Entäpä jos vanhemmuuden työnantajalle aiheuttamat kustannukset jaettaisiin kaikkien työnantajien kesken? Kerättäisiin työnantajilta potti, josta palautettaisiin rahaa työnantajille vanhemmuudesta aiheutuneiden kustannusten suhteessa. Yksinkertainen idea. Ahtaalla ovat siis naisvaltaiset työpaikat. Esimerkiksi kunnat, joissa on paljon hoitoalan työpaikkoja ja hoitohenkilökunnasta suuri osa on naisia. Asennemuutoksella ja yhdessä pähkäilemällä tämä epäkohta saadaan ratkaistuksi. Jos tahtoa löytyy.

Lauantaina vietettiin Pyhäinpäivää. 10-vuotiaan kanssa kävimme haudoilla, Lastensairaalan tueksi järjestyssä hienossa ja liikuttavassa konsertissa ja ajelemassa ympäri Varkautta. Joka kerta haudoilla käyminen on haikeaa. Muistelua ja ikävää. Pieni mies pohdiskeli enkeleitä ja totesi niiden olevan hautausmaan päällä. Niinpä.

Ajelimme ympäri kaupunkia. Kävimme Joutenlahdessa, Käpykankaalla ja juttelimme menneistä. Omaa lapsuutta, leikkipaikkoja, tunteita ja tunnelmia on aina silloin tällöin hyvä muistella. Ja kertoa historiaa myös jälkikasvulle. Oman historiansa muistelemisessa oppii aina myös jotain itsestään.