Aina sitä jotenkin odottaa sykähdyttävää ja pysähdyttävää hetkeä. Sitä aatteen paloa. Ja liikutusta. Sen sykähdyttävimmän puheen piti nykyinen varapuheenjohtajamme, silloinen varapuheenjohtajaehdokas, Eero Vainio meille pienille kokousedustajaryhmille esittäytyessään. Siitä aatteen palosta siis. On hieno tunne se, että voi toisen ajatukset täysin allekirjoittaa. Joskus meilläkin kritisoidaan käytäntöä, jossa ehdokkaille voi pitää kannatuspuheenvuoroja. Vievät kuulemma aikaa. Silti harvoin tulee sellaista oloa, että pitää vaan puhua. Siis ilman, että facebook-kaveruuden lisäksi juurikaan tuntee koko tyyppiä. Se tässä vaalissa minusta oli lisäksi erityisen hyvää, että käytiin oikeasti vaali. Nuoret toivat jo kokouksen alussa esityksen, että mennään vaaliin, eikä vaalivaliokunta anna esitystään valmiiksi. Niin tehtiin ja hyvä oli lopputulos. Krista Kiuru ensimmäisenä varapuheenjohtajana, Antti Lindtman toisena ja Eero Vainio kolmantena. Loistava kolmikko Jutan ja Paanasen Reijon, juuri valitun puoluesihteerimme tueksi.
Aina herkistävä hetki on kunniajäsenten kukittaminen. Tällä kertaa tavallistakin herkemmäksi sen teki se, että varkautelaiset Kilpeläisen Talvikki ja Ahosen Kauko olivat kunniajäsenten joukossa. Ei olisi kunniajäsenyyden voineet oikeampaan paikkaan mennä.
Sykähdyttävä asia minulle ovat aina nuo laulut. Muutama laulu kuultiin jo puheenvuoroissa. Pohdittiinkin, että pitäisikö tätä kutsua jotenkin laulavaksi kokoukseksi. Varapuheenjohtajavalinnan julkistamisen yhteydessä kajahti yleisön joukosta Nuorten marssi. Ja kunniajäsenten kukituksen yhteydessä puheenjohtajamme aloittamana Kansainvälinen. Nämä vaan jotenkin ovat niin liikuttavia hetkiä. Huomaa olevansa oikeassa paikassa.
Ja vaikka tästä kirjoituksesta voi saada kuvan, että herkistymistä herkistymisen perään, niin kyllä siellä töitäkin tehtiin. Ja tärkeitä linjanvetoja tulevaisuudelle.
