Kohtuutta ja tasavertaisuutta

Meillä Suomessa on ollut laadukas päivähoito ja esiopetus. Ammattitaitoiset opettajat ja hoitajat. Laadukkaan varhaiskasvatuksen merkitystä lasten hyvinvoinnille ja tulevalle kehitykselle ei voi väheksyä. Päiväkotiryhmiä on nyt päätetty suurentaa.  Uuden päivähoitoasetuksen mukaan esimerkiksi 3-5-vuotiaiden päiväkotiryhmässä voi olla enintään kahdeksan kokopäiväistä lasta yhtä hoitajaa kohden edellisen seitsemän sijaan.  Aiemmin siis yli 3-vuotiaiden kokopäivälasten ryhmäkoko on voinut olla 21 lasta, kun se tulevaisuudessa voi kasvaa 24 lapseen. Pelkäänpä vaan, että ryhmäkoon kasvattamisesta kärsivät eniten ne lapset, jotka tarvitsevat muita enemmän apua, tukea ja henkilökohtaista turvaa. Entä miten käy hoidon, hoivan ja kasvatuksen laadun, mikäli henkilöstön kelpoisuusvaatimuksia väljennetään, kuten hallitus kaavailee?

Maamme hallitus on päättänyt nostaa myös päivähoitomaksuja 22%:lla ja samaan aikaan korotettaviksi tulevat myös lasten iltapäiväkerhojen maksut. Siis kaksinkertaistuvat. Tulorajoja päivähoitomaksuissa on laskettu niin, että monilla ihan keskituloisillakin vanhemmilla päivähoitomaksu yhdestä lapsesta on jo 354€. Ei siis pelkästään niillä, joilla oikeasti olisi varaa maksaa. Käykö kohta niin, että usean lapsen vanhempi joutuu arpomaan, kannattaako mennäkään töihin?

Minulla on suuri huoli siitä, että maamme eriarvoistuu. Se, ettei enää kaikilla alakoululaisilla ole mahdollisuutta iltapäivätoimintaan siksi, etteivät vanhempien rahat riitä, eriarvoistaa lapsia. Emmehän halua maata, jossa lapset jaetaan eri kasteihin vanhempien tulojen ja varallisuuden mukaan? Emmehän halua olla tukemassa eriarvoistumisen mahdollista periytymistä vaan auttamassa ja tukemassa niitä lapsia, jotka tarvitsevat eniten tukea?

Kevät on perinteisesti ollut koulujen luokkaretkien aikaa. Työpaikkojen kahvihuoneisiin ilmaantuu karkkia, sukkia, kylmäsavulohilistoja ym. Työkaverit ostavat juttuja toisiltaan tukeakseen lasten luokkaretkihaaveita. Sukulaiset soitellaan läpi ja kehotetaan osallistumaan luokkaretkeen ostamalla mausteita.

Vuosien saatossa luokkaretkien merkityksestä ja perheille aiheutuvista kustannuksista eri puolilla Suomea on käyty vilkasta keskustelua. Varmasti tänäkin vuonna. Jotkut koulut järjestävät pienimuotoisia reissuja; siis edullisia, sillä ajatuksella, että jokaisella lapsella olisi mahdollisuus päästä mukaan. Perheen varallisuudesta riippumatta. Luokkaretken sanan varsinaisessa merkityksessä pitäisikin olla luokan yhteishengen kohottamista, iloa ja yhdessä tekemistä. Niin onneksi joskus onkin ja yhdessä talkoilla kerätyt varat käytetään kaikkien yhteiseen hyvinvointiin. Valitettavasti vaan tänäkin vuonna joissakin kouluissa matkojen omavastuut kohoavat useisiin satoihin euroihin, jolloin väistämättä käy niin, ettei kaikilla ole mahdollisuutta lähteä. Ja miltä tuntuu siitä pienestä tai isommastakin koululaisesta, joka jää reissun ulkopuolelle? Vai pitäisikö isin tai äidin ottaa lainaa, 

jotta matkaan pääsisi? Tuskin.

Maan hallitus jatkaa toimiaan eriarvoistamisen tiellä. Jotakin me voimme täällä ruohonjuuritasollakin tehdä. Toivon sydämestäni, että esimerkiksi ne vanhemmat, jotka puuhaavat täydellä sydämellä ja hyvällä tahdolla lapsilleen luokkaretkeä, muistaisivat myös niitä, joilla ei ole mahdollisuutta reissuun. Voisiko reissun päätavoite olla se, että kaikki pääsevät mukaan?

Suomen pääministeri Juha Sipilä on kaipaillut ”kohtuuden ja samassa veneessä olemisen kulttuuria”. Tällä menolla maassamme tulee olemaan yhä selkeämmin kaksi venettä. Se, jossa soutavat hyvätuloiset ja pärjäävät ja se, jossa heikommin pärjäävät. Vai jääkö joku vielä rannalle?

Sopimus

Yhteiskuntasopimusta on tässä maassa nyt väännetty ja käännetty eri kulmilta jo kuukausia. Nyt työmarkkinajärjestöt ovat pohtimassa hyväksymistä. Tai hylkäämistä. Se on tässä aluksi todettava, että koen sopimisen tien aina paremmaksi vaihtoehdoksi kuin pakkolait. Mutta on monta asiaa, joita en tässä prosessissa ymmärrä.

a) Neuvottelut. Ainakin median uutisoinnit perusteella vaikuttaa siltä, että työmarkkinajärjestöt ovat saaneet valita ruton ja koleran väliltä. Siis joko määrittää itse työntekijöihin kohdistuvat säästötoimet tai vaihtoehtoisesti hallitus pakkolakien myötä ne määrittävät. Siis neuvottelut. Ja sopiminen, minusta noiden termien tulisi sisältää molemminpuolista keskustelua, pähkäilyä ja sopimista. 

b) Kilpailukykyloikka. Hallitus on asettanut tavoitteet. Vaikka en olekaan ihan samaa mieltä tavoitteen mielekkyydestä, pitäisi tavoitteessa pysyä. Kai. Edes jotenkin. Enkä usko siihen, että pelkästään työntekijöiltä riistämällä kilpailukyky oikeasti paranee, koska samaan aikaan ostovoima heikkenee. Mutta joku viisaampi osaa varmaan tämänkin laskea.

c) Yhteiskuntasopimus. Nimensä mukaisesti pitäisi kai koskea kaikkia yhteiskuntamme jäseniä. Nyt vaikuttaa siltä, että yhteiskuntasopimus onkin vain määräaikainen työsopimusneuvottelu. Tai työsopimuskiristys. 

Yhteinen tahto siihen, että maamme talous ja kilpailukyky on saatava uuteen nousuun, varmasti löytyy. Ne keinot, joilla tavoitteisiin päästään, erottavat puolueet ja arvomaailmat toisistaan. Nyt esillä olevat keinot ovat keinoja, joita oikeistohallituksella arvomaailmansa mukaan tulee kai ollakin. Näillä mennään. Valitettavasti. 

Sanaton

Maailma on tullut lähelle. Vanhojen aikojen uutiskuvat ovat vaihtuneet reaaliajan somemaailmaan ja nopeasti päivittyviin verkkolehtiuutisointeihin. Pakolaisten ahdistus, pelon ja pahan ilmapiiri koskettaa syvälle.

En ymmärrä ollenkaan, että meidän hyvinvointivaltiossamme edes joudutaan äänestelemään kuntien hallituksissa ja valtuustoissa siitä, voisiko pakolaisten vastaanottokeskus sijaita oman kunnan alueella. Enkä sitä, että suurimmassa hädässä olevien ihmisten motiiveita täällä yltäkylläisinä, turvallisessa elämässä, lintukodossa asuvina edes arvuuttelemme. Tai kuvittelemme tietävämme. En myöskään sitä, että tällaisessa tilanteessa peräänkuulutetaan Dublin-asetusta (ulkoasiainministeri Soini), jotta ne Eu-maat, joihin pakolaiset ensin tulevat, ovat velvollisia käsittelemään turvapaikkahakemukset. Ai Kreikka ja Italia vai? Kuka tahansa vähänkään maailman menoa seurannut tietää, ettei noilla mailla rahkeet riitä. Hätä on nyt liian järisyttävä tällaiseen keskusteluun.

En kyseenalaista sitä, etteikö pakolaisten vastaanottaminen maksa paljon. Juu, varmasti. Ja voi olla pois jostain muusta. Tai etteikö joukkoon mahdu joku, joka olisi voinut pärjätä omassa maassaankin. Tai etteikö olisi hyvä juttu auttaa ihmisiä siellä omassa maassaan. Mutta niin pitkään, kun meistä jokaikinen (minä mukaanlukien) ei ole kokenut eikä oikeasti pysty edes kuvittelemaan sodan kauhuja, elämää pelon ja kuoleman keskellä, en yhtään ymmärrä sitä ala-arvoista kommentointia, jota facebookissa tulvii. Välillä tulee tunne, että ihmisyys on kadonnut. Että oma napa ja raha estävät ajattelemasta ja ennen kaikkea tuntemasta. En halua uskoa, että tämä maailma on näin julma paikka. Haluan uskoa hyvään. Ja siihen, että tässä maassa löytyy riittävästi tahtoa, yhteisvastuuta ja hyvyyttä auttaa kaikin mahdollisin keinoin.

Meillä oikeasti on asiat tässä maassa hyvin. Kaikista säästötoimenpiteistä ja talouden taantumasta huolimatta. Lapset saavat käydä koulua, terveydenhuolto on kaikille saatavilla. Meillä on kodit ja vaatteet päällä. Nälässä ei tarvitse mennä joka ilta nukkumaan. Ja on turvallista. Turhista asioista nariseminen iskee kasvoille. Ei vaan voi verrata.

Soitin tänään SPR:lle. Ihan vaan kysyäkseni, miten voin omalta osaltani olla mukana. Nyt sivuille olikin tullut keräys huonekaluista, tekstiileistä ja kodinkoneista Kontiolahden tulevaan vastaanottokeskukseen. Sähköpostilla voi ilmoittautua vapaaehtoiseksi ja kertoa, miten voi olla mukana. Ilmoittauduthan sinäkin.

Tänäkin iltana olen onnellinen. Onnellinen siitä, että olen saanut katsella pikkumiehen iltapuuron syöntiä ja peitellä nukkumaan pehmolelujen keskelle, komentaa isompia poikia läksyjen tekoon ja halata kotiin palaavaa miestäni. Ihan arkea. Ilman pelkoa.

Pelottavaa

Olen ollut lomalla. Aivot myös. Ja vaikka olenkin päivittänyt aika ajoin uutistietämystäni, olen silti pyrkinyt ajattelemaan ihan muuta. Tai vaan olla. Tarpeeseen on huili tullut.

Mutta nyt pysäytti. Perussuomalaisten kansanedustaja Olli Immonen julisti facebookissa englanniksi haaveilevansa "vahvasta ja urheasta kansakunnasta, joka kukistaa painajaisen nimeltä monikulttuurisuus". Kirjoitus jatkuu " tämä inhottava kupla, jossa vihollisemme elävät, tulee rikkoutumaan miljoonaksi pieneksi palaseksi" ja että "me tulemme taistelemaan loppuun saakka kotimaamme ja yhden aidon suomalaisen kansakunnan puolesta".

Keskustelu Immosen kirjoituksesta on ryöpsähtänyt sosiaalisessa mediassa. Puoleen ja toiseen. Osa kokee, että ihmisellä on oikeus mielipiteeseen, osa on sitä mieltä, että kirjoitus on rasistinen. Ja osa hehkuttaa Immosen oikeanlaisia ajatuksia. Kiihkeästi.

Pelottavaa. Ei lainkaan huvittavaa minusta. Immosen kirjoituksen kaltaisia manifesteja löytyy valitettavasti ympäri maailmaa. Niiden ihmisten kirjoittamina, jotka ovat päätyneet omassa erinomaisuuden ajatuksessaan riistämään hengen väärinuskovilta, väärän värisiltä tai muuten vain väärällä tavalla ajattelevilta. En tiedä, oliko Immosen kirjoituksen julkaiseminen Uton saaren tapahtumien muistopäivänä sattumaa. Pelottaa, ettei ollut.

Meillä Suomessa on onneksi sananvapaus ja mielipiteen vapaus. Mutta jossain on mentävä raja. Lietsominen näkemykseen oman kansan erinomaisuudesta ja sen puolesta taistelemiseen muita vähempiarvoisia kohtaan on pelottavaa. Suvaitsemattomuus tuossa mittakaavassa kenen tahansa kynästä, saati sitten valtaa käyttävän hallituspuolueen kansanedustajan, joka lietsonnallaan valitettavasti saattaa onnistua roihauttamaan tulen on järkyttävää. En vaan pysty käsittämään tuota vihaa.

Mikä tähän maailmaan on mennyt? Siis ihmisiin? Ihmisyys on kadonnut. Miksi emme voisi vaan säilyttää pienen lapsen ajattelua siitä, että kaikkien kanssa voi leikkiä. Ihonväristä riippumatta.

Kaunista ja lämminhenkistä

Lomalla. Kulunut kevät oli kutakuinkin kohtuullisen vilkasta aikaa. Kesällä on nyt hyvä hengähtää, nähdä ja kokea iloa ja rauhaa. Ja kaikkea kaunista. Suuntasimme tuttuun, minusta ehkä kaikista kauneimpaan käymistäni kaupungeista, Prahaan. Olen aina harrastanut nettisurffailua matkoja varatessani ja tälläkin kertaa löysin sopivat hotellit ja lennot, n. 325€/aikuinen koko viikko. Viisi yötä Prahassa ja kaksi Bratislavassa. Matkaan siis.
Prahassa vietetyn parin yön jälkeen reissasimme junalla neljä tuntia kauniiseen Bratislavaan pariksi yöksi. Ja siitä bussilla päiväksi Wieniin ja junalla takaisin Prahaan. Hyvin onnistui alle kaksivuotiaan kanssa.

Muutamia huomioita (perustuvat siis vain omaan tunteeseen;):
a) Paikalliset ihmiset sekä Prahassa että Bratislavassa ovat lämpimiä ja ystävällisiä. Seniori-ikäisille tarjotaan istumapaikkaa metrossa, pienet lapset huomioidaan ravintoloissa ja muualla. Tuntemattomille lapsille jutellaan ja leikitellään. Palvelua tarjotaan ja ohikulkijat neuvovat mielellään   eksyneitä turisteja.
b) Vaipat ja vauvaruuat ovat meidän hinnoissamme. Muutoin ruoka edullisempaa, sekä kaupoissa että ravintoloissa.
c) Puolikkaan ankan syömiseen kannattaa varata aikaa. Tsekkiläiseen annokseen kuuluivat lisäksi perunakakkuset, hapankaali ja vaaleaa leipää. Hyvää. Hinta Prahan keskustassa n. 10€.
d) Junien hinnat (Praha-Bratislava), (Wien-Praha) taisivat olla riippuvaisia junan laadusta. Junamatkustaminen onnistuu hyvin lapsen kanssa. Leikkivaunussa.
e) Metromatkustaminen sopii meille. Pääsee helposti paikasta toiseen ja rattaiden kanssakin onnistuu (rullaporrastekniikan harjoittelun jälkeen).
f) Praha on kaunein kaupunki, jossa olen koskaan käynyt. Kaarlen silta yövalaistuksessa henkeäsalpaavan kaunis. Vanhan kaupungin keskusta kaikkineen on täynnä nähtävää ja vaikka turisteja onkin paljon, ei olo tule tukalaksi. Meno on leppoisaa. Bratislava on hyvin samankaltainen kaupunki tunnelmaltaan.

Pieni ja lämminhenkinen. Pikkukadut täynnä mukavia ravintoloita, markkinameininkiä ja paikallisia katusoittajia. Wien kuudessa tunnissa; hienoja vanhoja rakennuksia, puhdasta ja siistiä, mutta jäi etäiseksi ja kylmäksi.

Elämä on. Reissamisessa kaiken ilon ja näkemisen lisäksi on hyvä pysähtyä pohtimaan, miten toisia ihmisiä tuolla, etenkin tsekkiläisessä ja slovakialaisessa kulttuurissa kohdataan. Ihmisinä, toisia huomioiden. Olisi meillä opittavaa.

Puh pah Pisasta pois

Vaalit olivat ja menivät ja arkikin on ollut ihan tavanomaista arkea jo kotvan aikaa. Open työtä, kuntapolitiikkaa ja mukavaa iltojen kotitouhuja.

Arkeen on palattu politiikassakin. Hallitus on muodostettu. Porvarihallitus, jonka ohjelma on minusta ihan tekijöidensä näköinen. Tähän on todettava sekin, että ihan aikuisten oikeasti sosialidemokraattien paikka on olla nyt oppositiossa. Siitä yksinkertaisesta syystä, että koimme sellaisen vaalitappion, ettei kansa meitä ole hallitukseen halunnut. Yksinkertaista minusta. Kansa on puhunut ja siihen on nöyrryttävä.

Hallitusohjelma. Olen muutaman hetken vetänyt henkeä, ennenkuin kommentoin. Yhden asian kerrallaan. Koulutuksesta leikkaaminen on järisyttävää. Etenkin kun sekä keskustan että kokoomuksen kärkipoliitikot julistivat ennen vaaleja yksi toisensa jälkeen vastustavansa koulutuksesta leikkaamista. Onpa tuo facebook täyttynyt kuvista, joissa molempien puolueiden puheenjohtajat poseeravat lukiolaisten tempauksista tuttujen Koulutuslupaus-kylttien kanssa. Mitähän merkitystä on lupauksilla, jos niitä ei ole edes aikomusta pitää?

Kärkihankkeissakin koulutus mainitaan. Oppimistapojen hyödyntäminen digitaalisia oppimisympäristöjä käyttöönottamalla vaikuttaa ihan hyvältä ajatukselta. Jos digitaalisista oppimisympäristöistä ei tule se itsetarkoitus, tai ope. Samoin pedagogiikan uudistaminen, koululiikunnan lisääminen, koulurauhan parantaminen ja kielten opiskelun lisääminen. Hyviä asioita, kunhan erilaiset oppilaat huomioidaan eikä lisätä eriarvoistumista. Ja pakkoa esim. kielten opiskeluun. Ihan kaikki kun eivät pärjää noissa kielissä.

Mutta. Koulutuksesta on ilmoitettu säästettäväksi 600 miljoonaa. "Kannustetaan koulutuksen järjestäjiä toiminnan tehostamiseen." Siis keppiä vai porkkanaa?  "Päivitetään kelpoisuusvaatimuksia julkisella sektorilla." Ei ehkä tarkoita sitä, että niitä tiukennetaan.

Hallitus aikoo säästää luokkakokojen pienentämiseen liittyvistä avustuksista. Harmi. Kunnatkin kun ovat taloudellisesti haasteellisessa tilanteessa ja pelkäänpä, että luokkakokoja suurennetaan tuon päätöksen vuoksi monessa kunnassa. Ja ketkä siitä kärsivät eniten? Ne lapset ja nuoret, joilla on vaikeaa ja tarvitsevat enemmän tukea ja apua.

Koulutuksesta leikkaaminen on leikkaamista juuri sieltä, missä on yksi hyvinvointiyhteiskuntamme peruskivistä ja missä me suomalaiset olemme hyviä. Koulutusjärjestelmämme on ollut kohtalaisen tasapuolinen. Opiskelu on ollut mahdollista myös niille, joiden vanhempien kukkaron paksuus ei ole tietosanakirjan luokkaa. Kouluruoka on ollut maksutonta. Tähän aina muistan tuttavani kertomuksen siitä, miten kouluaikanaan oli joutunut eri penkille syömään eväitään. Kun ei ollut vanhemmilla varaa maksaa sitä kouluruokaa. Pelkäänpä, että koulutuksen leikkauksilla murennetaan hyvinvointivaltiomme perustaa ja eriarvoistetaan lapsiamme ja nuoriamme. Toivottavasti olen väärässä.

Savo-Karjala 30 päivässä

Eduskuntavaaliehdokkaiden vaalikiertueet ovat näissä vaaleissa edenneet aikaisempaa laajemmalle alueelle. Koko Savo-Karjalaan. Niin meilläkin. Kohtaamisia, ajattelemisen aiheita, iloja, suruja, uutta näkemistä ja silmien avautumista.

Saavumme Kuopion torille tuulen tuiverruksessa. Muutamia rakeita kolisee telttakatoksen metalliosiin ja ikäihmisiä tulee teltan seinien suojaan.  Kaksi, pari vuotta sitten eläkkeelle jäänyttä rouvaa pysähtyy keskustelemaan. Ovat menossa kaupan kautta kotiin. Kertovat olevansa pieneläkeläisiä. Raha riittää ruokaan, vuokraan ja sähköön. Ei juuri muuhun. Toivoisivat eläkkeiden nostoa sen verran, että voisivat joskus käydä ulkona syömässä tai kerran vuodessa teatterissa.

Saavumme Iisalmen markkinoille, tuulta tuivertaa jälleen. Lapsiperhe pysähtyy juttelemaan ja ottaa samalla pienokaisille ilmapallot. Vanhemmat ovat huolissaan lapsiperheiden jaksamisesta. Perheen äiti kertoo tuttavastaan, joka olisi aikanaan tarvinnut apua, muttei sitä löytänyt. Kyseinen tuttava on yksinhuoltajaäiti, jolla ei omalla paikkakunnallaan ole tukiverkostoa eikä läheisiä. Äiti olisi tarvinnut uupumukseensa tukea, lapsille hoitajaa, jotta saisi hetken levähtää. Äiti oli soittanut usealle eri taholle, muttei ollut löytänyt sitä tahoa, joka olisi toiveesta ottanut kopin ja auttanut.

Saavumme Kiteelle. Aamuaurinko pilkahtaa. Lähihoitaja kertoo hymyssä suin, miten viihtyy työpaikassaan ikäihmisten hoitokodissa. Hoitokodissa juhlapäiviä juhlitaan, tarjotaan pienet konjakkisnapsit, ei lääkelaseista vaan ihan oikeista kristallilaseista. Ja suihkussa saa käydä silloin kun haluaa. Ja ulkoillaan joka päivä.

Saavumme Rääkkylään. Tie Tohmajärveltä asuntoauton kyydissä tuntuu kuoppaiselta. Tiestön kunto niin Savon kuin Karjalankin puolella vaatii korjausta.  Tälläkin kertaa tuuli tuivertaa, mutta kevätaurinko paistaa. Kotihoidon työntekijä kertoo, miten työnkuva on muuttunut kotihoidossa kolmenkymmenen vuoden aikana. Nyt on kiire, asiakkaita on enemmän ja yhä heikommassa kunnossa olevat ikäihmiset asuvat kotonaan. Tuntuu, ettei aikaa ole antaa niin paljon kuin haluaisi.

Saavumme Leppävirralle. Illansuussa torille on tullut paljon porukkaa ja kelikin on keväisen oloinen. Ämpäreiden jaon lomassa puhutaan kunnan palveluista ja uuden monitoimihallin mahdollisuuksista. Rollaattorilla kulkeva eläkeläisrouva kehuu seniorikortin mahdollistavan Vesileppiksen käytön myös vähän tienaaville eläkeläisille. Vesijumpassa kertoo usein käyvänsä.

Saavumme Joensuun kävelykadulle. Soppatykistä tarjoillaan keittoa pakkassäässä paleleville karjalaisille. Karvahattupäinen mies käy leikkimielisesti vitsailemassa jätteenpolttolaitoksen rakentamisesta Leppävirralle Kiteen sijaan. Syylliseksi hän epäilee Joensuuta. Ja onnittelee Keski-Savoa.

Saavumme Varkauteen. Tapaan ala-asteen opettajani, jolle teen tunnustuksen. Jouduin ala-asteella koulupäivän jälkeen istumaan kyseisen opettajan luokkaan, koska olin kai omasta mielestäni nokkelasti vitsaillut opettajalle. Äitini, joka oli tuolloin keittäjänä koululla, tuli luokkaan kertomaan minulla alkavan soittotunnin ja pääsin lähtemään pois. Tunnustan nyt jo eläkkeellä olevalle opettajalle, etten ole vieläkään kyseistä istumista istunut loppuun. Vanhentunut juttu jo, kuulemma. Hymy pilkahtaa opettajan huulilla.

Saavumme Juankoskelle. Matkalla mielessä soi ”Juankoski here I come” ja Juicen patsaalla otamme turistikuvan. Juicen torilla mies kertoo työttömyydestään ja halustaan saada työtä. Pitäisi uudelleenkouluttautua ja ikääkin on päälle viidenkymmenen.

Saavumme vaalipaneeleiden ja messujen jälkeen kotikonnuille. Saan puhelun. Illan pimeydessä, tuulen tuiverruksessa käymme niittaamassa uudet puoluemainokset revittyjen tilalle Varkauteen. Saan avukseni vasemmistoliiton ehdokkaan. Yhteistyötä parhaimmillaan.

Ja monta muuta kohtaamista, elämäntarinaa, paikkakuntaa. Opettavaista. Moni asia on hyvin, mutta paljon on tässä maassa vielä tehtävää.